Surrealismikin on sabotaasia

HBL laukoi taas perjantaisessa pääkirjoituksessaan 2.10.2026 ”totuuden”, jota muut eivät uskalla kohdata. Lausuessaan, että Suomi on immuuni Venäjän pelottelustrategialle, se tarkoitti, että tällä viikolla levinnyt huhu siitä, että viime vuonna kansanedustajien asunnoissa on käyty mitään viemättä tai rikkomatta mutta myöskään jälkiä peittämättä. Huhu se on siksi, että mitään vahvistusta tälle ei ole tullut, eikä mitään vahvistusta voi oikein vakavasti ottaakaan, kun tapahtumien on väitetty sattuneen joskus viime vuonna tai kuluneena vuonna, eikä mitään näyttöä moisista menneistä asioista ole kai kukaan sanonutkaan olevan mahdollista kerätä, mikä juuri antaa asialle sen pikantin lisänsä, joka ei voi olla viittaamatta Putiniin.

Jonathan Widell

Ihan lunkisti ollaan eikä ylireagoida, eihän? EIHÄN?

Jotkut kansanedustajat olivat sitten YLEn TV-lähetyksessä haastateltavana, ja runsaat puoli tuntia jauhettiin sitä, ettei tähän pidä ylireagoida – ikään kuin puoli tuntia sen hokemiseen ei olisi juuri sitä ylireagointia. Tässä tulee esille jo se Kansan äänessä toteamamme kuvio, että kun kukaan ei ole selvillä jostakin, se on semmoinen vyyhti, jonka takana ei voi olla kuin Putin. Tässä tapauksessa vyyhti on vielä tavanomaistakin sekavampi, sillä kukaan ei edes tiedä, onko mitään tapahtunut. Tuon taidonhan Putin kansamme yleisessä mielipiteessä taitaa: silloinkin kun hän ei ole tehnyt mitään, hän on kuitenkin sen takana.

No, tälle ei käy nauraminen. Vaikka Suomen viesti on nyt se, ettei sitä pelota, tämä juttu ei saisi siipiä, jollei pelko olisi taustalla. On aivan oikein todettu, että tämä koko asia on – jos sitä on tapahtunut – tarkoitettu kylvämään pelkoa ja siten hajaannusta kansan keskuuteen. Asiassa on kuitenkin toinenkin puoli kuin tuo Putinin esiinmanaaminen. Voihan tämä olla minkä tahansa muunkin ulkovallan tekosia, jos ulkovallasta on ollenkaan kyse. Kokoomuksen Kopra lateli lähetyksessä ulkomuistista länsimaisten tiedustelupalvelujen raportteja sivun tarkkuudella ja pistettiinpä tähän Itä-Saksan Stasinkin toimintatavat mukaan. Tässä alkaa pilkka Kopralla osua omaan nilkkaan, sillä jos Stasin menetelmiä on niin tarkoin lännessä tutkittu, mikä länttä estää niitä jäljittelemästä – sehän olisi peräti hyvä syy niitä tutkia, varsinkin kun niistä voidaan sitten syyttää jotakin toista juuri sen takia, että menetelmät olivat Stasin kehittämiä. Ja olihan Putin aikoinaan KGB-agenttina Itä-Saksassa, joten narratiivin ainekset ovat liiankin helposti saatavilla

Minkä takia jokin länsivalta sitten tähän menoon olisi lähtenyt? Emme tiedä. Kun kuitenkin palikoita taas pistelee järjestykseen, tulee tarjokkaiksi monikin vaikutin. Ensinnäkin tällä saadaan hälvennettyä sitä ikävää toista uutista, että Supon entinen johtaja Antti Pelttari on nyt maanpetossyytteessä. Yhteys HBL:ään on mielenkiintoinen, sillä juuri tuo julkaisu pani Pelttarin syyttämään Nord Streamin pamauksesta Venäjää. Siitä asiasta emme ole tulleet paljon hullua hurskaammiksi sen jälkeenkään, vaikka konsensuksena näyttää olevan, ettei sen takana ainakaan Venäjä ollut. Pikemminkin Saksassa alkoivat jo jonkinlaiset oikeustoimet Ukrainan tahoja vastaan. Mitä taustaa vasten sitten sopikin hyvin se merkillinen räjähde Leipzigin lentokentällä, sekin Venäjän syytä tietenkin. Näin saadaan siis Saksan viranomaiset puhumaan siis sekä Ukrainan sabotöörejä ja sen perästä myös Venäjän sabotöörejä vastaan. Tuskin sattumaa.

