Minne helvettiin olet menossa, Suomi?

Israelin suorittamat hakulaitteiden räjäyttämiset Libanonissa olivat puhdasta valtioterrorismia. Israel pääsee pälkähästä niin kauan kuin sillä on isännän eli Yhdysvaltojen tuki. Suomi on tekemässä merkittäviä asekauppoja Israelin kanssa, eikä mikään tunnu jarruttavan näitä ostoksia. Suomen ulkopoliittinen kaksinaismoralismi löyhkää kilometrien päähän. (kuva: Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 29.9.2024

Nyt kun Suomen kansan häviäminen kansankuntana alkaa olla enemmän tai vähemmän lukkoonlyöty, on aika katsahtaa maailmanhistorian nykyisiin käännekohtiin uudemman kerran. Ja mikäpä kiikastaa korkeimpana tässä mellastuksessa kuin Israel vastaan koko maailma?

Israel pelaa kovaa peliä

Ennen kuin vajoamme tyypilliseen ”vasemmistolaiseen” reaktioon ja polvistumme taas jonkin ilmiön edessä, on hyvä luoda katsaus menneeseen. Ja vaikka emme Kansan äänessä ole kritiikittömiä entisen ns. Itäblokin ideologisen perinnön suhteen, siitä on kuitenkin hyvä ammentaa joitakin perusoivalluksia.

Näistä perusoivalluksista ensimmäinen on se, että Neuvosto-Venäjä kielsi antisemitismin heti ensitöikseen. Ja vaikka Marxia on haukuttu antisemitistiksi, kyseessä on sen verran kiemurainen kuvio, että on hyvä nimenomaan palauttaa mieliin, että Marx – Karl Marx – oli itse juutalainen. Neuvostoliiton oma juutalaisperintö voi olla kiistanalainen asia – ja onkin – mutta palautetaan nyt mieliin – kertakaikkiaan paukuttamiseen asti – että asia ei ole niin yksinkertainen kuin ns. ”vasemmisto” nykyään mielellään hehkuttaa: nimittäin heti, kun Israel tekee jotakin, koko vasemmisto kuorossa ulvoo, että se on paha, se on paha. Asia on kuitenkin nimittäin niinkin, että riippumatta, siitä miten merkilliseltä Israelin hasbara joskus vaikuttaakin, Israelilla kuitenkin – kaikitenkin – on oikeus puolustaa itseään.

Neuvostoliitto oli maailmassa myös ensimmäinen valtio, joka tunnusti Israelin de jure. Näin tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun Israel julistautui itsenäiseksi. Tosin Neuvostoliitto sitten katkaisi suhteet 1960-luvulla aina hamaan hajoamiseensa asti. Puola, Tsekkoslovakia ja Jugoslavia seurasivat sitten tunnustuksineen muutaman päivän perästä. On tässä tosin muistettava sekin, etteivät kaikki ns. Itäblokin maat seuranneet Neuvostoliittoa kuin nykyään suomalaismedia johtajaansa. Aikaisemmin puheeksi ottamamme DDR ei esimerkiksi tunnustanut Israelin ikipäivinä, mihin voi olla syynä se, että se teki selvä pesäeron siihen Saksaan, jota vaadittiin maksamaan korvauksia juutalaisille sodan jälkeen. (Tämä voi – se nyt spekulointina mainittakoon – olla syynä siihen, ettei Sahra Wagenknecht, DDR:n kasvatteja kun on, ole juuri Israelin kannalle asettunut, kauniisti sanottuna).

Liian kovaa kenties?

Ja nyt kun tuo on sanottu, niin sanottakoon vastapainoksi sitten jotakin muutakin. Palataan vuoteen 2020 – jälleen kerran – ja kyseisen vuoden elokuun 4. päivään. Silloin Beirutissa pamahti. Kuolunuhreja oli vähän yli 200. Silloin oli antisemitismiä väittää, että Israel oli tuon tuhotyön takana, sillä Israel ei kuulemma tuollaiseen verilöylyyn ikinä syyllistyisi tieten tahtoen. Ja nyt neljä vuotta myöhemmin tuollainen väite alkaa näyttää naurettavalta, kun Israel on nimenomaan tieten tahtoen syyllistynyt yli viisinkertaiseen kuolonuhrien määrään näinä päivinä juuri Libanonissa – Gazasta puhumattakaan.

