Ääri siellä, toinen täällä

Uskonnon merkitystä mietiskelemässä? Kuva Borobudurin buddhalaistemppelin raunioilta Indonesiasta (kuva: Jonathan Widell)

Jonathan Widell

Tulivuoren purkautumattomuus – eli tarina tarinasta, jossa ei ole päätä eikä pientä hännän typykkää

Kuten Charles Dickens, joka kertoi yhteiskuntaluokasta tarinan jos toisenkin, yhdessä teoksessaan sanoi: ne olivat ajoissa parhaimmat ja ne olivat ajoissa huonoimmat. Tämä kuvaa omaa aikamme osuvasti, kun omaa aikaamme tutkitaan vasemmiston näkökulmasta. Toki äärioikeisto on nousussa, olkoonkin että äärioikeistoksi tai hitleriksi nykyään vain sopii kaikki, mikä ei EU-agendaan istu.

Äärivasemmisto pääsee ryöpytyksestä vähemmällä jo siitä syystä, että onko äärivasemmistoa edes olemassa ollenkaan? Kun sekin on kotoutettu EU-agendaan ja sen myötä Naton kannattajaksi, ja sitä kautta Ukrainan puolustajiksi ja sitä kautta Venäjän vastustajiksi, ja lässyn lässyn lää, ikään kuin EU:n yhtenäisyydestä ei olisi jäljellä (sikäli kuin sitä on ikinä ollutkaan) muuta kuin Ukrainan puolustaminen ja Venäjän vastustaminen, joista kumpikaan ei ole edes EU:ssa muuten kuin jonkin hapuilevan solidaarisuuden nimissä, jota sitten vilautetaan milloin minkinlaisen EU:n ulkopuolisen asian ollessa kyseessä.

Niin ääri vastaa kuin ääreen huudetaan

Mutta onko äärivasemmisto tosiaan niin kuollut kuin tämän kuvauksen perusteella voisi päätellä? Tähän on vasemmiston itsensä sisäpuolelta vaikea vastata. Merkit viittaavat kuitenkin siihen, että vasemmisto ja kriittisesti äärivasemmisto on itse asiassa varsin hyvin tolpillaan. Merkeillä tarkoitan sitä, että se mikä Euroopassa käy äärioikeistosta, nimenomaan Trumpin hallinto USA:ssa on paniikissa äärivasemmiston nousun myötä, kuinka tiukasti tahansa tuo äärivasemmisto ja sen mukana Antifa eli antifasistinen liike (jollainen on Suomessakin olemassa sanan varsinaisessa merkityksessä fasismin vastaisen rintaman muodossa) halutaan tulkita. Se, että antifa:ksi nyt riittää jo USA:n maahanmuuttopolitiikkaa vastaan asettuminen itse Yhdysvalloissa, hämärtää sen tosiseikan, että fasismi on itse asiassa reaktio antifasismin omaehtoista nousua vastaan. Siis tietynlaista antifasismin valtaisuutena eli anti-anti-fasismia. Turhaan ei taantumuksellisuutta merkitsevä sana ole monissa kielissä juuri reaktiosta johdettu kuten vaikka englannin sana reactionary.

Tämä nousu on kuitenkin ollut tietyssä määrin oman menestyksensä uhri, vaikka senkin näkeminen onnistuu vasta nyt, kun se tosiaan oli edistyksellisten voimien itse tielleen panema este. Tämä liikkeen rikkonaisuus ilmenee erimielisyytenä tai ainakin epäselvyytenä monista seikoista. Onko sosialismi marxismia? Onko marxismi nykyään rajoitettu ympäristöfilosofiaan tai sukupuolirooleihin tai rotujen yhteiskunnalliseen asemaan ja siinä ilmeneviin epäkohtiin? Tästä löytyy niin paljon esimerkkejä ettei sitä enempää tässä paitsi sen verran, että vain eturivin vasemmistolaisjulkaisu Jacobin asettui viime numerossaan taas ajamaan työväen aseman pitämisestä hallitsevana luokkana myös – ja ennen kaikkea – niitä voimia vastaan jotka asettavat identiteettipolitiikan työväen luokkatietoisuuden edelle.

Ihonvärien vallankumous

Tästä viimeisestä kohdasta halusinkin nimenomaan sanoa sanasen, näet sen että rotuopit kääntyvät helposti uusiksi rotuopeiksi, kun niitä veivataan liikaa mukamas marxismin nykyaikaistettuina sisältöinä. Näin sen nyt viimeisten kolmen kuukauden aikana Indonesiassa, missä saa tavarat takaa kuulla olevansa ”bule” eli valkolainen.

Tämän parempaa esimerkkiä tiakon tarvitsee osoittamaan ongelman todellinen luonne. Muistamme,että vuonna 1965 Indonesiassa lahdattiin kommunisteja puolesta miljoonasta kokonaisen miljoonaan. Maan kommunistipuolue oli maailman suurin, jos lukuun ei oteta niitä maita, joissa kommunistipuolue oli jo vallassa, nimenomaan Kiinan kansantasavaltaa.

Mihin kansan tyytymättömyys sen jälkeen pääsi purkautumaan? No tietysti kolonialismin ja eurooppalaisiin ja muihin länsimaalaisiin. Tämä on räikeää historian väärinlukua. Tämän osoittamiseen ei tarvita sen hämärämpää lähdettä kuin Marxin Pääoman ensimmäinen osa, jossa suoraan pureudutaan dokumentoituihin tapauksiin siitä, millaiseen – lievästi sanottuna ahdinkoon – kapitalismi uhrinsa ajaa. Eikä se voisi vähempää välittää uhriensa ihonväristä tai etnisestä taustasta vaan on tässä suhteessa täysin värisokea.

Tästä ei ole pitkä matka siihen toteamukseen, että kolmannen maailman liike, jolla tarkoitettiin niitä maita jotka eivät kuuluneet ensimmäiseen maailmaan eli kapitalistiseen eivätkä toiseen eli ns. kommunistimaailmaan, oli hakoteillä jo alusta alkaen. Ja idulle tuo oli jo ennen vuotta 1965 presidentti Sukarnon aikana, joka oli sitoutumattoman liikkeen alkuunpanijoita. Indonesia rakennettiin uskonnon perustalle, ja siltä perustalta kommunistit pantiin sananmukaisesti maan tasalle. 

Maan tasalta ja sen alta 

Vaikka tuo usko sitten sai ilmetä monen uskonnon muodossa (näitä sallittuja on tarkoin säädetty määrä, joka on alle kymmenen, islamista tuli tietysti maailman suurimmassa muslimivaltiossa hallitseva uskonto, joka nyt ilmenee joka kadunkulmassa olevine kaiuttimineen, joista rukouskutsu pannaan ilmoille äänekkäästi jo puoli viideltä aamuyöstä. Ja niin auliisti kuin muslimi nykyään uhriutuukin, eikö tule ole juuri voittolaulu sille, että miljoona kommunistia – siten suureksi osaksi ateisteja – pantiin hengiltä?

Jaavan keskiosissa Yogyakarta pohjoispuolella on Merapi-niminen tulivuori. Sen parempaa symbolia ei maalle ja sen vaikenemisen laille ei voisi keksiä. Vaikka kolmannen maailman logiikka tai logiikan puute on tuotu länsimaihin postkolonialististen ”kriittisen teorian” (mikä vitsi) nimellä, tulivuori purkautuu edelleenkin siellä, missä itse vuori sijaitsee. Viettäköön mitä hiljaiseloa tahansa. Vieköön miten paljon aikaa tahansa.