Pelttari nyt tuntuisi hyvin tähän narratiivin aukkopaikkaan sopivan hyvin, sillä sen jälkeen, kun hän Suposta läksi, hänestä tuli Suomen eduskunnan pääsihteeri. Kansanedustajien turvallisuudesta on kyse tässä huoneistoissa käynneissäkin. Niistä kun nyt nostetaan mekkalaa, painuu taka-alalle itse Pelttarikin. Olkoonkin, että herraa vastaan on maanpetossyyte, mikä tuntuisi sopivan huonosti eduskunnan pääsihteeri toimenkuvaan.

Onko ihan niinkään?

Mutta on tässä vielä toinenkin puoli. Nimittäin nyt, kun syylliseksi on taas tuomittu Venäjä tekoon, jota koskevat väitteetkin ovat vielä toteen näyttämättä, eduskunnat kuuliaiseksi alkavat hokea taas sitä linjaa, että Suomen tuki Ukrainalle ei miksikään muutu. Tässä tuntuisikin olevan sitten avaimen tynkää koko vyyhtiin.

Viime viikoina on nimittäin ollut havaittavissa pientä hapuilua sen suhteen, kuinka hyväksi Suomen taloudelle oli sulkea Venäjä maasta ulos. Talouselämä-lehdessä vielä koetettiin tätä ajatusta tukahduttaa väittämällä kivenkovaan, että Putin on suurempi riski kuin se ahdinko, jossa Suomen talous on nyt.

Mutta onko ihan niinkään? Tässä eri ajatuslinjat leikkaavat toisiaan mielenkiintoisesti. Mikä oli se Putinin uhka aikoinaan, kun öljyhanat sieltä piti panna poikki? No, juuri se, että hän voisi käyttää öljyä aseena. Tämä on aina ollut vaikeasti ymmärrettävä argumentti, eikä sillä ole pohjaa oikeastaan enää ollenkaan, kun nykyinen tilanne ei voi mitenkään olla parempi kuin se vaihtoehto, että Putin alkaisi käyttää öljyä aseena.

Miten tuo öljyn aseellistaminen olisi tapahtunut? Perusteeksi on esitetty se, että Venäjän öljyn hinta alkoi nousta sen jälkeen, kun Venäjä vyöryi Ukrainaan. Tietysti tuossa nousussa ovat olleet markkinavoimat itse asialla. Se, mitä Putin niihin lisäsi, oli se, että lännessä olleet Venäjän varat jäädytettiin, joten hintaa oli järkevää tai pakkokin nostaa. Tämä ei tosin ollut provosoimaton päätös.

Se, että länsi mieluusti syyttää omista tekosistaan Venäjää, kuten ehkä tuossa huoneistoihin tunkeutumisessa, saa itse asiassa vahvistuksensa nyt tästä öljysopasta. Eihän ole epäilystäkään siitä, että USA käyttää öljyä aseena. Tosin tämä oli selvää alusta asti, kun LNG olikin yhtäkkiä haettava USA:sta, mikä ei tosin ikinä sujunut kangertelematta eikä ainakaan halvemmalla. Nyt Trump uhoaa, että dieselin tuonti Eurooppaan katkeaa kokonaan.

