SOTE:n romuttaminen on poliittinen hanke, joka muuttaa tietoisesti koko suomalaisen yhteiskunnan (osa 2)
Tapahtumassa 9.9.2006 jo tiesimme, että pääomapiirien kohteena oli palvelujen yksityistämisen ja siirtäminen yksityisten terveysalan ym. firmojen bisneksen välineeksi. Tämä on viimeisimpiä alueita, joita pääomapiirit eivät vielä kokonaisuudessaan ole kyenneet kaappaamaan. Tämän torjumiseksi tarvitaan iso joukkoliike. (Kuva: Heikki Männikkö)
Miguel López, Jyväskylä Yliopistonopettaja 11.12.2025; Kansan ääni 1/2026 2.3.2026 (1. osa Kansan ääni 6/2025, 19.12.2025; verkko 9.1.2026)
Suomessa SOTE-alan kriisistä puhutaan tavalla, joka antaa ymmärtää, että kyseessä olisi luonnonvoima: väestö vanhenee, kulut kasvavat, hoivan tarve lisääntyy. Tätä selitystä toistellaan niin usein, että se on alkanut kuulostaa totuudelta. Mutta se ei ole totuus. SOTE-alan kriisi ei ole kohtalon sanelema tila eikä väestökehityksen väistämätön seuraus. Se on seurausta poliittisista päätöksistä ja ennen kaikkea poliittisesta päättämättömyydestä silloin, kun olisi pitänyt puolustaa yhteistä hyvää.
Markkinoiden varjo: askel askeleelta kohti yksityistämistä
Kun SOTE-alan rahoituspohjaa heikennetään, kun henkilöstö kuormittuu ja kun järjestelmää johdetaan väärillä mittareilla, syntyy tilanne, jota voidaan käyttää perusteluna yksityisten palvelujen kasvattamiseen. Tätä kehitystä ei ole markkinoitu kriisinä, vaan ”uudistuksena”, ”valinnanvapautena” ja ”palvelujen modernisointina”.
Mutta todellisuudessa kyse on julkisen sektorin tietoisesta heikentämisestä, jotta yksityiset toimijat voivat astua tilalle. Tämä logiikka ei ole uusi. Se toistuu kaikkialla maailmassa, missä hyvinvointivaltiota on ajettu alas. Ensin järjestelmä kurjistetaan, sitten julistetaan, että se ei enää toimi, ja lopulta ratkaisu löytyy markkinoilta.
Yksityistäminen ei kuitenkaan ratkaise SOTE-alan ongelmia. Se siirtää vastuun tuottavuuden maksimointiin, ei hoivan laatuun. Se luo tilanteen, jossa voitto ja hyvinvointi kilpailuttavat toisiaan – ja voitto voittaa aina. Yksityinen sektori myy ratkaisua, mutta sen ensisijainen velvollisuus ei ole potilaalle, vaan omistajalleen.
Jos yhteiskunta hyväksyy tämän suunnan, se samalla hyväksyy mallin, jossa hyvinvointi ja hoiva eivät ole oikeuksia, vaan tuotteita.
Militarisaation varjo hyvinvointivaltion yllä
Väitetään, ettei rahaa ole, että SOTEalan kriisi johtuu talouden reunaehdoista ja väistämättömistä säästöistä. Silti samaan aikaan Suomi tekee ennätyksellisiä asehankintoja, varustelee rajansa ja kasvattaa sotilasmenoja enemmän kuin koskaan historiansa aikana.
Tämä ristiriita paljastaa poliittisen prioriteetin: kovaan turvallisuuteen löytyy rahaa, pehmeään ei. Mutta todellinen turvallisuus ei synny ohjushyökkäysten torjunnasta, vaan siitä, että ihmiset voivat luottaa saavansa hoitoa silloin, kun he sitä tarvitsevat. Yhteiskunta, joka leikkaa hoivasta ja sijoittaa aseisiin, ei vahvista itseään – se heikentää omaa selkärankaansa.
Militarisaation kasvu toimii myös ideologisena savuverhona. Kun keskustelu suunnataan ulkoisiin uhkiin, huomio siirtyy pois sisäisistä ongelmista – niistä, jotka syntyvät poliittisesta valinnasta vähentää hoivaa ja kasvattaa markkinoiden roolia.
Hyvinvointivaltion kriisi ei ole budjettiluku. Se on arvovalinta.
Hyvinvointivaltion mureneminen ei ole hallinnollinen epäonnistuminen, vaan ideologinen valinta
SOTE-alan kriisi ei ole pelkkä palvelujen heikentyminen. Se on kuva hyvinvointivaltion syvemmistä murtumista ja siitä poliittisesta linjasta, joka on ohjannut Suomea jo pitkään. Tämä linja ei ole syntynyt hallinnollisesta virheestä tai budjettiteknisestä pakosta, vaan ideologisesta päätöksestä, jossa valtion tehtäväksi on muotoutunut alistua pääoman logiikalle ja kohdella kansalaisia ennen kaikkea kustannustekijöinä.
