Politiikan palikkatesti

Suomi on tuhonnut lyhyessä ajassa koko 2. maailmansodan jälkeisen ulkopoliittisen perintönsä. USA:n ja Naton varaan rakennettu turvallisuuspoliittinen korttitalo saattaa romahtaa hetkessä, jos ja kun USA:n presidentiksi valitaan Donald Trump. Trump aikoo lopettaa lännen sodan Ukrainassa, minkä lisäksi hän suhtautuu penseästi Natoon. Suomi on ulkopolitiikassaan hirttäytynyt USA:n liittolaisuuteen, Natoon sekä Ukrainan sodan jatkamiseen hinnalla millä hyvänsä. (kuva: Stubb, Biden ja Trudeau Naton huippukokouksessa Washingtonissa heinäkuussa 2024, Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 18.7.2024

Noita salaliittoteorioita riittää, kuten se, että Trump olisikin ammuttanut itseään korvaan ja tapattanut ampujan saadakseen lisää ytyä presidenttikampanjaansa. Tai se, että Trump on ollut oikeuslaitoksen kynsissä samasta syystä – kun kaksi hänen avustajistaan, Peter Navarro ja Steve Bannon, ovat joutuneet vankilaan siitä hyvästä, etteivät noteeranneet kongressin tutkijoiden käskyä ilmestyä kuultaviksi.

Salaliittoa vai luovaa kaaosta?

Tässä alkaa kieltämättä olla samaa sekavuuden tuntua kuin aikoinaan Marinin hallituksen ollessa vallassa. Eikä sekavuus ole hyvä vaan huono asia, sillä se sekoittaa. Se sekoittaa arvostelukyvyn ja paljon muitakin arvokkaita asioita. Kuten poliitikan harjoittamisen.

Salaliitoista ei kuitenkaan tarvitse välttämättä olla kyse. Onhan republikaanihallinto aikoinaan – kauan aikaa sitten – sanonut avoimesti, että se harjoittaa hyvettä, jonka nimi on ”luova kaaos”. Tätä ilmaisu käytti, kuten muistetaan tai ainakin väitetään, Condoleezza Rice vuonna 2005. Tästä ja monesta muusta mielenkiintoisesta asiasta, kuten Lähi-Idässä leviävistä salaliittoteorioista, on hyvä artikkeli vuodelta 2017. Kirjoittajana oli Andrew Leber ja otsikkona ”Creative Chaos And The Middle East”.

Tuohon voisi lisätä, että jotkut eivät hyväksy ainoastaan sitä, että jotkin asiat vain yksinkertaisesti sattuvat ilman, että kukaan sitä junailee, vaan myöskään sitä, että he itse – tai heidän edustamansa ryhmä – ovat johonkin syypäitä. Näitä jälkimmäisiä on internet-foorumeilla vaikka miten. Kuten niitä, jotka sanovat, että kaikki Lähi-Idän terroriteot, mukaan luettuna tuo kuuluisa viime vuoden lokakuinen, on CIA:n järjestämä.

USA: pelastava enkeli ja muuta kähmintää

Tämä vouhotus peittää näkyvistä sen, mitä todella on tapahtumassa – ja nimenomaan Suomen suhteen. Kuten Noam Chomsky on sanonut – tai niin ainakin internetissä väitetään – Yhdysvallat kahmii maailmassa valtaa maalamalla aina jostakin toisesta valtiosta tai johtajasta niin synkkiä piruja seinälle, että se sitten itse pystyy valloittamaan haluamansa maan tekeytyen pelastavaksi enkeliksi. Näinhän on nyt käynyt Suomelle, jossa Putin on se peikko, jolta Yhdysvallat Suomea suojelee ja näin valloittaa Suomen.

Se, mitä Trumpin yhä todennäköisemmältä näyttävät uusi presidenttikausi tuo tähän mukaan, on tämän mafia-asetelman syveneminen entisestään. Tuo edellinenhän on vielä aika lailla vanhaa hajota ja hallitse -strategiaa. Se, minkä Trump tuo tähän mukaan, on se, että nyt valloiteltulta maalta vaaditaan myös suojelurahaa aivan sananmukaisesti. Juuri tänä aamuna oli uutinen, jossa Trump vaati Taiwania maksamaan USA:n sille järjestämän puolustuksen. Eikä tämä varmaan jää heijastumatta myöskään Suomeen, jossa jo nyt Suomen puolustusmenoja on kasvatettava puolustaaksemme jotakin, joka kyllä itsessään on jäänyt epäselväksi. Jossain vaiheessa puolustettavana oli demokratia, mutta tuokaan sana ei enää kolahda samalla tavalla kuin vielä kaksi vuotta sitten.