Voisi joku tähän vastata, että kärsiihän USA itsekin korkeista hinnoista, mutta tämä vastaväite pätisi, jos Trump välittäisi siitä, miten hänen omalla kansallaa menee. Hänhän on nimenomaan sanonut aivan selvästi, ettei hän siitä välitä. Tuohon inhimilliseen puoleen ei käy vetoaminen poistamaan sitä epäilystä, että tässä on nimenomaan tarkoituksena EU:n puristaminen seinää vasten. Sanoihan selvin sanoin senkin, että EU perustettiin nimenomaan vahingoittamaan USA:ta. Vaikka asia oli tietysti juuri päinvastoin, tässä ei tarvitse pitää mielessä kuin se – tai ainakin olla avoin sille mahdollisuudelle – että Trump pitää EU:ta pahimpana vihollisenaan, ja mikäpä sen parempi ase kuin energia-ase? Eikä Trump ole jättänyt mitään epäselvyyttää siitä, että hänen suurin onnensa on vahingoittaa juuri USA:n liittolaisia. Esimerkkinä ovat Grönlanti ja Kanada – ehkä Espanjakin, jos nuo muuttovirrat Marokosta Ceutaan olivat tosiaan välineellisestyttyjä, mikä muuten tuo esiin saman peililogiikan, että kun Jukka Savolainen 2021 puhua Valko-Venäjältä tulevien pakolaisten olevan osa Putinin juonta, hän itse asiassa kertoi lännen itsensä juonesta jotakin olennaista. Onhan maahanmuutto Eurooppaan ollut kuuma peruna jopa Yhdysvalloissa, mikä ei siis Trump-universumissa tarkoita suinkaan sitä, ettei sitä olisi syytä kiihdyttää jonkin diilin toivossa – tai pelkästään rangaistusmielessä, kuten Ceutassa taisi käydä. Oli muuten hupaisaa nähdä, että Le Monde -lehti oli juuri pari päivää ennen Ceutaa pahaksi onnekseen julkaissut jutun siitä, ettei Marokossa tapahdu mitään sen tiedustelupalvelujen tietämättä ja sallimatta.

Euroopan yhdentymistä sodan kourissa (kuten jo toisen maailmansodan jälkeen)

Tällä asioiden selvittämisen linjalle kun olemme lähteneet, on hyvä asettaa asiayhteyteensä muutama muukin asia. Ensinnäkin Iso-Britannia, jonka vaikutus Suomen mediaan tuntuu olevan paljon mittavampi kuin USA:n. Mutta syy moiseen?

Yksi syy voi olla se, että Brexit, joka meni kansanäänestyksessä läpi 2016, ei ollut ikinä päättäjien mieleen. Sen jälkeen alkoivatkin kahinat Venäjän kanssa kiihtyä kiehumispisteeseensä. Tätä ennen Euromaidan oli tapahtunut pari vuotta aiemmin. Vaikka Brexit ei siis ole koko vastakkainasettelun syy, kärhämä sai pontta siitä, että Iso-Britannia piti saada takaisin EU:hun.

Ja milläs sen saa takaisin muuten kuin turvallisuusuhkaa paisuttelemalla? Kun tie EU:hun oli tukossa, oli onnenkantamoinen, että EU:n valtuuksia piti lähteä laajentamaan puolustuksen suuntaan, niin takaovi briteille avautui sitä kautta. Tätä perua ovat sitten nuo typerät ajatukset ”halukkaiden koalitiosta”, jonka johdossa oli Starmer ja joka sai sopivasti hämärrettyä EU:n ja Naton rajaa.

Ja kukapa olisi Naton ja EU:n rajaa hämärtynyt yhtä ansiokkaasti kuin Boris Johnson, joka kävi Ruotsissa ja Suomessa vielä antamassa melkein koomiset turvatakuut molemmille maille niiden tien Natoon kangerrellessa. Tätä aikaisemmin Johnson oli puhunut jonkinlaisesta uudesta Brittiläisestä kansanyhteisöstä, jonka tukieliminä olisivat olleet Puola ja Baltian maat. Otettiinhan yhdessä vaiheessa ajatus uudelleen henkiin herätetystä Puola-Liettuastakin (siis näiden muodostamasta entisestä valtioliitosta). Into taisi lopahtaa siihen, että joku tietäväinen oivalsi Ruotsin olleen historiansa saatossa sodassa sitä vastaan.