Kun otetaan vielä huomioon, miten teknisesti sofistikoituja nuo suurimittauset teurastukset Libanonissa ovat olleet, ei voi välttyä siltäkään ajatukselta, että toinen kovasti sofistikoitunut hyökkäys voisi sekin olla jotenkin Israelin järjestämä. Nimittäin palautetaan mieleen tuo juttu, jonka päivämäärä on puolestaan 19.7.2024, kun CrowdStriken ns. ohjelmistopäivitys meni muka jotenkin niin pahasti pieleen, että jenkeissä suurin piirtein kaikki, lentoliikennettä myöten, oli pimeänä.

Ei nyt salaliittolinjoille mennä, kun se jostakin syystä on jostakin syystä kielletty aina joka kerta, kun joku alkaa miettiä asioita ja käyttää omia aivojaan. Kun panee näitä ”yhteensattumia” kokoon, niin ei voi olla muistamatta, että jo viikon sisällä Joe Biden luopui presidenttiehdokkuudestaan Kamala Harrisin hyväksi. Jos tuo tuntuu vielä sattumalta, on hyvä huomata sekin, että Biden vetäytyi julkisuudesta juuri samana päivänä, kun tuo CrowdStriken ohjelmistopäivitys muka meni pieleen ja pisti USA:n pimeäksi.

Jotenkin tähän vielä koetettiin sotkea Unkaria mukaan. Sitten osoittautui, että Unkarin sijasta olisikin Bulgaria jotenkin sotkeutunut mukaan – vähän samaan tapaan, kuin aikonaan Bulgarian tiedustelupalvelu nähtävästi oli paavi Johannes Paavali II:n murhayrityksen takana käyttäen jotakin turkkilaista välikappaleenaan. Ajat ovat niistä päivistä muuttuneet sitten sen verran, että Bulgariakin on luonut katseensa länteen ottaen selvän hajuraon idän suuntaan, noudattaen tässä siis samaa linjaa kuin Suomi.

Salaliittoa löytyy etsimättäkin

Murhayrityksistä riittäisi varmaan juttua. Jätettäköön nyt kronikoihin kuitenkin sen verran jutun juurta, että on se kumma, miten yksi presidenttiehdokas – Trump – on nyt siinä määrin jonkun hampaissa, että kahden kuukauden aikana häneen on ehtinyt kohdistua jo kaksi murhayritystä. Kun sitten demokraattipuolueen tuntoja mitattiin mielipidemittauksissa, huomattiin, että suuri osa jäsenistöstä katsoi Trumpin suureksi uhkaksi demokratialle. Näin olleen demokratian pelastamiseksi ei karsastettu sitä skenaariota, jossa Trump vain häipyisi jonnekin – vaikkapa manan majoille.

Tämä on siis sitä demokratiaa, jonka puolesta taistelemaan Suomi on valjastettu. Sitä demokratiaa, jonka pelastamiseksi Ukrainassa oppositiopuolueet on katsottu aiheelliseksi kieltää ja suuren vähemmistön oikeudet polkea – jollei kyseinen väestöosa ole suorastaan katsottu aiheelliseksi tuhota. Sitä demokratiaa samaten, jonka pelastamiseksi lännen on katsottu aiheelliseksi antaa tukensa Ukrainan natseille.

Ja jos tätä kiemuraa alkaa joku liikaa oikoa, saa pian kuulla olevansa antisemitisti sillä perusteella, että Ukrainan – aikoinaan demokraattisesti valittu – presidentti on juutalainen. Näin ollen Ukrainan puolesta ei nykyään taistele yksikään natsi, paitsi ehkä joku hyvä natsi, jollaiseksi myös Suomen johto aikoinaan toisen maailmansodan aikana lienee katsottava – puhumattakaan Suomen nykytilanteesta, joka on Venäjän puolella katsottu niin suureksi provokaatioksi, että Suomen sodanaikaisia toimia on alettu jälkikäteen tutkia kansanmurhana. Nuo kansanmurhat eivät taida nimittäin vanhentua kansainoikeudessa, eli kansainvälisessä oikeudessa.

