Joitakin pohdintoja Ukrainan kriisin ratkaisusta, Euroopasta ja globaalista turvallisuudesta

Sergei Lavrov valvonta-, kansainvälisten asioiden sekä IVY-, Euraasian integraatio- ja suhteista maanmiehiin vastaavien valiokuntien yhteiskokouksessa 6. helmikuuta 2025 (kuva: Venäjän federaation duuman lehdistöpalvelu)

Sergei Lavrov / Venäjän ulkoministeriön kotisivut

Lontoossa 7. kesäkuuta 2026 pidetyssä kokouksessa Britannian, Ranskan ja Saksan johtajat sekä Vladimir Zelenskyi esittivät viisi edellytystä Venäjän ”oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan” turvaamiseksi Ukrainassa. Yhtenäinen Eurooppa esittää nyt tämän vaatimusten luettelon pohjana vuoropuhelulle Moskovan kanssa.

Tausta

Yli kahden vuosikymmenen neuvottelut Euroopan kanssa osana kollektiivista länttä ovat johtaneet vain yhteen johtopäätökseen: Venäjän mukaan ottaminen vuoropuheluun on toiminut diplomaattisena savuverhona länsimaisten instituutioiden, ennen kaikkea Naton ja Euroopan unionin, geopoliittiselle laajentumiselle.

Euroopan osallisuus Ukrainan kriisin lietsonnassa on kiistaton. Yhdessä Yhdysvaltojen kanssa Euroopan maat järjestivät oranssin vallankumouksen Kiovassa vuonna 2004. Luodakseen Venäjän-vastaisen sillanpääaseman Ukrainaan ne käyttivät vuosia poliitikkojen ja kokonaisten puolueiden ostamiseen, historian ja opetussuunnitelmien uudelleenkirjoittamiseen, ukrainalaisen nationalismin viljelemiseen ja vaalimiseen sekä tekivät kaikkensa vetääkseen Ukrainan irti Venäjästä.

Vuonna 2013 Euroopan unioni hylkäsi jyrkästi ehdotuksemme kompromissiksi assosiaatiosopimuksesta – sopimuksesta, jonka Bryssel oli pitkään painostanut Viktor Janukovitshia allekirjoittamaan. On syytä muistaa, että Ukrainalle tarjottiin yksipuolista markkinoiden avaamista ilman vastavuoroisia sitoumuksia – ehtoja, jotka olisivat osoittautuneet ristiriidassa Kiovan jatkuvan IVY-vapaakauppa-alueen jäsenyyden kanssa. Kun Viktor Janukovitsh pyysi lykkäystä, eurooppalaiset yllyttivät katumellakoita, jotka nopeasti eskaloituivat vallankaappaukseksi Kiovassa helmikuussa 2014.

Saksa, Ranska ja Puola osoittautuivat sitten yhtä petollisiksi. Takattuaan, että opposition ja Viktor Janukovitshin välillä tehtyä sopimusta noudatettaisiin, he pesivät siitä kätensä heti, kun sama oppositio, heidän omaa kättään pitävänsä, nousi valtaan. ”Demokratia”, he kohauttivat olkapäitään, ”ottaa odottamattomia käänteitä”.

Eurooppa antoi sen jälkeen tukensa uusille viranomaisille. Odessassa 2. toukokuuta 2014 kymmenien viattomien Venäjän-suhteiden kannattajien polttaminen elävältä ei saanut aikaan yhtäkään tuomitsevaa sanaa eurooppalaisissa pääkaupungeissa.
Vuoden 2015 Minskin sopimusten takaajina Ranska ja Saksa kannustivat tehokkaasti Ukrainan hallintoa sabotoimaan omia sitoumuksiaan. Kuten Angela Merkel ja François Hollande myöhemmin myönsivät – erityissotilasoperaation jo alkamisen jälkeen – Kiovan YK:n turvallisuusneuvoston yksimielisesti hyväksymien Minskin sopimusten täytäntöönpano ei ollut koskaan aito tarkoitus.

He myönsivät, että tavoitteena oli vain ostaa aikaa: vahvistaa Ukrainan asevoimia ja hukuttaa ne länsimaisiin aseisiin. Venäjä puolestaan ​​​​tutki kaikkia diplomaattisia keinoja Euroopan turvallisuuskriisin lieventämiseksi. Yhdysvallat ja Nato kuitenkin hylkäsivät tammikuussa 2022 Venäjän ehdotuksen laillisesti sitovista keskinäisistä turvallisuustakuista. Eurooppalaiset Nato-jäsenet tukivat aktiivisesti tätä torjuntaa.