Voiko eliitti tosiaan vihata kansaa tällä tavalla?

Korjatakaamme tässä vielä yksi perusteellinen väärinkäsitys. Tai oikeastaan kaksi tai kolme.

Ensimmäinen oiottava asia on se, että köyhiltä nyt riistetään kartutettua kansallisvarallisuutta juuri noihin edellä mainittuihin tarkoituksiin (jotka siis ovat kuitenkin viime kädessä jääneet hyvin hämäriksi) sillä perusteella, että köyhät eivät hyödytä ketään. No, tämä on aika sydämetön näkemys sinänsä, mutta kaikkein pahinta on, että se antaa sen kuvan, että riistäjät itse tekevät jotakin hyvää kenellekään muulle kuin itselleen.  

Kun ajatellaan nyt viime aikojen suurimpia hyväntekijöitä, kuten Antti Pelttaria tai Alexander Stubbia tai Pekka Toveria tai Risto E.J. Penttilää, voi viritä kysymys, mitä hyötyä näistä ihmisistä on ollut. Kaikki heistä ovat olleet väärässä koko kansan kustannuksella. Ehkä Penttilä on poikkeus, hän on nimittäin valtakunnan fiksuin mies niiden parametrien sisällä, jotka hän itse on itselleen asettanut, mutta suurta haittaa hänestäkin on ollut, kuten nyt viimeistään pitäisi olla selvää kaikille. Hän ei edes salaa sitä (kun hänen kirjoituksiaan plärää), että koko Nato-hössötys on hänen tekosiaan jo vuosikymmenten takaa.

Toinen asia on se, että kun esimerkiksi Yhdysvallat tekee jotakin, joka haittaa sen omia kansalaisia, tätä käytetään sitten kiistämään se, että mitään salaliitoa on olemassa. Kuten edellä jo sanottiin, salaliittojen suhteen kannattaa olla varovainen, ennen kuin menee väittämään, että niitä on. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei niitä ole.

Se on kumma, että jopa kommunisteille tätä tarvitsee selittää. Kyllä, kansan hallitsijat ja muu eliitti voi hyvinkin tehdä jotakin, joka haittaa sen omia kansalaisia. Ehkä tässä tarvitaan Marxin ulkopuolinen näkökulma. Nimittäin Nietzsche myönsi, että kansalla on paljonkin syytä vihata niitä, jotka sitä hallitsevat, ja tuohon vihaan ovat syypäitä juuri hallitsijat, jotka ovat antaneet omalle rahanhimolleen vallan, niin että se turmelee koko maan. Tätä samaa linjaa veti myös saksalaiskirjailija Thomas Mann, joka itse oli porvarisuvusta, ja piirsi synkän kuvan siitä, miten ne hyveet, jotka porvaristokin aikoinaan omasi, ovat nyt menneet alas viemäristä, ja tilalle on tullut riistokapitalismi (jota hänen Buddenbrookit-teoksessaan kuvaa uusi nousukassuku Hagenström).

Tuohon Mannin näkökulmaan antaa vasemmistolaisen siunauksensa unkarilaiskommunisti György Lukács, jotka kirjoitti pitkät tekstit Mannin porvarillisuudesta ja näki tuollaisen porvarillisuuden positiiviset, ellei suorastaan ylevät, piirteet, jotka sittemmin joutuivatkin huningolle, mikä ajoi Euroopan loppujen lopuksi viime vuosisadan kaaokseen, maailmansotineen. Nämä oli Lukácsilta itseltäänkin jalo ele ja käy itse asiassa hyvin yksiin Marxin Pääomaansa kirjoittaman esipuheen kanssa. Siinä Marx nimittäin korostaa, että yksilöitä – edes yksittäisiä kapitalisteja – hän ei syytä, sillä heillä on yhtä vähän valtaa määrittää omaa toimintaansa kapitalismin koneistossa kuin niilläkään, joita he sitten viime kädessä riistävät.

