Euroopan nykyinen asenne tekee rauhanneuvottelut Venäjän kanssa mahdottomiksi
Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puhumassa YK:n yleiskokouksessa 26.9.2026. Kuva: Venäjän ulkoministeriö.
Saksa ja Ukrainan sota, osa 2: Miksi diplomatia näyttää voimattomalta edistämään tyydyttävää ratkaisua Venäjän ja Euroopan väliseen konfliktiin? Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov vastasi tähän kysymykseen Politico Europen hylkäämässä artikkelissa.
Teksti:
Gerhard Emil Fuchs-Kittowski ja professori, diplomi-insinööri Joachim Wernicke
Ensimmäisessä osassa analysoimme, miksi sotilaallinen eskaloituminen Euroopassa olisi eksistentiaalinen katastrofi Saksalle. Totesimme, että Berliinillä, enemmän kuin kenelläkään muulla on omat intressinsä uuteen rauhan suunnitelmaan, joka integroi myös Venäjän. Mutta mitkä ovat sen mahdollisuudet nykyisessä todellisuudessa?
Venäjän federaation ulkoministeri Sergei Lavrov julkaisi 19. kesäkuuta 2026 artikkelin nimeltä ”Ukraina, Eurooppa ja globaali turvallisuus”, jossa hahmotellaan merkittävästi nykytilannetta ja tiettyjä tulevaisuudennäkymiä. Artikkeli oli alun perin tarkoitettu julkaistavaksi eurooppalaisessa Politico Europe -lehdessä, mutta sen julkaiseminen peruttiin viime hetkellä ”toimituksellisista syistä”.
Länsi haluaa varustelukilpailua
Lavrovin artikkeli paljastaa seikan, joka ei ole Saksassa laajalti tunnettu eikä todennäköisesti saisi enemmistön tukea: Ukrainan sota liittyy lännen aseisiin ja niihin liittyviin taloudellisiin intresseihin, erityisesti sodan määräämättömäksi ajaksi pitkittämistä asevarustelukilvan muodossa, jota Venäjä ei voi voittaa kollektiivista länsiä vastaan, mutta johon se on pakotettu osallistumaan.
Samaan aikaan länsimaat olettavat voivansa pysyvästi estää Venäjän ulkomaankauppaa pakotteiden avulla ja siirtää noin 200 miljardin euron arvosta länsimaissa sijaitsevaa Venäjän valtion omaisuutta Ukrainaan. Koska YK:n turvallisuusneuvosto ei ole valtuuttanut näitä pakotteita, ne ovat kansainvälisen lain vastaisia! Siksi venäläisen omaisuuden takavarikointi on varkautta ja siten rikos.
Lavrov epäilee länsimaiden vuoropuhelutarjousten vilpittömyyttä:
”Herää kysymys, miksi Euroopan valtioiden ja hallitusten päämiehet yhtäkkiä puhuvat eri tavalla, he puhuvat neuvotteluista ja mitä päämääriä he julistuksillaan tavoittelevat. […] Eurooppa aikoo käydä neuvotteluja Venäjän kanssa rinnakkain Euroopan neuvoston kautta toteutettavan hyökkäyksen kanssa. Tämän aiemmin arvostetun järjestön sateenvarjon alle luodaan Venäjää syyllistäviä rakenteita kuten: ’vahinkorekisteri’, ’korvauskomissio’ ja ’erityistuomioistuin’.”
Venäjän ulkoministeri huomautti, että EU oli antanut ”vihreää valoa” kauppalaivojen takavarikoinnille avomerellä. Samaan aikaan länsi sulkee silmänsä ”Ukrainan asevoimien terroriteoilta Mustallamerellä ja Välimerellä”. Aitojen rauhanneuvottelujen aloittamisen estää jo se, että Ukraina ja sen tukijat (”G3”) asettavat antautumisen ehtoja, jotka ovat mahdottomia hyväksyä.
