Stubb presidenttinä jo kolme viikkoa – rasputinismi nousussa, sotaan ollaan menossa

Eduskunnan alaisen, verovaroilla ylläpidetyn Ulkopoliittisen Instituutin johtaja Mika Aaltola julkaisi X-tilillään tämän kuvan hänen Ukrainan vierailullaan. Presidentiksi äskettäin pyrkinyt Aaltola näytti tällä tavoin mielipiteensä naapuristamme Venäjästä. Kuvassa kiteytyy hyvin Suomen nykyisen ulkopolitiikan järkyttävä rappiotila.

Jonathan Widell 23.3.2024

Mika Aaltola, epäonnistunut presidenttiehdokas ja edelleen Suomen Ulkopoliittisen instituutin johtaja, kävi tämänpäiväisten tietojen mukaan Ukrainassa näyttämässä Putinille keskisormea. Kyllä, päivämääränä oli 22. maaliskuuta 2024, kun se kuva tästä ilmestyi X-tilille (eli entinen Twitter). Sillä sitten Suomen valtamedia repostelemaan.

Aaltolan kansainvälinen käsimerkki – vai kohtalon koura?

Eikä presidenttimme Alexander Stubb juuri parantanut asiaa juuri sitä ennen – vain kaksi päivää aikaisemmin – samaisella X-alustalla onnitellessaan edeltäjänsä Sauli Niinistön siirtymistä tärkeisiin tehtäviin EU:hun jonkinlaiseksi turvallisuusneuvonantajaksi oikein EU:n komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin kutsusta (mikä tarkoittanee, että kutsu tuli jostakin ”ylempää”). Stubb nimittäin kommentoi tätä vetoa askeleeksi oikeaan suuntaan edistettäessä ”Europe’s civilian and defence preparedness and readiness”, kuten Stubb asian tilillään englanniksi ilmaisi.

Tuo Euroopan siviili- ja puolustusvalmius on yhtä karttelevan varovain ilmaisu kuin koko puhe Euroopan ”turvallisuuspolitiikasta”. Turvallisuuspolitiikkahan viittaa hyvin vahvasti jonkinlaiseen turvallisuuteen, mikä vanhastaan on tarkoittanut monien mielessä sitä, että kaikenlaiselta sapelinkalistelulta isoimman naapurinsa kanssa olisi hyvä pidättyä. Kun Stubbin ilmaisua nimittäin katsoo, tuo ”puolustus” asetetaan vastakkain ”siviilivalmiuden” kanssa.

Mitä tuo ”puolustus” voi silloin tarkoittaa muuta kuin sana ”sotilaallinen”? Vaiko pyrkisikö Stubb tätä kenties pyörittelemään siihen suuntaan, että samoin kuin ”preparedness” eli termipankin mukaan ”varautuminen” on melkein synonyymi sanan ”readiness” eli termipankin mukaan ”valmius” kanssa, samoin ”puolustus” viittaa siviilipuolustukseen? Jännä on kuitenkin havaita, että saman termipankin mukaan sekä valmius että varautuminen ovat sotilaallisia termejä: valmius on sen mukaan ” varautumisen tuloksena saavutettu tila, jossa kyetään vastaamaan erilaisiin uhkiin”.

Mitäpä tässä jossittelemaan. Ratkaisu näihin semanttisiin epäselvyyksiin tuli Ulkopoliittisen instituutin johtajalta, väsyneen näköiseltä Aaltolalta. Koska kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, olisi hyvä panna tuo viesti muistoksi Kansan äänen lukijoille. Ei sillä, että tämä olisi viimeinen kerta, kun herra Aaltolasta kuulemme.

