Suomalainen eläkepolitiikka jatkuvassa muutoksessa

Viime vuosituhannella eläkeläiset järjestivät isoja protesteja. Tälle laitettiin toppi kun Lipposen toimesta alettiin runnata taitettua indeksiä. Kesti pitkään kunnes eläkeläisjärjestöt kutsuivat 8.10.2015 jäsenistönsä koolle. Kansalaistorille eläkeläiset saapuivat vastustamaan leikkauksia ja vaatimaan oikeuksiaan. Kaikki 8000 osallistujaa huomasivat tulleensa petetyiksi, kun eläkeläisjärjestöjen, vasurien ja demarien johdon sanoma oli, että ”leikata pitää, mutta oikeudenmukaisesti”. (Kuva: Heikki männikkö)

Jari Heinonen, Tampere,1.6.2026; Kansan ääni 3/2026, 24.6.2026

Sosiaalipolitiikka on tulojen uudelleen jakamista. Tulot, joita jaetaan uudelleen, ovat kertyneet pääomatuloista, palkkatuloista ja ylipäätään verotuksen kautta vaikkapa kulutusta verottamalla. Sosiaalipolitiikassa on kolme jakoperiaatetta, joilla tuloja voidaan jakaa: tarveharkintaperiaate (esim. toimeentulotuki), tarveperiaate eli universalismi (esim. kansaneläke ja muu ns. perusturva; Kela) ja ansioperiaate (esim. työeläkkeet). Kaikki nämä kolme jakoperiaatetta ovat käytössä myös tämän päivän sosiaalipolitiikassa meillä Suomessa.

Suomen eläkejärjestelmän erityispiirteet

Kansaeläkejärjestelmä tuli nykymuodossa Suomeen vuonna 1956. Sen ideana oli taata kaikille vanhuksille ja työkyvyttömille toimeentulo. Eläkeoikeuden perustana oli alun alkaen kansalaisuus. Maalaisliitto ja SKDL olivat keskeiset poliittiset voimat kansaneläkejärjestelmän taustalla. Työeläkejärjestelmä (TEL ja LEL) tuli voimaan vuonna 1962. Tässä järjestelmässä eläkeoikeuden perustana on työsuhde eli eläkkeestä tuli työpalkan jatke. Samalta pohjalta uudistuivat hieman myöhemmin myös niin julkisen sektorin (valtion ja kuntien) kuin maanviljelijöidenkin eläkkeet.

Viimeistään vuoden 1974 ns. Lindblom-sopimuksessa työeläkejärjestelmästä tuli ensisijainen eläkejärjestelmä. Työeläkkeestä tuli ensisijainen ja kansaneläkkeen tehtäväksi jäi kokonaiseläketurvan täydentäminen ja siihen liittyvien sosiaalisluonteisten lisien antaminen. Käytännössä kansaneläke on työeläkevähenteinen, jota kehitystä edelleen kansaneläkkeen pohjaosan leikkaaminen vahvisti.

Työeläkejärjestelmämme on erikoinen kansainvälisesti katsottuna. Ensinnäkin yksityisten työmarkkinoiden lakisääteisen eläkejärjestelmän organisaatio tuli yksityisten työeläkeyhtiöiden haltuun. Tämä on kansainvälisesti harvinaista, sillä lähes kaikissa muissa maissa vastaavat järjestelmät ovat osa julkista hallintoa. Toiseksi Suomen työeläkejärjestelmässä ei ole eläkekattoa. Kolmas työeläkejärjestelmän piirre on siinä, että se rahastoi vakuutusmaksutuloa työeläkerahastoihin. Neljäs poikkeuksellinen piirre on siinä, että keskeiset työmarkkinajärjestöt osallistuvat järjestelmän hoitamiseen ja kehittämiseen. Tältä osin puhutaan ns. kolmikannasta.

Eläkkeensaajien määrä ja eläkkeen suuruus

Suomessa maksettiin vuoden 2025 lopussa erilaisia eläkkeitä 1 643 000 henkilölle. Tämä on 28 prosenttia koko väestöstä. Yksi ja sama henkilö voi saada samanaikaisesti usean lajin mukaista eläkettä. Näitä ovat ennen muuta vanhuuseläke, työkyvyttömyyseläke ja perhe-eläke (lesket ja lapset).

