Venäjä-myönteisyyden huippuhetkiä
Venäjä-myönteisyys on pahasta. Älköön kukaan sitä epäilkö. Kokeeksi tutkittakoon, minkälaisen kapitalistisen tunnemyrskyn aiheuttaa Pyhän Johannes Kronstadtilaisen elämäkerran lukeminen – venäjäksi. Kysymys on perimmältään: kenelle kuumemittari kuuluu?
Jonathan Widell
Suomen televisiokanavilla on näinä päivinä pyörinyt palkittu elokuva Kaunis mieli, jossa Russell Crowe näyttelee vainoharhaiseksi tullutta matikkaneroa John Nash. Vainoharhaisuus ilmenee työhuoneen seinälle liimattuina sanoma- ja aikakauslehtileikkeinä, joista Nash tapaa salattuja koodeja.
Miten hyvin Crowe kuvaakaan Suomen nykykuntoa. Työhuoneen täyteen liisteröimiseksi riittävät jo yhden viikon aikakauslehdet eikä koodeja tarvitse edes etsiä, kun ne on laitettu jo lööppeihin. Yhtenä päivänä ilmestyi uutinen siitä, että Putinin kädessä oli nähty outo läiskä. Oliko se nyt viime viikolla? Sitä ennenhän brittilehdistä löytynyt koodi oli se, että Putin olikin oma kaksoisolentonsa. Oliko Moskovassa juuri vierailleita Steve Witkoffia ja Jared Kusheria varoitettu tästä vaarasta? Ainakin yksi TV-juontaja oli huolissaan siitä, että nämä voivat olla Putinin viestintuojia.
Tähän liittyy jotenkin tuo AfD:n äskeinen voitto. Siihen taas liittyy jotenkin entisen itä-Saksan alueella, jossa tuo voittokin tapahtui, aikaisemmin vieraillut väitetty venäläisdrooni. Tästä jälkimmäisestä taas versoi Jukka Savolaisen hyväksymä kanta, että Saksa ottaa nyt homman hanskaan Venäjää vastaan. Savolainen vieraili TV:n jututettavana päivää ennen, kuin uutinen Putinin oudosta läiskästä levisi julkisuuteen. Jo vuosia aikaisemmin Savolainen oli esittänyt kantanaan, että Valko-Venäjälle tulleet pakolaiset, jotka nähtävästi pakenivat Afganistanista sen jälkeen, kun USA vetäytyi sieltä, olivat takuulla osa jotakin isompaa juonta. Siis Putinin juonta, ei kenenkään muun.
Kukaan ei voi moittia tämän maailmankatsomuksen vastustajia siitä, etteivät he ole tutkineet oman kantansa toista puolta. Sitähän tulee joka saavista kuin kaatamalla. Venäjän hyökkäys, joka oli vielä 2022 niin uhkaava, että Suomi piti väkisin saada Natoon, odottaa vielä tuloaan neljä vuotta myöhemmin. Tämän tiedämme juuri iltapäivälehtien lööpeistä. Ihan varmasti se kuitenkin tapahtuu. Ja outo läiskä liittyy juuri siihen.
Provosoimatonta provosointia
Provosoimattomiksi Venäjän toimia myös väitetään. Onkohan näinkään? Suomella on tässä nimittäin se ikävä asema, että Suomen toimia toisessa maailmansodassa ei ehkä ole unohdettu Venäjällä kuin Suomessa. Eikä Suomessa itsessäänkään vielä jokunen vuosi sitten. Leningradin piirityksestä ja Suomen osuudesta siihen kertoili vielä avoimesti Markku Kangaspuro esipuheessaan, jonka hän kirjoitti Lena Muhinan Piirityspäiväkirjaan 2013. Tuskin Kangaspuroa kukaan muistaa. Hän oli tuolloin Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja. Hän on instituutissa edelleenkin – johtajana. Tosin kirja itse löytyi kirjaston poistokirjojen joukosta. Hyvä, että joku sen sieltä keksi.