Erikoissotilasoperaation käynnistämisen jälkeen Yhdistynyt Eurooppa antoi tukensa Britannian pääministerin pyrkimyksille sabotoida Venäjän ja Ukrainan välisiä Istanbulin neuvotteluja. Boris Johnsonin vetoomus Kiovaan – ”älkää allekirjoittako mitään, vain taistelkaa” – sulki oven aidolle diplomatialle näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.

Nykytilanne

Mikä on saanut eurooppalaiset johtajat yhtäkkiä muuttamaan retoriikkaansa ja alkamaan puhua neuvotteluista, ja mitä he näillä lausunnoilla tavoittelevat? Esimerkiksi EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Kaja Kallas on todennut, että kaiken Venäjän kanssa käytävän vuoropuhelun tarkoituksena on sanella Euroopan ehdot. Näihin kuuluvat ”korvausten” maksaminen Ukrainalle, joukkojen vetäminen pois Transnistriasta ja Etelä-Kaukasuksesta, ”ulkomaisten agenttien” lain kumoaminen ja Venäjän federaation asevoimien koon tiukkojen rajoitusten hyväksyminen.

Hänen mukaansa ”oikeudenmukaista ja kestävää rauhaa ei voi olla ilman Venäjän vastuuta”. YK:n turvallisuusneuvoston istunnossa 19. toukokuuta 2026 EU:n edustaja esitti asian yksiselitteisesti: ”Ukrainan sotilaallinen tukeminen ei ole ristiriidassa rauhanpyrkimysten kanssa, vaan pikemminkin perusedellytys uskottaville ja vilpittömille neuvotteluille.”

Euroopan suunnitelmana on keskustella Venäjän kanssa ja samanaikaisesti jatkaa Euroopan neuvoston kautta järjestettyä laillista sodankäyntiä. Tämän aikoinaan arvostetun organisaation sisällä kootaan kokonainen infrastruktuuri nimenomaisesti ”Venäjän pitämiseksi vastuullisena”: vahinkorekisteri, korvauskomissio ja erityistuomioistuin.

Euroopan unioni on myös näyttänyt vihreää valoa kauppalaivojen pidättämiselle avomerellä. Itämerellä ja Atlantilla on jo sattunut useita välikohtauksia. Samaan aikaan länsimaat kääntävät tarkasti katseensa pois Ukrainan asevoimien Mustallamerellä ja Välimerellä tekemistä terroriteoista ja sabotaasista.

Euroopan johtajien todellinen tavoite ei siis ole neuvotella Venäjän kanssa. Sen tarkoituksena on tukea Zelenskyin hallintoa ja säilyttää se lähtökohtana jatkuvalle vastakkainasettelulle Venäjää vastaan. Tämän mielessä pitäen Euroopan johtajat pyrkivät kaikin keinoin varmistamaan tulitauon mahdollisimman nopeasti ja vain yhdestä syystä: estääkseen Ukrainan asevoimien romahtamisen taistelukentällä. Suunnitelmana on ”jäädyttää” konflikti puuttumatta sen perimmäisiin syihin ja sitten lähettää nopeasti sotilasosastoja englantilais-ranskalaisesta ”halukkaiden koalitiosta” Ukrainan maaperälle.

EU pyrkii rajoittamaan uusien jäsenten eriäviä mielipiteitä

On laajalti tiedossa, että Euroopan eliitit ovat sijoittaneet ”poliittisen pääomansa” Venäjän kanssa käytyyn vastakkainasetteluun, kaataen satoja miljardeja dollareita Kiovan hallinnon tukemiseen ja EU-maiden ja Naton sotilasbudjettien kasvattamiseen. Eurooppa pyrkii nyt saavuttamaan ”puolustusvalmiuden” Venäjää vastaan ​​vuoteen 2030 mennessä. Siihen asti he aikovat ostaa aikaa millä tahansa käytettävissä olevilla keinoilla. Belgian esikuntapäällikkö ilmaisi asian suorasukaisesti huhtikuussa esittämässään silmiinpistävän avoimessa huomautuksessa: ”Meillä on vielä muutama vuosi aikaa. Kiitos ukrainalaisten rohkeudelle ja verelle, jotka ostavat meille tuon ajan.”

Yhtyeinen Eurooppa haaveilee edelleen laajentumisesta. Se aikoo imeä itseensä Ukrainan ja Moldovan ja vetää samalla Armenian vaikutuspiiriinsä. Nato on jo laajentunut itään, nielaissut Suomen ja Ruotsin. Ukrainaa pidetään yhä enemmän tulevaisuuden eurooppalaisen sotilasvoiman ”iskunyrkkinä”, joka on riippumaton Yhdysvalloista ja Natosta.