Saksan ”imperialismin” uudet vaatteet

Selvennettäköön nyt sekin asia, että monen kommunistin ja vasemmistolaisen mielestä Venäjä on tässä imperialistinen valtio. Jos tätä kuitenkin Leninin määritelmän mukaan tarkastelee, ei tästä voi tarkalleen ottaen olla kyse. Teoksessaan imperialismista kapitalismin korkeimpana muotona Lenin nimittäin esittää, että imperialismi on vastaus nimenomaan kapitalismin haasteisiin, joita lähdetään ratkomaan oman alueen tuonpuoleisilla valloituksilla sillä silmällä, että sieltä saadaan uusia markkinoita, raaka-aineita ja halpaa työvoimaa. Tästähän ei Venäjän nykyisen käymän ”sotilaallisen erityisoperaation” tapauksessa ole kyse. Eikä imperialismia voi muutenkaan tuoda aina yhdeksi selitykseksi silloin, kun jossakin puhkeaa sota (mitä tuo erityisoperaatio tietysti on).

No tässä voisi ottaa sitten puheeksi Saksan toisen maailmansodan edellä. Eikös se isku Puolaan ollut imperialistinen siirto? Tässä voisi kuitenkin ottaa puheeksi sen vasemmiston kuitenkin yleisesti tunteman seikan, että John Maynard Keynes oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehdystä Versaillesin rauhasta sanonut, ettei se ollut juuri muuta kuin kutsu uuteen sotaan Saksalle ylen epäotollisten ehtojen takia. Teosta ei ole taidettu suomentaa; englanniksi se on nimeltään ”The Economic Consequences of the Peace” (1919).

Tuota seikkaa kannattaa tähdentää nyt, kun Saksaa tänäkin päivänä koetetaan tunkea tämän muka yhtenäisen EU-rintamaan kärkeen Venäjää vastaan. Saksan liittokansleri Olaf Scholz on jatkuvasti tähän harannut vastaan, vaikka onkin järjestään sitten taipunut ”ylempien tahojen” vaatimuksen lähettää Ukrainalle kalustoaan. Nyt noita vaatimuksia on siis puolestaan ryydittämässä johtaja Aaltolan keskisormi.

Saksasta ei osaa nyt tähän hätään sanoa muuta kuin sen, että nuo imperialismikysymykset oli katsottu ratkaistuiksi jo 1800-luvulla pidetyssä Berliinin kongressissa, joka kutsuttiin koolle Bismarckin kutsusta. Bismarck oli myös se henkilö, joka Hohenzollereiden johtamassa uudessa Saksan valtakunnassa sai aikaan hyvinvointivaltion. Kaiketi tuo olikin sitten lännen romutettava ja brittiretoriikka alkoi hehkuttaa olevansa se oikea hyvinvointivaltio (welfare state), sillä Saksa ei ollut muuta kuin sodankäyntivaltio (warfare state).

Natseista on turha jauhaa, kun natsit ovat olleet lännen nosteessa 1990-luvun alusta saakka

Tietysti tässä painaa sekin, että Saksalla on ollut synkkä historia. Natseista aina puhutaan. Tosin on ihmeteltävä sitä, miten aito tuo tunnetila on, kun kuitenkin Ukrainan natseja pitää nimenomaan tukea. Eikä tässä ole mitään merkkejä jonkinlaisesta valveutumisesta tai heräämisestä, korkeintaan peittelystä. Vähän ennen kuin Aaltola käytti taianomaista sormeaan, Ukrainassa palkittiin tämä meille jo tuttu Jaroslav Hunka. Hunkanhan me muistamme siitä, että hän oli juuri tuo SS-sotilas, jolle annettiin seisovat aplodit Kanadan parlamentissa.