Joka tapauksessa Suomella on tuota vasten hyvin vähän varaa pullistella, ilman että sen Venäjä katsoo provosoinniksi. Vielä syvällisemmin asian käsitti Pentti Linkola, joka 1960-luvulla ilmestyneessä pamfletissaan Isänmaan ja ihmisen puolesta vetosi kuulemakseen väittämäänsä lauseeseen, että ilman puolustajaa ei ala sotaakaan. Tämä on hyvä muistaa Naton kutsuessa itseään puolustusliitoksi. Puolustuksen ja hyökkäyksen rajat ovat aina olleet häilyvät, ja näin on erityisesti näinä aikoina, kun sodan ja rauhan itsensä raja on vielä häilyvämpi, sotaa lietsovan Trumpin vaatiessa itselleen Nobelin rauhanpalkintoa.
Hyvää tuossa Linkolan pamfletissa oli monikin asia, vaikka se tietysti on osin vanhentunut. Paras osa on ehkä tuo kirjan nimi: Isänmaan puolesta. Vaikka hän käsitettä isänmaa siinä suomiikin, perustotuus on se, että se, mitä nyt nämä hullut kutsuvat Venäjä-myönteisyydeksi, on lopulta isänmaan puolesta tehtävää työtä, jo senkin takia, että kollektiivisesta mielisairaudestaan isänmaamme vapauttaminen on sekin isänmaallinen teko. Se, että tässä saa kuulla olevansa sitä tai tätä, ei ole ihmeteltävää. Saihan elokuvassakin psykiatri kuulla olevansa Venäjän agentti.
Linkola oli vielä harvinaisen selväpiirteinen selittäessään, miksi rauhanliike tahtoo hiipua. Hän selitti – ja selitys sopii hyvin tämänhetkiseen tilanteeseen – että rauhanliikkeellä on kannattajia vain niin kauan, kuin oma maa ei ole uhattuna. Tuo ”uhattuna” tietysti pitää laittaa lainausmerkkeihin. Edellisenkin perusteella Suomi tuntuisi olevan Venäjälle ilman ydinaseitakin suurempi uhka kuin toisin päin, jos tuosta Leningradin piirityksestä historiaa tarkastellaan. Ehkä ei saa. Eihän nykyään saa sanoa sitäkään, että puna-armeija vapautti Berliinin, ettei kukaan nimittele kommunistiksi.
Vallankumouksellisuus onkin kommunismia?
Muuten, äskettäisen mielipidemittauksen mukaan Kanadan nuorista aikuisista melkein neljännes suhtautuu kommunismiin myönteisesti. Demokraattiseen sosialismin melkein puolet. Vanhemmissa ikäluokissa positiivinen suhtautuminen kommunismiin hiipuu 2 %:iin. Tietysti tällä on painoa, kun ikäluokat Suomessakin vanhenevat, jos tuo sama linja on nähtävissä Suomessakin. Eikä kukaan kai nuoria voi syyttää, kun kommunismin vastaisuus nykyään kohdistuu jo Venäjään, joka ei nimenomaan ole kommunistinen.
Sitä paitsi vallankumouksellisuus on tehty helpoksi tänä päivänä. Venäjä-myönteisyys kun on kamala asia, vallankumoukselliseksi teoksi riittää jo venäjän kielen opiskelu. Itse aloin kartuttaa venäjän taitojani lukemalla Johannes Kronstadtilaisen elämäkertaa, joka on kirjoitettu vanhalla venäjällä vuonna 1909 ennen kommunismin voittoa Venäjällä. Tällä ei ole tietenkään mitään merkitystä. Niin kommunisminvastainen kuin tuo kirja tietysti onkin, jo pelkkä Venäjä-myönteisyys riittää kommunistiksi nimittelyyn. Näin ollen – ihan arvostelijoiden mieliksi – olen siis kommunisti. Ja vallankumouksellinen vielä, kun venäjän kieli itsessään on vallankumouksellinen teko. Hullujenkin suusta voi kuulla totuuden. Kiitos hulluille.