On hyvä joskus lukea näitä vanhan polven kommunisteja, jopa niinkin vanhaa kuin Marxia itseään, varsinkin jos joku väittää olevansa marxisti. Marxin suuri oivallus tuossa esipuheessa olikin se, että hän on kiinnostunut taloudesta – nimenomaan kapitalismista – tieteentekijänä, uudenlaisen tieteen tekijänä, eikä häntä siitä syystä kiinnosta niinkään se, miten hän pystyy syyttämään ketään yksittäistä ihmistä tai ryhmää mistään.

Vasemmisto Orfeus-kompleksin kourissa

Tuo Nietzsche on siitä merkillinen ilmiö, että hän oli kuin kaiku hyvin tuntemistaan muinaisen Kreikan filosofeista. Kun näitä filosofeja käy läpi, selvästi silmäimme eteen piirtyy se kuva, että heitä kiinnostaa paitsi yksilön myös yhteiskunnan hyvinvointi. Tosin ”yhteiskuntaa” ei käsitteenä vielä käytetty. He puhuivat kai lähestulkoon yksinomaan valtiosta, siis kaupunkivaltioista.

Tämä taas – nykyajan näkövinkkelistä – nostattaa pakostakin karvat pystyyn. Mehän emme enää nykyään ajattele, että millään yhteiskunnalla, saati valtiolla, puhumattakaan kansasta, on oikeuttakaan voida hyvin. Kas kun kaikkien on nyt ajateltava planetaarisesti. Tuon planetaarisen näkökulman rinnalla tuo vanhanlainen puhe kansasta tai valtiosta tai jopa yhteiskunnasta alkaa kuulostaa pelottavalta. Eikös se näet ole peräti jonkinlaista patriarkalismia, ellei kenties fasismia taikka natsismia? Näitä kysymyksiä esittäessään nykyihminen kuitenkin ohittaa sen perusajatuksen, että jo yhteiskunnan tai valtion omaa hyvinvointia ei huomioida, nuo rikkaat nappaavat vallan ja toimivat täysin kansaa vastaan, jolloin yhteiskunta hajoaa vähintäänkin kahtia.

Tässä yhteydessä kannattaa vielä mainita (taas) ranskalaiskirjoittaja Jean-Claude Michéa. Hän pistää kaikille ns. edistyksellisille piireille jäitä hattuun ja syyttää heitä Orpheus-kompeksista, millä hän tarkoittaa sitä, että näitä piirejä pelottaa kääntää katsettaan hetkeksikään taaksepäin siitä pelosta, että he jähmettyvät paikoilleen. Hän itse on marxisti, joka on siitä harvinainen marxisti, että hän koettaa vielä pysyä jossakin yhteydessä työväenluokkaan sen sijaan, että joutuisi itse niin omien teorioidensa lumoihin, että puhuisi itse asiassa sitä vastaan. Esimerkkejähän tästä vaarasta ei tarvitse todellakaan kauan etsiä näinä ankeina aikoina.  

Äärioikeiston nousu ja todellinen kurvaus oikeaan

Ja tästä on sitten näyttöä. Kun katsotaan tuoreimpia vaaleja Euroopasta, millä tahalla tasolla, esimerkiksi Saksasta. Mieleen tulee elävästi vanha Itä-Saksan kartta, kun katsoo, missä ”äärioikeistolainen” AfD on saavuttanut huomattavimmat voittonsa. Samaa linjaa on havaittavissa myös Puolassa ja Unkarissa, jotka tosin eivät ole olleet maantieteelliseti yhtä selvästi kahtia jakautuneita.

Mistä tuo ”äärioikeistolaisuus” johtuu juuri noissa maissa? Kuten olemme Puolan osalta aikoinaan jo Kansan äänessäkin huomauttaneet, noissa maissa yhteiskunta kehittyi eri rataa kuin kommunistipuolueiden ajama valtiokoneisto. Niissä kehittyi niin sanottu rinnakkaisyhteiskunta (jota sanaa nykyäänkin viljellään, tosin maahanmuuttajien tapauksessa), jossa ihmiset puhalsivat yhteen hiileen itse virallisista kanavista paljon piittaamatta. Tuon rinnakkaisuuden vaalimiseen tarvittiin kuitenkin voimakasta sosiaalista koheesiota, jonka peruspilareita ovat sellaiset ”vanhoilliset” yhteydet kuin suku ja naapurusto.