Kansainvälisen oikeuden sietämätön keveys

Suomessa siis varmasti tervehditään ilolla sitä nykyistä kehityssuuntaa, jossa kansainvälisellä oikeudella ei ole mitään painoa. Propaganda-aseeksikaan siitä ei näinä päivänä enää juuri ole, kun sen kähmintä alkaa olla niin räikeää.

Ja jälleen tässä on suurena katalyyttinä ollut nimenomaan Israel. Sanotaan nyt, että kovasti tuo Israelin toiminta alkaa olla kansanmurhaa. Jos nimittäin Serbian toimet Srebrenicassa aikoinaan 1990-luvulla katsottiin kansainvälisessä oikeudessa kansanmurhaksi (sotilaita vastaan), miten ihmeessä Israelin toimet voisivat olla mitään muuta?

Tässä on kuitenkin lisättävä se huomautus, että eivät Israelin vihollisetkaan syyttömiä ole. Muistetaan nyt tuo lähipäivinä vietettävä Gazan vastaisen sodan alkusoiton ensimmäinen vuosipäivä. Vaikka miten ottaisi huomioon, että viime vuoden lokakuun toimet olivat Israelin vika, aina Al-Aqsan häpäisyä myöten vain pari päivää aiemmin, ei voi olla päättelemättä, että tässä alkaa kansanmurha olla kansamurhaa vastassa. Miten Iranin esimerkiksi voi kukaan väittää olevan muissa kuin kansanmurha-aikeissa, kun Israelissa virallisissa kanavissakin vaaditaan tuhottavaksi?

Vellooko maailmassa voima, joka on USA:ta ja Israelia pahempi?

Ja tässä taas menevät vasemmistolaiset kompaan. Ja pahasti. Välttääkseen tulevansa leimatuiksi salaliittoteoreetikoiksi, vasemmistolaiset kieltävät, että syyskuun 11. päivän terrori-iskut New Yorkissa olivat jotenkin USA:n sisäisen koneiston järjestämät. Mutta jos ne eivät olleet sisäisesti järjestetyt, voi vetää vain kaksi johtopäätöstä: 1) maailmassa velloo voima, joka ei kaihda suuria spektaakkeleita, jotka ovat sitä suurempia, mitä enemmän niissä saadaan tuhottua siviili-infrastruktuuria ja siviilejä. Tätä voimaa tavattiin kutsua islamismiksi tai jotenkin siihen suuntaan koettaen kovasti välttyä leimaamasta mitään uskontoa pahaksi sinänsä. 2) USA:n tiedustelu on yhtä tyhjän kanssa.

Tuohon ykköskohtaan on mainittava, että vasemmisto sitten koettaa pyristellä loogista johtopäätöstä vastaan kieltämällä islamofobian. Ja kakkoskohtaan: koettaen kuitenkin selittää nämä ns. islamofobiset tulkinnat todellisuudeksi USA:n tiedustelun järjestämiksi.

Olisi hyvä tuoda tähän päättelyyn jotakin valoa siinä toivossa, että paistaa se päivä risukasaankin. On lähdettävä nimittäin siitä, että USA:n tiedustelu ei ole se kaikkivoipa mahti, jollaiseksi sen ystävät (kuten Suomen ”johto”) ja viholliset (kuten Lähi-Idän salaliittoteoreetikot) sen katsovat. Vain muutama päivä ennen Iranin vallankumousta vuonna 1979 USA:n tiedustelupalvelu ennusti, että tilanne Iranissa pysyisi muuttumattomana. Sama moka toistui sitten juuri Neuvostoliiton romahtamisen edellä.

Näin ollen maailmassa on jokin tuhoisa voima. Entä mihin se voima on nyt suuntautumassa? Tähän vastatakseen ei tarvitse kuin avata silmänsä. On suorastaan patologista seurata Suomen ”keskustelua” maahanmuuton välineellistämisestä (parempi käännös olisi tosin aseellistaminen). Jos tämä katsotaan turvallisuusuhkaksi, kun muutama pakolainen pyrkii Venäjän kautta Suomeen, eikö se muka ole suurempi uhka silloin, kun se ilmenee moninkertaisena lännen kautta?