Marxilais-leniniläinen analyysi antaa tälle kehitykselle nimen: kyse on julkisen sektorin alistamisesta markkinoille ja siitä, että valtion roolia käytetään pääoman etujen turvaamiseen. SOTE-ala ei ole vain yksi sektori muiden joukossa, vaan näkyvä näyttämö sille, kuinka yhteiskunnan peruspalvelut pyritään muovaamaan voittoa tuottaviksi alueiksi. Tämä muokkaus naamioidaan usein ”tehostamiseksi” ja ”uudistamiseksi”, mutta sen todellinen tarkoitus on selkeä: avata julkisen hoivan kenttä yksityisille toimijoille ja vähentää valtion vastuuta ihmisten hyvinvoinnista.
Tätä prosessia ei voi kutsua neutraaliksi kehitykseksi. Se on poliittinen strategia, jota edistävät ne voimat, j o t k a hyötyvät markkin o i d e n laajenemisesta. Kun julkinen sektori heikennetään, markkinoille syntyy uudenlaista kysyntää – kysyntää, joka ei perustu paranemiseen vaan puutteeseen.
Hyvinvointivaltion purkaminen on ideologisesti tietoinen teko. Sitä ei olisi mahdollista toteuttaa, jos SOTE-ala resursoitaisiin kunnolla ja jos työntekijät saisivat työhönsä tarvittavat välineet. Vahva julkinen hoiva on este markkinoiden laajenemiselle, ja siksi sitä on systemaattisesti heikennetty.
Työntekijä kärsii ensimmäisenä, potilas viimeisenä – mutta kumpikaan ei ole syyllinen
On selvää, että työntekijöiden asema kertoo koko järjestelmän suunnasta. Kun työ muuttuu mahdottomaksi ja ammatillinen autonomia kaventuu, työntekijä alkaa kantaa syyllisyyttä, jota hänen ei pitäisi kantaa. Hän tuntee olevansa riittämätön, vaikka ongelma on ulkoisissa rakenteissa. Tämä mekanismi toimii tehokkaana hallintakeinona: se siirtää huomion pois todellisista syistä ja luo illuusion, että kriisi on yksilöllinen eikä poliittinen.
Samaan aikaan potilas joutuu odottamaan, siirtymään paikasta toiseen, kertomaan tarinansa yhä uudelleen ja elämään epävarmuuden kanssa. Hänen kärsimyksensä on hiljainen, mutta se paljastaa koko järjestelmän tilan. Potilas ei ole kriisin syy, mutta hän kantaa sen seurauksen.
Työntekijä ja potilas eivät ole vastakkaisia osapuolia. He ovat saman poliittisen projektin uhreja. He ovat ne, jotka maksavat hinnan siitä, että järjestelmää on tarkoituksellisesti ohjattu kohti markkinaehtoisuutta.
Suurten päätösten logiikka: resursseja löytyy silloin, kun se hyödyttää valtaa
Yksi räikeimmistä esimerkeistä poliittisista prioriteeteista näkyy siinä, miten Suomi kohtelee julkista hoivaa verrattuna sotilasmenoihin. Vaikka poliittinen retoriikka väittää, että SOTE-alalle ei ole varaa, samaan aikaan valtio investoi historiallisen suuria summia asejärjestelmiin ja varustautumiseen. Tämä ei ole sattumaa. Se heijastaa päätöksentekorakenteen arvojärjestystä.
Marxilais-leniniläinen analyysi ymmärtää tämän ilmiön valtion luonteen kautta: valtio toimii viime kädessä sen taloudellisen järjestelmän intressien mukaisesti, jota se ylläpitää. Kun pääoma ja geopoliittiset strategiat vaativat asevarustelua, siihen löytyy resursseja. Kun kansalaiset ja työntekijät tarvitsevat parempaa hoivaa, heidän tarpeensa esitetään kuluna, jota ei voida kattaa.
On äärimmäisen paljastavaa, että kriittisimmällä hetkellä, jolloin hoivaa pitäisi vahvistaa, valtio valitsee aseet. Tämä ei ole taloudellinen pakko, vaan poliittinen arvovalinta – ja se kertoo, kenen turvallisuus todella asetetaan etusijalle.
Turvallisuus, joka ei tue ihmisarvoa, on lopulta tyhjä konstruktio.
Poliittinen vastavoima syntyy siitä, että työntekijä tunnistaa oman asemansa
Työntekijän tietoisuus on kriisin keskellä nousussa. Hän tunnistaa, ettei ole yksittäinen epäonnistuja, vaan osa laajempaa kokonaisuutta, joka kamppailee samoja ongelmia vastaan. Tämä tunnistaminen on poliittinen teko. Se purkaa hiljaisuuden, jota valta tarvitsee ylläpitääkseen nykyistä järjestelmää.