Eläkkeensaajien keskimääräinen kokonaiseläke vuonna 2025 oli 2100 euroa kuukaudessa. Miehillä se oli noin 2350 euroa kuukaudessa ja naisilla 1890 euroa kuukaudessa. Yli 400 000 eläkeläistä saa alle 1400 euroa kuukaudessa. Keskimäärin yli 3000 euron kuukausieläkkeen sai vuonna 2025 15 prosenttia eläkkeensaajista. Eli suomalaisten eläkkeet ovat melko pieniä. Kelan takuueläke on tällä hetkellä 922 euroa kuukaudessa. Tässä on eläkkeen minimiturva. Pelkkää kansaneläkettä Suomessa saa viisi prosenttia eläkkeensaajista eli 82 000 eläkeläistä.

Ongelmia ja haasteita

Viime vuosikymmeninä maan hallitukset ja työnantajat ovat vaatineet eläkeiän nostamista ja työurien pidentämistä nykyisestä. Tämän keskustelun taustalla on työnantajien halu sotkea eläkepolitiikan palikat uudelleen jatkuvasti toistuvilla ns. eläkeuudistuksilla. Vuoden 2005 uudistukseen sisältyi kansalaisten kannalta merkittäviä heikennyksiä, jotka eivät houkuttele työntekijöitä lyhentämään työuriaan, vaan monessa tapauksessa suorastaan pakottavat jatkamaan niitä.

Ns. taitettu indeksi on ensinnäkin tällainen elementti. Sen mukaan eläkkeitä tarkistettaessa niitä korotetaan 80-prosenttisesti hintakehityksen ja vain 20-prosenttisesti ansiokehityksen mukaan. Tämä pakottaa monet jatkamaan työelämäänsä yli voimiensa, sillä eläkkeiden lähtötaso on hyvin yleisesti matala ja niiden ostovoima heikkenee eläkkeellä ollessa nopeasti. Eläkkeet jäävät jatkuvasti jälkeen palkoista, koska palkat nousevat hiukan hintoja enemmän reaaliansioiden noustessa. Tältä osin parempi malli olisi se, että indeksi jatkossa määräytyisi 50-prosenttisesti molemmista muutoksista. Korkean inflaation oloissa taitettu indeksi tosin tuo silloin tällöin työeläkkeisiin kohtuullisia korotuksia.

Toinen iso muutos on ns. elinaikakerroin. Se on alkanut purra vuoden 2010 alusta ensimmäisenä uhrina olevaan eli vuonna 1948 syntyneiden alkaviin eläkkeisiin vajaan yhden prosentin alenemalla. Kerroin syö vuosi vuodelta yhä nuorempien ikäluokkien eläkkeitä niin, että esimerkiksi vuonna 1964 syntyneiden alkavista eläkkeistä otetaan päältä pois reilut viisi prosenttia, minkä voi korvata tekemällä lisätyötä. Jokaiselle syntymävuosiluokalle lasketaan näitä talkoita varten ns. oma tavoite-eläkeikä.

Oma lukunsa suomalaisessa eläkepolitiikassa ovat koko ajan kasvavat työeläkerahastot. Tätä nykyä yksityisen työeläkejärjestelmän rahastoissa on rahaa yhteensä 173 miljardia euroa. Tämä kokonaisuus on yksityisen sektorin palkansaajien osuutta eli yksityisten vakuutusyhtiöiden hallinnoimaa rahaa. Viisi yksityistä eläkeyhtiötä hoitaa samaa lakisääteistä tehtävää. Onko tässä järkeä? Myös julkisen sektorin eläkerahastot ovat suuret: 98 miljardia euroa. Tätä pottia hallinnoi Kuntien eläkevakuutus (Keva).