Kaikki ei tässäkään kuitenkaan ole salaliittoa. Selitys tuohon Lähi-Idän ryntäykseen EU:n alueella voi olla näet niin yksinkertainen, että nyt kun Venäjästä ja Kiinasta ei enää saa työvoimaa Suomen hiipuvan talouden pelastamiseksi halpatyövoimalla, tämä käytännössä orjakaupaksi kääntyvä toiminta on nyt käännettävä vanhoille alueilleen jonnekin Afrikan suuntaan tai jonnekin etelään. Kulttuurin ”rikastuminen” onkin sitten tosiasia, joka ilmenee sitten kaikenlaisina ns. lieveilmiöinä, joita saa nyt suurin piirtein päivittäin valtamediastakin seurata.

Patoutumat puretaan väärään suuntaan

Tämä Suomen patoutunut aggressio on sitten nokkelaa suunnatakin viattoman uhrin eli idän puoleen. Nyt kun Häkkänen hehkuttaa Suomen ydiansepolitiikan muuttamista, olisi naiivia olettaa, ettei Suomessa olisi jenkkien ydinaseita jo nyt. Tämä on itse asiassa aika helppo ajatella siten, että nyt kun Putin pani Venäjän ydinasedoktriinin uusiksi, se katsotaan Venäjän aggressiviisyydeksi. Miten sitten on tulkittava se, että elokuussa saimme valtamediasta lukea Bidenin panneen USA:n ydinasedoktriinin uusiksi jo maaliskuussa. Onko tämä jotenkin enemmän puolustukselliseksi katsottava korjaus kuin Putinin vastaava liike puoli vuotta myöhemmin nähtävästi juuri tuohon Bidenin liikkeeseen vastaamiseksi?

Tämä kaikki on näet jo vuosia sitten lukkoonlyöty. Ruotsin aikaisempi puolustuministeri Carl Hultqvist möläytti jokin aika sitten, että lännen komentokeskuksen perustaminen Suomen Lappiin oli puheena jo vuonna 2014. Mistä syystä tuo vuosiluku muuten näyttää niin tutulta? No, siihen taas on syynä se, että se oli se sama vuosi, jolloin lännen proxy-sota Venäjää vastaan alkoi.

Ne, jotka näitä tutkailuja ovat naureskelleet, tuskin panevat hymyään takapuoleensa edelleenkään. Homma on kuitenkin siinä mallissa, että ruotsalaiset ”neuvonantajat” Ukrainassa lakoavat Venäjän iskuissa siihen malliin, ettei ole kuin makuasia, julistetaanko se vanha ”salaliittoteoria”, jonka mukaan Suomi ollaan nyt syöttämässä surman suuhun ”demokratian” pelastamiseksi samaan malliin kuin Ukraina viimeiset kymmenen vuotta, jo toteen käyneeksi. Ei sillä, ettei Suomesta löytyisi yhtäläistä uhrimieltä kuin Ukrainastakin – ainakin niin kauan, kuin miestä riittää.

Jos Suomen mies epäilee, ettei Suomen kohtaloita voi ennustaa sen perusteella, miten USA kohtelee ”liittolaisiaan”, terotettakoon mieleen tämä vänkä asia. Suomi päätti hankkia pitkän ”pohdinnan” jälkeen jenkkien F35-hävittäjät joulukuussa 2021. Vain nelisen kuukautta aikaisemmin syyskuussa 2021 USA junaili sivuun – ja ryttyyn – Ranskan tekemän sopimuksen ydinsukellusveneiden toimittamisesta Australialle. Muistakaa vain, että Ranska oli sentään tuossa vaiheessa Naton jäsen, jollainen Suomesta tuli vasta sen jälkeen, kun Nato-hakemus jätettiin noin puoli vuotta myöhemmin toukokuussa 2022, jolloin Marin oli Japanissa mukamas kauhistelemassa Venäjän sotilaallista uhkaa Japania vastaan ja lähetti suosituksensa Nato-jäsenyyden puolesta kai sähköpostilla.

Eiköhän tässä ole miettimisen arvoista asiaa taas vähäksi aikaa eteenpäin. Mitään merkistystähän tällä ei ole enää tässä vaiheessa, sillä – kuten sanottu – asiat on päätetty jo vuosikymmen tai pari etukäteen. Mitään puolinoita ei suomalaisten joukosta tosin tahdo nousta edelleenkään, joten aika yhtä tyhjän kanssa tätä kehitystä on myöskään koettaa enää välttää.