Työntekijän kokemus on historiallisen liikkeen raakaa materiaalia. Kun työntekijät alkavat nähdä yhteiset ongelmansa luokkakysymyksenä, heistä tulee vastavoima niille rakenteille, jotka ovat ajaneet SOTE-alan tähän tilaan. Tämä ei ole pelkkä ammattiyhdistyskysymys – se on yhteiskunnallisen suunnan kysymys.
Tämä hetki on ratkaiseva. Työntekijöiden kasvava tietoisuus voi joko muuntua voimaksi, joka vaatii radikaaleja muutoksia, tai se voidaan tukahduttaa, jos järjestelmä onnistuu ylläpitämään epävarmuutta ja yksilöllistämisen politiikkaa. Valta tietää tämän, ja siksi se pyrkii hajottamaan kollektiivista kokemusta. Mutta historia osoittaa, että järjestelmä, joka nojautuu työntekijöiden uupumukseen, kestää vain rajallisen ajan.
Hyvinvointivaltion kohtalo ei ratkea budjettiriihessä – se ratkeaa siinä, keiden puolella Suomi päättää olla
SOTE-alan tulevaisuus ei ole tekninen kysymys. Se ei ole pelkkä rahoitusmalli tai organisaatiouudistus. Se on kysymys siitä, millaisen yhteiskunnan Suomi haluaa rakentaa. Joko se jatkaa tiellä, jolla hoiva nähdään kulueränä ja markkinat ratkaisuna, tai se valitsee tien, jossa ihmisarvo ja julkinen vastuu palautetaan keskiöön. Nämä kaksi polkua eivät voi kulkea rinnakkain. Niiden välillä on valinta, joka täytyy tehdä selkeästi.
Jos Suomi jatkaa nykyistä linjaa, SOTE-alan kriisi syvenee. Työntekijät uupuvat lisää, potilaat kärsivät enemmän ja julkinen sektori muuttuu kuoreksi, jonka sisällä markkinatoimijat kasvattavat osuuttaan. Lopulta julkinen hoiva menettää merkityksensä, ja hyvinvointivaltion lupaus murenee.
Mutta jos Suomi päättää toisin – jos se valitsee ihmisarvon, julkisen vastuun ja yhteisen hyvän – muutos on mahdollinen. Se vaatii poliittista rohkeutta kohdistaa resurssit sinne, missä ne tuottavat todellista turvallisuutta: hoivaan, terveyteen, sosiaalipalveluihin ja työntekijöiden jaksamiseen. Se vaatii päätöstä lopettaa SOTE-alan systemaattinen laiminlyönti ja palauttaa sen toimintaehdot sellaisiksi, että työntekijät voivat tehdä työnsä hyvin ja potilaat voivat luottaa saavansa heille kuuluvan hoivan.
Hyvinvointivaltion puolustaminen ei ole jälkikäteinen korjaustyö. Se on jatkuva teko. Se on valinta, jota täytyy tehdä jokaisessa budjetissa, jokaisessa reformissa ja jokaisessa poliittisessa päätöksessä.
Tie, joka on vielä avoin
Suomi ei ole menettänyt mahdollisuuttaan. SOTE-ala ei ole lopullisesti murentunut, työntekijät eivät ole lakanneet välittämästä eikä potilas ole lakannut toivomasta parempaa. Järjestelmä voi yhä kääntyä, mutta se ei käänny itsestään. Sen suunta muuttuu vain silloin, kun ihmiset tunnistavat tilanteen poliittisen luonteen ja vaativat muutosta, joka vastaa heidän todellisuuttaan.
Se vaatii rohkeutta sanoa, että markkinat eivät pelasta hoivaa.
Se vaatii selkeyttä nähdä, että militarisaatio on vienyt resursseja sieltä, missä niitä eniten tarvittaisiin.
Se vaatii päättäväisyyttä puolustaa julkista sektoria aikana, jolloin sen arvoa tarkoituksella vähätellään.
Ja ennen kaikkea se vaatii solidaarisuutta – työntekijöiden kesken, potilaiden kesken ja koko yhteiskunnan kesken.
Hyvinvointivaltion tulevaisuus ratkaistaan siinä, valitseeko Suomi tien, joka vahvistaa ihmistä, vai tien, joka vahvistaa markkinoita. Tällä valinnalla on seuraukset, jotka ulottuvat vuosikymmenten päähän.
Siksi tämän hetken tehtävä on selvä. SOTE-alan puolustaminen on työntekijän, potilaan ja yhteiskunnan yhteinen velvollisuus. Se on taistelu ihmisarvosta ja siitä, kenen ehdoilla Suomi rakentaa tulevaisuuttaan. Tämä tie on vielä avoin. Ja juuri siksi siihen täytyy tarttua nyt.