Eikä tätä voi nyt enää virheeksikään sanoa. Päinvastoin tuo hyssyttely ja muut elkeet ovat olleet tapetilla oikeastaan jo siitä lähtien, kun Neuvostoliitto romahti eikä Euroopassa ollut enää vanhanlaista sosialistisysteemiä muuten kuin Jugoslaviassa. Siellä hajoaminen alkoi sitten Kroatiassa, jossa sananmukaisesti liputettiin Ustašaa eli noita toisen maailmansodan aikaisia natsien kroatialaisliittolaisia. Kun Milosevic, joka vielä oli Serbian – yhden osavaltion – presidentti joutui luopumaan Itä-Slavoniasta Kroatiasta, voitiinkin sanoa nyt jälkiviisaasti, että loppu oli historiaa. Ja mitkä maat ensimmäisinä lännessä olivat ajamassa Kroatian itsenäistymistä? No kuinka ollakaan: Saksa. Yhdysvallat ei siihen junaan lähtenyt mukaan kuin ainakin näennäisen epäröinnin jälkeen. Suuressa viisaudessaan nämä sitten älysivät ruveta ajamaan myös Bosnian itsenäistymistä – tuloksin, jotka ovat hyvin tiedossa. Tällä viikolla sitten alkoivat myös neuvottelut Bosnian liittymisestä EU:hun, mainittakoon.

No näistä historiallisista katsauksista nyt jääköön mieleen se, että imperialismista ei ole oikein sopivaa puhua muuten kuin siinä samassa merkityksessä kuin Lenin aikoinaan. Saksa oli kyllä siinä vaiheessa itsekin muuttunut imperialistiseksi valtioksi napsittuaan itselleen joitakin suupaloja Lounais-Afrikasta eli Namibiasta ja Papualta. Ne tosin menivät menojaan sitten Versaillesin rauhan tuloksena, joten ei tuota Puolaan hyökkäystä oikein imperialismiksi voi kutsua. Leninkin kutsui Saksaa imperialistiseksi valtioksi kaiketi vain siitä syystä, että hänen kirjansa ilmestyi vuonna 1916 ensimmäisen maailmansodan vielä pauhatessa eli ennen kuin Saksa menetti siirtomaansa Versaillesissa vuonna 1919.

EU:sta Amerikan kainalokeppi

Tämä liittyy moneenkin nykyään päivänpolttavaa asiaan. Ensinnäkin siihen, voidaanko sitä tai tätä valtiota, kuten Venäjää kutsua imperialistiseksi valtioksi. Tai EU:ta. EU:kaan ei tämän mukaan näyttäisi olevan imperialistinen valtio, vaikka tärkeä on tuo sana ”näyttää”. Onhan ihan tässä kuussakin nimenomaan Malesiassa ja Indonesiassa herättänyt suurta närää se, että EU aikoo ilmastoa muka suojellakseen kieltää palmuöljyn tuonnin. Noissa maissa tätä on jo ehditty kutsua sääntelylliseksi imperialismiksi, sillä se iskee monen sikäläisen toimijan elinkeinoon.

Sanotaan nyt kuitenkin, että jos ei EU:ta voi kutsua imperialistiseksi, niin ei Venäjää senkään vertaa. Tosin tuossa on tapahtunut käänne – nurinkurisesti kyllä Ison-Britannian erottua EU:sta: Brexitin jälkeenhän EU:ssa puhutti viisaita se, onko nyt englanti poistettava EU:n virallisten kielten listalta. No näinhän ei käynyt, kun hoksattiin, että onhan englanti virallisena kielenä myös Irlannissa ja Maltalla – tosin ainakin paperilla näissä molemmissa vasta kakkossijalla, onhan ykkössijalla iiri ja malta.

Tämä on aiheuttanut sitten sen valtavan muutoksen, jota ei enää edes huomaa, kun se on juuri niin valta, ikään kuin se kuuluisa elefantti huoneessa. Brexitin jälkeenhän EU on ollut täyttä Amerikan juoksupoikaa. Minkä takia muuten olisi ollut niin jumalattoman tärkeää säilyttää englanti EU:n virallisena kielenä?