Mahdollisimman hitaasti rauhaa kohti jos ollenkaan
Mutta haluavatko eurooppalaiset pääkaupungit todella saavuttaa tulitauon Ukrainaan ”mahdollisimman nopeasti”? Eikö päinvastoin ole todennäköisempää: mahdollisimman hitaasti?
Etulinja on ollut jähmettynyt vuosia ”lasisen taistelukentän” ja pimeänäkökykyisten drooniparvien vuoksi. ”Rintama” on nyt kymmeniä kilometrejä leveä kaistale, ”harmaa vyöhyke”. Sen sisällä on hajallaan vain pieniä sotilasryhmiä, jotka yrittävät jatkuvasti havaita ja estää vihollisryhmien etenemistä ja samalla piiloutuvat drooneilta, ja ovat turvallisimmillaan entisten asutuskeskusten raunioissa.
Satoja drooneja käytetään loppuun joka päivä. Tulitauko tappaisi tämän liiketoiminnan, samoin kuin pitkän kantaman asekaupat, joissa ”Precision Deep Strike” -projektit ovat vasta nyt todella saamassa vauhtia Länsi-Euroopassa. Länsimaisesta näkökulmasta siis: ei ehdottomasti tulitaukoa!
Länsimaiden teollisissa sodissa (alkaen Korean ja Vietnamin sodista) ei niinkään ole kyseessä sotilaallinen voitto vaan asekauppa. Ukrainan sodan venyttäminen viidenteen vuoteen on toiminut huomattavan hyvin. Jotta tämä jatkuisi, Venäjän ei saa antaa hiipua. Saksan hallituksen virallinen välitavoite on ollut 5. kesäkuuta 2024 lähtien ”sotavalmius vuoteen 2029 mennessä”, kuten Tagesschau- uutisohjelma tiivisti jälkikäteen 24. syyskuuta 2025. Siihen mennessä Venäjän oletetaan olevan kykenevä hyökkäämään Länsi-Eurooppaan.
Lavrov jatkoi:
”On yleisesti tiedossa, että Euroopan eliitit ovat sijoittaneet ’poliittisen pääomansa’ Venäjä-vastakkainasetteluun, käyttäneet satoja miljardeja dollareita Kiovan hallinnon tukemiseen ja laajentaneet Euroopan unionin ja Naton jäsenvaltioiden puolustusbudjetteja. Tavoitteena on saavuttaa tarvittava ’valmius’ Venäjän-konfliktiin Euroopassa vuoteen 2030 mennessä. Siihen asti yritetään ostaa aikaa erilaisilla keinoilla.”
Ydinsodan vaara kasvaa
Nämä tähtitieteellisen suuret rahasummat imettiin pois Länsi-Euroopan kansalaisyhteiskunnasta ja kanavoitiin aseteollisuuden ja rahoituslaitosten voittajille tai Ukrainan valtion toimintakuluihin. Kuinka suuri osa näistä varoista katosi korruptioon? Kuinka suuri osa toimitetuista kannettavista aseista päätyi mustaan pörssiin sen sijaan, että ne olisivat päätyneet etulinjoille?
Lavrov: ”Yhdistynyt Eurooppa haaveilee edelleen laajentumisesta. Se aikoo tuoda Ukrainan ja Moldovan vaikutuspiiriinsä ja vetää Armenian kiertoradalleen. Nato on laajentunut itään ja ottanut Suomen ja Ruotsin jäsenikseen. Ukrainaa pidetään tulevien eurooppalaisten asevoimien ’nyrkkinä’, joiden on tarkoitus toimia Yhdysvalloista ja Natosta riippumatta. Tämä kehitys aiheuttaa merkittäviä riskejä globaalille turvallisuudelle, sillä Naton ja Venäjän välinen suora yhteenotto voisi nopeasti johtaa ydinaseiden käyttöön katastrofaalisilla seurauksilla.”