Olennaista on, että eläkerahastot kasvavat koko ajan. Mihin niitä tarvitaan? Niillä turvataan eläkeyhtiöiden vakavaraisuutta, käytetään sijoittamisen välineinä ja suunnataan myös joihinkin investointeihin. Tähän sijoitustoimintaan sisältyy paljon riskejä. Korkeat kulut ja huonot pörssisijoitukset syövät eläkesijoituksia. Vaarana voi olla jopa valtavien rahastojen sulaminen pörssikuplan puhjetessa. Tavoite näyttää olevan, että kun yksityisen sektorin eläkerahastoja on kasvatettu yhtäjaksoisesti 60 vuotta, kasvatetaan niitä edelleen seuraavat 60 vuotta ilman, että niitä tosiasiallisesti käytettäisiin juurikaan eläkkeiden maksamiseen. Jos rahastoinnin tarkoituksena oli helpottaa suurten ikäluokkien eläkemenojen rahoitusta, eikö niitä pitäisi käyttää siihen juuri nyt?

Lopuksi

Nykyisen eläkepolitiikan seuraukset ovat eläkkeensaajien kannalta monelta osin rajuja.

Ensinnäkin eläkeläisten suhteellinen asema heikkenee työikäiseen väestöön nähden. Maksussa olevien eläkkeiden huono indeksisuoja heikentää eläkkeiden reaaliarvoa pitkällä aikavälillä. Samalla kun elinaikakerroin alkaa pienentää alkavia eläkkeitä. Näitä kahta eläkejärjestelmän elementtiä tulisi siten ehdottomasti korjata. Ja samalla lähteä purkamaan hallitusti työeläkerahastoja, jolloin alimpiin eläkkeisiin voitaisiin tehdä merkittävä tasokorotus. Ja samalla lopettaa puheet uhkaavasta eläkepommista. Sellaista ei ole näkyvissä.

Toiseksi kasvavan eläkeläisten joukon köyhyys lisääntyy. Vähimmäiseläkkeet jäävät jälkeen yleisestä tulokehityksestä, jos merkittäviä tasokorotuksia ei tehdä. Sovitulla takuueläkkeellä on vain väliaikainen positiivinen vaikutus. Työttömyyden, pätkätöiden ja osa-aikatyön yleistyminen huonontaa eläkekertymiä. Takuueläkkeen kehittäminen on välttämätöntä, sillä meillä tulee olemaan suuri köyhien eläkeläisten joukko laman, pitkäaikaistyöttömyyden sekä työmarkkinoiden muutosten seurauksena. Töitä siis eläkepolitiikassa riittää!

Kolmanneksi oma lukunsa on puhe eläkkeiden leikkauksista. Eläkkeiden leikkauksista on puhuttu viime aikoina paljon. Tätä on perusteltu sillä, että kun muiltakin väestöryhmiltä on leikattu, on myös eläkeläisten tuloja leikattava. Tässä kuitenkin unohdetaan, että monet leikkaukset ovat jo kohdistuneet myös eläkeläisiin, erityisesti pienituloisiin eläkeläisiin. Eläkkeensaajien asumistuen perusteita kiristettiin vuoden 2025 alusta. Myös lääkekorvausten omavastuiden ja terveydenhuoltomaksujen korotukset kohdistuivat erityisesti eläkeläisiin.

On myös syytä muistaa, että työeläkejärjestelmällä on aivan oma rahoitusmallinsa. Jos työeläkejärjestelmässä menot kasvavat nopeammin kuin työeläkevakuutusmaksut, tätä tasaa eläkerahastojen kasvu. Esimerkiksi viime vuonna yksityisen puolen työeläkejärjestelmässä eläkemenot olivat vähän yli 20 miljardia euroa. Menot olivat 2.3 miljardia vakuutusmaksuja suuremmat. Eläkerahastot kuitenkin kasvoivat vastaavana aikana peräti 12.1 miljardia euroa. Rahoitusongelmaa tai leikkaustarvetta ei siis työeläkkeissä ole.

Jos halutaan, että nimenomaan hyvätuloiset eläkeläiset osallistuisivat nykyistä laajemmin julkisten menojen säästötalkoisiin, verotus olisi siihen osuva keino. Nykyhallituksen verohelpotukset kohdistuvat kuitenkin juuri hyvätuloisimpiin eläkeläisiin. Verotuksen ohella toinen hyvä keino olisi eläkekatto. Sitä Suomessa ei ole, vaikka monissa muissa maissa sellainen toki on.