Hyvä osoitus siitä, mitä tämä liukuma tarkoittaa käytännössä, saatiin siitä, mitä eilinen Kansan äänen artikkeli kertoi Ranskan tilanteesta ja erityisesti amerikkalaisomisteisen LU:n siirtämisestä Ranskasta pois. Tulee mieleen Suomesta vastaava tilanne, kun Turun sinappi vietiin Itämeren tuolle puolen. Saksasta taas tulee aivan tuoreena juttuna se, että Saksan jalkapallomaajoukkue puetaan vastedes amerikkalaisen Niken hepeniin, kun Adidas oli käydä liian kalliiksi. Jopa globalistiministeri Habeck ihmetteli, missä on patriotismi, mitä sitten ivailtiin. Adidas oli jo muutenkin vaikeuksissa kumppaninsa Kanye Westin (vai mikä hän on nykyään nimeltään) sorruttua ”antisemitistisiin” puheisiin – mikä muuten osoittaa, että Saksalle tyypillisessä antisemitismin kavahtamisessa ovat bisnesintressitkin mukana.

Entä Suomessa? Esimerkkejä varmaan riittäisi, mutta tähytään nyt ”päättäjiimme” tässä englantilaistumisessa ja amerikkalaistumisessa: Minkä takia perinteisesti puolueettomat maat Suomi ja Ruotsi lipuneet kuin jonkin logiikan sanelemina Natoon, joka tietysti on täysin USA-johtoinen.

Mikä täytyy sitten peitellä…Heittäkööt sitten jonkin mukamas ulkopuolisen johtajan siihen korkeimmalle pallille. Nythän on puhuttu Mark Ruttesta, Alankomaiden entisestä pääministeristä, jonka tie nousi omassa maassaan pystyyn sen takia, että maanviljelijöiden puolue kahmi murskavoiton provinssien vaaleissa viime vuonna. Täytyyhän Ruttellekin työtä löytää, kun Sanna Marinkin sai hyvin hoidetusta Natoon liittymisestä.

Nälänhätä tulossa?

Noista maanviljelijöiden protesteista voisi sanoa vielä paljonkin. Mutta ei sanota kuin se, että niiden syyt vaihtelevat maasta toiseen. Hollannissa niiden syynä oli nautojen päästelemät pierut eli kasvihuonekaasut ja – itse asiassa vakavammin puhuen – nautojen kuseskelu, joka taisi aiheuttaa jotakin maaperän sitä ja tätä.

Kun tuota metatasolla katsoo, tuota maanviljelijöiden liikehdintää, kovin kaukana ei tunnu olevan se ajatus, että tässä on kohta nälänhädän kourissa koko EU. Sanotaanhan niin, ettei ole savua ilman tulta. Jos maasta toiseen maanviljelijät ovat liikkeellä ja syytkin eroavat maittain, niin ei kai siinä voi olla takana kuin jokin perustavanlaatuinen systeeminen ongelma.

Ja nälänhädästä puheen ollen voisi olla hyvä puhua Gazasta. No siellä on nyt USA siirtynyt korjaamaan täyttä humanitaarista katastrofia. Kokonaan tässä ei voi olla teatteristakaan kyse. Senaatin enemmistöjohtaja Chuck Schumer antoi jo Netanjahun kuulla kunniansa, mikä tuli kaikille kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mikä tälle antaa vielä entistä enemmän kantavuutta, on se, että samaan aikaan Nobel-voittaja Paul Krugman kävi haukkumassa Netanjahun pataluhaksi israelilaisessa Haaretz-lehdessä. Netanjahu oli kuulemma paitsi Israelin myös koko juutalaisten historian huonoin johtaja. Sen jälkeen Krugman kehui Schumeria New York Timesissa (jonka kolumnisti hän muuten on).

Lännen ulkopuolinen ”imperialismi”

Niin että näin se imperialismi on nähtävä. USA on imperialisteista suurin. EU on sen kainalokeppinä. Ja tähän sitten vastataan esimerkiksi Venäjällä.

Ja syyt ovat perin pohjin taloudellisia. Kuten sanottu, EU:n imperialismi, sikäli kuin sitä omasta takaa esiintyy, on kääntynyt itseään vastaan kuin sisään kasvava varpaankynsi. Tästä oli puhetta Kansan äänessä tällä viikolla: halpaa työvoimaa saadaan ulkomailta, uusia markkinoita saadaan maahanmuuttajista jne.