Nyt tämänhetkinen brittien pääministeri alkaa jo puhua Breturnista. Eli EU:hun liityttäisiin ihan pääsisäänkäynninkin kautta ilman mitään koalition pelleilyjä. Ukraina sopii tähän hyvin sikäli, että Ukraina nousi maailmanpolitiikan keskiöön Kanadan pääministeri Stephen Harperin kaudella, ja se, joka tuona aikana oli Kanadassa, muistaa, minkälaista hämminkiä se sai aikaan – syistä jotka tiedämme hyvin mutta joista ei saa puhua.

Spekulaatiota ja surrealismia

No tämä on spekulaatiota. Spekulaatiossa itsessäänhän ei ole näinä aikoina mitään luvatonta. Tekeväthän erityisasiantuntijatkin sitä nyt huoneistojen suhteen. Tarkkana vain pitää olla, että spekulaatio on salonkikelpoista vain, jos ”vyyhden” takaa paljastuu Putin.

Mutta se, miksi tuo huoneissa käynti on nyt saatava äkisti otsikkoihin on se, että todellisuudessa tuki Ukrainalle on rapautunut jo pahasti. Suomenmaan taloudellinen jama pistää miettimään Ukrainaan menevien rahojen tähdellisyyttä ja järjettömän isoja ”puolustusmenoja” ylipäänsä.

Joku voisi havahtua sitä paitsi kysymään, mitä sanansijaa ns. kansalla tässä on missään vaiheessa ollut? Miten Suomi saatiin Natoon? Muistamme kai hyvin, kun keskitymme.

Venäjä aloitti provosoimattoman hyökkäyssodan Ukrainaan (tosin tuo alkuosa ”provosoimaton” on sittemmin pudonnut käytöstä, kun provosointi ei ole ollut loppuakseen). Niinistö lupasi kansanäänestystä Natosta. Asiantuntijat lehdissä sanoivat, että asia on liian tärkeä kansan päätettäväksi. Kompromissi oli se, että kansa pääsi sanomaan sanottavansa jossakin mielipidemittauksessa, jonka asiantuntijat sitten saivat katsoa olevan hyväksyttävä tulos, kun Naton kannatus nousi pohjamudista hetkeksi plussan puolelle. Asia ei myöskään kärsinyt viivytyksiä, sillä Ukraina oli mahdollisesti hyökkäämässä myös Suomeen jo huomenna, kuten se onkin tehnyt Suomen lehdistön mukaan jo viimeiset neljä ja puoli vuotta. Siinä on ollut sitten Putinin kaksoisolentoa ja outoa läiskää, ettei kansa kyllästy. Hyökkäys tulee kuitenkin huomenna, vaikka se tässä vaiheessa onkin jo lähinnä jonkin viisvuotissuunnitelman pituinen hanke, jos sitä siis on ollenkaan.

Näissä on koukeroissa olisi vielä paljon selviteltävää. Tosin niiden selvittäminen käy uskaliaaksi, kun tarinan kyseenalaistaja voi kuvitella pääsevänsä huoneistoihin tunkeutujien listalle. Tyydytään siis vain merkitsemään muistiin katoavaa kansanperinnettä Natosta.

Tarkoitushan on nimenomaan saada koko kansa epäilemään omaa mielenterveyttään, kuten Kopra sanoikin, tosin väittäen tämän olevan osa Venäjän – ei siis lännen itsensä – strategiaa. Kun asiaa kliinisellä silmällä katsoo, kyllä tämä koko haloo palvelee paljon enemmän lännen kuin Venäjän etuja.

Mutta sitähän taas ei saa huomata, kuten jo totesimme. Muuten joku voi syyttää Venäjä-myönteiseksi ja mennä valittamaan stasilaisille. Surrealismikin on sabotaasia. Kansan terveen mielipiteenmuodostuksen sabotaasia. Ja vielä pahimmasta päästä.