Lavrovin havainto pitää paikkansa: yhden ydinaseen tuhoalue on vähintään täydellinen tuho kilometrien säteellä halkaisijaltaan. Sekä Yhdysvalloilla että Venäjällä, joilla kummallakin on noin 5 000 taistelukärkeä, on kymmenen kertaa enemmän ydinaseita kuin millään seitsemästä muusta ydinasevaltiosta maailman 193 maan joukossa. Sodan sattuessa hallinnan menetys edes toisella konfliktin osapuolella – esimerkiksi kriittisten viestintäyhteyksien katkeamisen vuoksi – johtaisi väistämättä kaoottiseen eskaloitumiseen. Muutamassa tunnissa tai päivässä kaikki saatavilla oleva räjäytettäisiin, ja lopullisena seurauksena olisi sivilisaation tuho, ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla, tappavasta radioaktiivisuudesta nälkään ja kuolemaan jäätymällä monivuotisessa ”ydintalvessa” ja pimentyneessä ilmakehässä, jota varjostavat tuhansien kaupunkien ja metsien tulimyrskyjen savu ja noki.
Venäjä ei uhkaa Eurooppaa
Jatkoa Lavrovin artikkelista:
”Samaan aikaan eurooppalaiset poliittiset ja sotilaalliset päätöksentekijät syyttävät Venäjää aggressiivisista aikeista, jotka eivät rajoitu Ukrainaan. Venäjän presidentti on toistuvasti todennut, että tämä on hölynpölyä, provokaatiota ja disinformaatiota, jolla pyritään saamaan lisää budjettiresursseja Venäjän vastaiseen taisteluun. Tämä ei ole perusta, jolla voidaan käydä minkäänlaisia sisällöllisiä neuvotteluja.”
Tämä on täysin uskottavaa: Venäjällä on riittävästi maa-alueita; sillä on valtava ongelma tahtomattaan Yhdysvaltojen viholliskuvana vuodesta 1946 lähtien; ja Venäjä on oppinut Ukrainan sodasta, että muiden Euroopan sotien puuttuessa koko Länsi-Euroopan aseteollisuus odottaa vain venäläisen sotilaan astuvan jalallaan rajan yli länteen saadakseen lisää budjettirahoitusta tuotannon lisäämiseksi.
Länsimaisen Ukrainan sotaa koskevan narratiivin puitteissa tällaisten korkean tason julistusten hyöty Venäjälle on rajallinen, ellei jopa kielteinen. Laajamittaisten armeijoiden ja teollistuneen sodankäynnin alusta noin vuodesta 1800 lähtien tämä narratiivi on perustunut propagandaan – väistämättä väärään – joka välittää kauhistuttavia kuvia äärettömän julmasta, aggressiivisesta ja laajentumishaluisesta vihollisesta. Länsimainen narratiivi siis sanelee, että jos viholliseksi julistettu Venäjän presidentti sanoo tänään mitä tahansa, se voi olla vain valhetta, koska länsieurooppalaiset poliitikot ovat sidottuja totuuteen.
Lännen viholliskuva Venäjästä on epäuskottava
Länsimainen sotapropaganda vääristelee faktoja päivittäin sanomalehtien, radion ja television kautta. Jos sitä lähetetään niin usein, siinä täytyy olla jonkin verran perää, ajattelee yksioikoinen ja huonosti informoitu yleisö. Mutta nyt kyse on massiivisesta uudelleenaseistautumisesta, mikä tarkoittaa lisäbudjettirahoja. Tämä ei ole mahdollista ilman selkeää viholliskuvaa myyntivalttina aseiden ostolle. Venäjällä on se maantieteellinen epäonni, että eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna mikään muu valtio ei sovellu teollisen sodankäynnin viholliskuvaksi.