Nyt on kuitenkin Saksassa huomattu ottaa mukaan tähän myös Kiina. Kiinahan tuo jo autojakin Saksaan. Onko tämä huono asia? Saksan jokin johtava lehti (taisi olla berliiniläinen Die Welt) huomautti, että itse asiassa tämä ei ole huono asia, sillä kiinalaiset autot ovat halpoja ja itse asiassa hyviä. Näin siis sisäänpäin kääntynyt imperialismi toteutuu myös Kiinasta tuontia kasvattamalla, mikä taas johtaa näihin hyviin seurauksiin: inflaation hillitsemiseen jne.

Ja itse asiassa Saksa vie enemmän – euromääräisesti – Kiinaan, kuin Kiina tuo Saksaan. Ja siitä syystä ei Kiinankaan kannata antaa aivan tyhjiin kuivua. Onneksi tuo autojen tuonti, joka on merkki tuotannon ylijäämästä Kiinasta kysynnän laannuttua, on siis lännelle vielä tässä vaiheessa hyväksi.

Kiinalla ei kuitenkaan ole vientimarkkinoista puutetta. Kuuluu nimittäin sellaista, että Venäjällä tykätään ajaa huippumoderneilla kiinalaisautoilla, joten ei tähän itseriittoista länttäkään tarvita Kiinan tuontia lisäämään. Vastaavasti Venäjä pitää siitä, että kauppa Kiinan kanssa nousee samoille kukkuloille kuin aikoinaan Neuvostoliiton kahdenvälinen kauppa Suomen kanssa. Tosin moninkertaisesti isommissa ympyröissä. Noina Suomen bilateraalisen kaupan aikoinahan Neuvostoliitto ja Kiina olivat napit vastakkain, mikä on nyt jäänyt unholaan ihan lännen suosiollisella myötävaikutuksella.

Velkaunioniin menossa?

Lännessä alkaa toisaalta olla talous vaikeuksissa. Tästä puhuu – tai oikeastaan kielii – parhaiten Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Ranskan valtamedia, etunenässä Le Monde. Tietysti Ranskassa on koettu jo sen verran, että muun lännen vippaskonstina käyttämää maahanmuuttoa ei voi oikein enää lisätä. Nyt Macron ehdottaakin sitä tabua asiaa (taas kerran), että EU:n finanssipuoli on yhteisöllistettävä eli mennään siihen liittoon, että varat ja velat ovat yhteiset, niin kuin aviopari, jolla on yhteinen pankkitili. Ei tarvitse odottaa, mitä Stubb tähän sanoisi: hänhän on kutsunut itseään yhdeksi EU:n viimeisistä federalisteista. Ja jos Saksassakin alamäki jatkuu, kuinka kauan sieltäkään enää kuuluu vastustusta?

Mutta (ainakin) siihen asti on tultava toimeen kääntämällä huomio Ukrainaan. Kiitos Aaltola. Eräässä toisessa saksalaislehdessä – ja tämä oli Die Zeit – sanottiin, että on hyvä syy suhtautua epäilevästi Ukrainan viime aikoina saavuttamiin sotavoittoihin. Die Zeit nimittäin itsekin tunnusti, ettei se ole paljon muuta kuin propagandaveto.

Mistäpä nyt toinen ääni kellossa? Die Zeit on hampurilainen lehti. Scholz taas oli aikoinaan Hampurin pormestari. Olisiko tässä kyseessä jonkinlainen sielujen sympatia? Onhan aika selvää, ettei Scholz halua antaa tämän sotimisen luisua käsistä? Ainakaan hän ei tunnu näissä asioissa olevan samalla aaltopituudella Macronin kanssa.

Rasismin kanavointi Venäjää vastaan

Ja mitä vielä Suomessa? Eiköhän tuossa ollut jo aika hyvin asiaa. Muistetaan, että kohta on myös Stubbin synttärit. Jos hän on saanut asiat jo näin paljon sekaisin alle kuukauden presidentinvirassa oltuaan, on hyvä syy olettaa, että hän juhlii syntymäpäiväänsä jollakin vielä mehevämmällä yllätyksellä. Vaikka ei tässä tähän mennessä juuri mitään yllätysmomenttia ole ollut.