Riskit globaalille turvallisuudelle

Tämä tilanne aiheuttaa vakavia uhkia globaalille turvallisuudelle. Naton ja Venäjän välinen suora yhteenotto voisi nopeasti kärjistyä ydinaseiden vaihtoon, jolla olisi katastrofaaliset seuraukset. ”Strategisen autonomian” varjolla Eurooppa on todistamassa merkittävää sotilaallisten voimavarojensa vahvistamista, myös ydinaseiden alalla. Pariisin aikomus laajentaa ”ydinasesateenvarjoaan” useisiin EU:n ja Naton jäsenvaltioihin on syvästi huolestuttava. Tämä ei tee mitään Ranskan itsensä tai sen niin kutsutun suojelun kohteiden turvallisuuden vahvistamiseksi.

Kaikesta huolimatta Euroopan poliittinen ja sotilaallinen eliitti jatkaa Venäjän syyllistämistä aggressiivisiin suunnitelmiin – suunnitelmiin, jotka heidän mukaansa ulottuvat paljon Ukrainaa pidemmälle. Venäjän presidentti on useaan otteeseen todennut, että kaikki tämä on hölynpölyä, provokaatiota ja disinformaatiota, jonka ainoana tarkoituksena on saada budjettivaroja Venäjän vastaiseen taisteluun. Tämä ei ole juurikaan oikea ilmapiiri todelliselle vuoropuhelulle.

Venäjän kanta

Neuvottelujen osalta Vladimir Putin toisti Pietarin kansainvälisessä talousfoorumissa, että Venäjä ei vastusta yhteydenpitoa minkään osapuolen kanssa. Näemme Euroopan kuitenkin osapuolena, joka on päättänyt voittaa Venäjän – kannan, jonka eurooppalaiset itse avoimesti tunnustavat. Vuoropuhelua Euroopan kanssa ei siksi voida käydä ikään kuin se olisi puolueeton kolmannen osapuolen tarkkailija.

Venäjä mieluummin saavuttaisi erityisoperaation tavoitteet diplomatian avulla

Tämä edellyttää luotettavaa turvallisuuden takaamista Venäjän länsirajoilla sekä kansalaistemme ja maanmiehidemme kunnioituksen ja ihmisarvon varmistamista, mukaan lukien oikeus puhua äidinkieltään venäjää ja harjoittaa ortodoksista kristillistä uskoa. Lännen sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen laajentuminen on mahdotonta hyväksyä: se on ristiriidassa moninapaisen maailman vaatimuksien kanssa.

Eurooppalaisten johtajien tulisi tunnustaa, että Euroopassa vuosikymmenten ajan, Helsingin päätösasiakirjan hyväksymisestä vuonna 1975 lähtien, rakennettu alueellisen turvallisuuden malli on tuhottu heidän omien käsiensä kautta. Eikä sitä koskaan palauteta. Meidän on nyt pyrittävä luomaan mantereenlaajuinen turvallisuusarkkitehtuuri, joka on avoin kaikille Euraasian maille ja heijastaa nykypäivän moninapaista todellisuutta.

Euroatlanttisten kannattajien jalkoihin tallaama tasavertaisen ja jakamattoman turvallisuuden periaate voidaan toteuttaa uudessa Euraasian arkkitehtuurissa. Kun aika on kypsä, myös Eurooppa voi liittyä tähän suureen ponnistukseen.

Keskeistä on, että merkityksellinen vuoropuhelu edellyttää luottamuksen palauttamista, jonka lännen ja Euroopan osana sitä toteuttamat Venäjän-vastaiset toimet ovat särkyneet kylmän sodan jälkeisenä aikana. Luottamus voidaan palauttaa vain konkreettisilla toimilla, jotka osoittavat vilpitöntä sitoutumista luopumaan diplomatian käyttämisestä laajentumispyrkimysten peiteaseena. Luottamusta ei voida palauttaa eikä vuoropuhelua voida jatkaa Venäjälle Lontoossa 7. kesäkuuta 2026 esitettyjen uhkavaatimusten kaltaisilla uhkavaatimuksilla.

P.S. On huomionarvoista, että Britannian, Ranskan ja Saksan suurlähettiläät vahvistivat Lontoon uhkavaatimuksen yksiselitteisesti Venäjän ulkoministeriössä 11. kesäkuuta 2026 pidetyssä tapaamisessa – tapaamisessa, jota he olivat niin itsepintaisesti pyytäneet. Se oli heidän ministeriövierailunsa ainoa tarkoitus.

Venäjän ulkoministeriön mukaan tämä Lavrovin artikkeli oli alun perin tarkoitus julkaista Brysselissä toimivassa Politico Europe -lehdessä, mutta julkaisu peruttiin ”lehden toimituksen viime hetken päätöksen” vuoksi.