Ongelma on viholliskuvan uskottavuudessa. Venäjän kannat ovat enimmäkseen tosiasioihin perustuvia, oivaltavia ja rationaalisesti ymmärrettäviä. Älyllisessä keskustelussa heidän kanssaan länsimainen viholliskuva muuttuu epäuskottavaksi, varsinkin kun länsimainen narratiivi sisältää vahvoja irrationaalisia elementtejä. Siksi länsimaisen propagandan on jatkuvasti uudistettava Venäjän viholliskuvaa, minkä valtamedia tekee suhteellisen luotettavasti. Samaan aikaan Venäjältä tuleva virallinen tiedotus on estettävä. Pääsy venäläiseen mediaan on estetty Saksassa. Lähetyslupien epäämisellä loukataan perustuslain takaamaa tiedon- ja ilmaisunvapautta demokratian näennäisyyden ylläpitämiseksi.
Saksalta ei voi odottaa sisällöllisiä neuvotteluja
Toinen ongelma on diplomaattiset neuvottelut. Hallitusta lähellä olevat saksalaiset poliitikot, joista osa on erittäin kaunopuheisia, toistavat stoalaisesti länsimaista ohjetta: ”Venäjän on yksinkertaisesti antauduttava, niin kaikki järjestyy.” Koska nämä henkilöt osallistuvat usein ja merkittävällä tavalla kansainvälisiin neuvotteluihin, Saksan hallituksen tasolta ei voida odottaa ”sisällöllisiä neuvotteluja”.
Lavrov kuvailee Venäjän kantaa neuvotteluihin seuraavasti:
”Neuvottelujen osalta emme torju yhteydenpitoa kenenkään kanssa (kuten Vladimir Putin jälleen korosti Pietarin kansainvälisessä talousfoorumissa). Pidämme Eurooppaa kuitenkin konfliktin osapuolena, joka on kiinnostunut voittamaan Venäjän; eurooppalaiset itse asettuvat avoimesti juuri tähän rooliin. Näin ollen vuoropuhelua Euroopan kanssa ei voida käydä ikään kuin se olisi puolueeton ulkopuolinen tarkkailija.”
Lavrovin kielteinen käsitys Euroopasta on todella vakuuttava, kun ottaa huomioon Euroopan johtavat eliitit, jotka ovat laajasti sidoksissa aseteollisuuteen. Virallisesti Eurooppa ei ole ”puolueeton ulkopuolinen tarkkailija”. Venäjän halukkuus vuoropuheluun näyttää tukevan kansalaisjärjestöjen ja erilaisten valtion virastojen mahdollisuuksia sovittelijana. Myös Saksan rauhanneuvosto sopisi tähän tarkoitukseen.
Eurooppa on sodan osapuoli
Euroopan valtiot, Saksa eturintamassa, ovat sotilaallis-teollisen yhteistyön kautta toimineet operatiivisesti sotivina osapuolina Ukrainassa. Koska Venäjä ei ole hyökännyt Saksaan, Venäjän hyökkäykset vastaaviin laitoksiin Saksassa katsotaan todennäköisesti laillisiksi sotatoimiksi Venäjän itsepuolustuksen puitteissa. Sama pätee Yhdysvaltojen sotilaslaitoksiin, sillä Yhdysvallat on myös tällainen operatiivinen sotiva osapuoli toimittamalla Ukrainalle yksipuolisesti ajankohtaisia tiedustelutietoja satelliittikuvista ja ilmasta tehdyistä tutkahavainnoista.
Sergei Lavrov itse tekee murskaavan johtopäätöksen neuvotteluratkaisun nykyisistä mahdollisuuksista – ja samalla osoittaa tietä ulos nykyisestä umpikujasta.
Lavrov:
”Jotta asiallinen vuoropuhelu voisi syntyä, on ratkaisevan tärkeää palauttaa luottamus, jonka länsimaiden ja osana sitä Euroopan Venäjän-vastaiset toimet tuhosivat kylmän sodan jälkeisenä aikana. Luottamus voidaan palauttaa vain konkreettisilla, käytännönläheisillä toimilla, jotka osoittavat uskottavasti, että diplomatiaa ei enää käytetä väärin laajentumistavoitteiden toteuttamisen verukkeena.”
Artikkeli on julkaistu RT:ssä 1.10.2026
Käännös: Leena Hietanen + Google