Sillä välin oikeistohallitus väsää rasismin vastaista lainsäädäntöä. Syy moiseen? Kyynikkoja kun olemme oppineet olemaan, tähän löytyy vastaus aika helposti. Maahanmuuton jatkuessa kansa alkaa pullikoida vastaan. Rasismin vastainen lainsäädäntö estää sitä tyytymättömyyttä purkautumasta. Ohjailemaan sitä kyllä pystytään. Ja syyllinen onkin tuossa lähellä: nimittäin Putin. Hänenhän vika on nytkin ollut, että Suomeen tulee somaleja polkupyörällä. Kai Niinistö muistaa mainita tämän raportissaan.

Joka tapauksessa tuo rasismi on kuin jonkinlainen harhautus, jo senkin takia, että sitä sanaa käytetään nyt yleistäen sellaisissakin yhteyksissä kuin ”ikärasismi”, jolla tarkoitetaan yksinkertaisesti ikäsyrjintää. Entä mitä on sanottava SPR:n kampanjasta, jonka mukaan hunnuista huomauttelu on rasismia?

Rasismin vastaisuus on muutenkin ikään kuin piilorasismia

Valveutuneemmasta perspektiivistä voi ihmetellä sitä, miten Rishi Sunak on tarttunut Iso-Britanniassa kovalla kädellä turvanpaikanhakijoihin, jotka hän haluaa lennättää Ruandaan. Kovapuheinen hallitsemattoman maahanmuuton arvostelija entinen sisäministeri Suella Braverman on intialaista perua, aivan kuten entinen pomonsa eli juuri tuo Sunak. Ja Pohjanmeren toiselle puolen katsoo, nimittäin Alankomaihin, viime parlamenttivaalit voittanut Geert Wilders, jota nyt boikotoidaan demokratian nimissä, on äitinsä puolelta indonesialainen. Monet muka tarkkanäköiset arvostelijat antavat vain hänen valkeiksi värjättyjen hiustensa hämätä itseään – nähtävästi melkoisella mielihyvällä. Itse asiassa Wildersiä haukuttiin lapsena pienellä paikkakunnalla joksikin mutakuonoksi – sittemmin hän avioitui turkkilaisperäisen siipan kanssa (vaikka tämä lienee hänen veljensä levittämää disinformaatiota, ota siitäkään selvä).

Se mikä noissa ”rasisteissa” ihmisiä puistattaa on tietysti heidän arvostelunsa maahanmuuttoa kohtaan, jota ilman nykyisten kapitalististen länsimaiden kansantalouksien ei katsota tulevan toimeen. Toinen asia – tietysti Iso-Britannia tässä poikkeuksena – on näiden ”populistien” lähtökohtainen Venäjä-myönteisyys tai ainakin Venäjä-vastaisuuden vastaisuus.

Eikä edes mennä siihen, miten kaikki patoutunut kiukku on purkautunut Suomessa ja muualla venäläisiin…Sehän ei ole rasismia. Ja jos on, se on oikeanlaista…

Kaikki osoittaa yhteen suuntaan: kohti sotaa

Kun tarkemmin ajattelee, eikö sattuisi aika somasti, jos EU ryhtyisi sotaan Ranskan johdolla? Silloinhan Macronin haikailema varojen ja velkojen yhteisyys on melkein välttämätön pakko. Jonkin logiikan valossa. Tämä nimittäin tuntuu aika haetulta, kunnes huomaa, mitä De Standaard tällä viikolla kertoi: EU:n neuvoston puheenjohtaja Charles Michel (Belgian entinen pääministeri) sanoi haluavansa Euroopalle sotaobligaatioita. On niistä muutenkin puhuttu.

Tätä taustaa vasten loksahtaa paikalleen (viimeistään) moni muukin asia. Kuten se, että Suomen lakko-oikeuden kaventaminen on viemässä kai samaan kuin natsi-Saksassa ammattiliittojen yhdistäminen yhdeksi Saksan työrintamaksi (Deutsche Arbeitsfront). Tämän organisoinnin tavoite oli kääntää talouden kurssi kohti sotataloutta. Kukaan rikkiviisas asiantuntija ei voi tähän väittää, ettei juuri tuosta oli EU:ssakin puhuttu nyt: 2024.

Eikä tämä ole edes näistä pienistä uutisen rippeistä kiinni. Jos tosiaan mielessä olis ”turvallisuuspolitiikka”, Venäjän kanssa olisi jo hierottu rauhaa. Olisi annettu sen haluamat takeet siitä, ettei Ukraina liity Natoon eikä hanki ydinaseita. Nämä eivät vaikuta kohtuuttomilta ehdoilta muuten kuin niiden mielestä, jotka käyttivät juuri niitä oman valtiolaivansa Natoon kiirehtiäkseen. Kuten Niinistöstä, minkä hän itse suorin sanoin totesi.

Aaltolalle täydet pisteet sormenheiluttelun ajoituksesta: Rasputin

Ja sitten: Tätä kirjoitettaessa tulikin tieto, että Kremlin edustaja Dmitri Peskov on todennut Venäjän olevan nyt sodassa, ei siis enää pelkästään sotilaallisessa erityisoperaatiossa. Aaltolalle täydet pisteet hyvin ajoitettujen kansainvälisen käsimerkin käytöstä – ehkä tämä nyt osoittaa hänelle itselleen hänen toimineen ihan oikein. Onhan Aaltolan työhyvinvointi Ulkopoliittisen instituuttimme johtajana koko kansakuntamme kannalta ensiarvoisen tärkeää. Tai ehkä juuri sen suhteen Aaltolalla onkin ongelmia. Toivotaan vain, että Peskov täsmensi Venäjän ulkopolitiikan semantiikkaa eikä siinä ollut mitään muuta linjanvetoa. Mukamas.

Ja sitten: Tuskin oli tuota äskeistä lisäystä tuohon ylle lopeteltu, kun iski vielä toinen jättipotti Aaltolan sormenheiluttelun kunniaksi: Moskovassa tapahtui terrori-isku, jossa on kuollut viimeisten tietojen mukaan ainakin 133 ihmistä. Aaltolahan on näitä iskuja järjestään kehuskellut askeliksi oikeaan suuntaan – ja niin hän kai tekee nytkin, elleivät nuo ulkomailta – jopa lännen hallituksilta tulleet tuomitsemiset saa häntä näistä kommenteistaan luikkimaan karkuun häntä koipien välissä. Toistaiseksi hän näyttää tyytyneen syyttämään Putinia, joka on nähkääs provosoinut tilanteen…

Huomiota voi tosin herättää – kyynikoiksi kun siis olemme oppineet – että USA tiesi ISIS:n olleen vastuussa. Saksassa taas todettiin ykskantaan, ettei Ukraina tässä ollut osallisena. Miksi sitä siis kieltämään? Voisi kysyä.

Se, että valtiolaivamme johtavilla paikoilla on sellaisia epeleitä kuin Stubb ja Aaltola (joista jälkimmäinen repii vielä posketonta liksaa), osoittaa, että olemme samassa jamassa kuin Venäjä Rasputinin aikoina. Näiden kummankaan puheita (Stubbin ja Aaltolan) ei nähtävästi valtakunnassa saa arvostella. Ja mitä enemmän he puhuvat läpiä päähänsä, sitä visummin kansalle koetetaan uskotella, että näiden puheiden takana on jonkinlainen hieno teoria, jota ei tyhmempi käsitä. Tämä on juuri sitä obskurantismia, jonka korkeimmaksi asteeksi Lenin aikoinaan katsoi rasputinismin. Mitähän hän sanoisi EU:sta ja siinä mukana EU- ja Nato-Suomesta vuonna 2024? Väärä vastaus tähän on: ei kiinnosta. Pitäisi kiinnostaa.