Nyt tuo vanhanmallinen rinnakkaisyhteiskunta on maahanmuuton puristuksessa joutunut uhatuksi. Koska vasemmistopuolueet ovat luopuneet mukamas nolosta yhteydestään työväenluokan intresseihin ja liehittelevät nyt juuri noita uusia tulokkaita, joita – aivan kuin sattumalta – kapitalisti kipeästi tarvitsee ns. työvoimapulaa eli halpatyövoiman saatavuutta lievittämään. Ja kun julkisia palveluita yksityistetään, on tietysti ihanaa, että näille yksityisille palveluille saadaan lisää asiakkaita.

Joten vanha työväenluokka ajautuu ns. äärioikeiston syliin. Tämä herättää tietysti jonkin verran huolta päättävissä piireissä, mutta onni onnettomuudessa niiden kannalta on se, että tuo ns. äärioikeisto on kansallisesti jakautunut, jolloin vanhanlaista internationaali-rintamaa ei pääse syntymään. Ja kansallisen äärioikeiston perusajatus ajautuu tietyllä tavalla kumoon silloinkin, kun nämä kansalliset puolueet pääsevät esimerkiksi nyt Euroopan parlamenttiin, jossa ne ovat itsensä parodia, kun joutuvat toimimaan Euroopan unionissa ylikansallisissa yhteyksissä itsekin.

Tässä peesissä sitten todellinen kurvaus oikealle tapahtuu. Eikä historiallisia esikuvia tarvitse etsiä. Ukrainan natsit tunnetaan, ja Suomen varjoisa menneisyys on kuin loogista jatkoa Ukrainan vastaaville, olihan Suomenkin suhteet natseihin lämpimät. Suomen suhteen tämä ei lännen virallisessa historiankirjoituksessa ole missään vaiheessa ketään juuri haitannut, joten se lämpeneminen natseja kohtaan, joka Ukrainan suhteen on ollut käynnissä parisen vuosikymmentä, on Suomen suhteen ollut käynnissä jo noin 75 vuotta.

Palikkatestin varsinainen testiosio

Tätä tietysti pitää mukamas hyssytellä. Ilman hyssyttelyä totuus nimittäin tuijoittaisi ikävästi päin pläsiä. Jos näet otetaan huomioon, että toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliito – ja siinä ohella muut liittoutuneet – kielsivät Suomelta kaikenlaiset natsihommat, eikö ole loogista olettaa, että tällaisia hommeleita toisen maailmansodan aikana oli käynnissä?

Palikkatestimme ei kuitenkaan lopu siihen. Jos tuo Neuvostoliiton sodan päätteeksi pakottama kielto sitten 1990-luvulta Suomen puolelta yksipuolisesti sanottiin irti, eikö ole luultavaa, että noille natsihommeleille on samalla avautumassa ovi vanhaan malliin? Ja miten näihin natsihommeleihin avautuu ovi?

No senhän olemme jo nähneet Marinin hallituksen aikana – tosin Niinistö tässä retoriikassa kunnostautui eritoten: nimittäin väittämällä tuo sodan päätteeksi asetettu kielto osoittaa, että Neuvostoliitto käyttäytyi jotenkin Suomen itsemääräämisoikeutta loukaten, mistä sitten kuulemma yksinomaan johtui myös tuo natsikielto. Tuo epäoikeudenmukaisuus lankesi sitten vuonna 2022 Venäjän osaksi, ja natsikielto hivutettiin käytännössä sivuun väittämällä, että se oli vaaraksi demokratialle!

Pakko kai on uskoa Lutheria tässä, että ihminen on luonnostaan täysin turmeltunut ja hänen tahtonsa harhautuu järjestelmällisesti. Tosin hän myönsi, että maallisissa asioissa ihminen voi silti osua joskus oikeaan kaikesta huolimassa. Suomen hallitus – Marin ja Niinistö – osoittivat tuonkin myönnytyksen liian optimistiseksi.

Historian hämäristä vielä: Baltia

Taaksepäin hyvä katsahtaa aina silloin tällöin, sillä menneisyydestä käsin selviää monikin outo asia. Kuten se, miksi Baltian maat nyt ovat niin kovina Venäjää vastaan. Tietysti Neuvostoliiton muisto painaa tässä, mutta ei se kaikkea selitä, sillä muutenhan Unkarin ja Slovakina ns. putinistijohtajat olisivat täysiä anomalioita (joita he joidenkin mukaaan ovatkin).

Muistetaan, että kun Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Fredrik II oli Sisilian kuninkaana ja myöhemmin keisarina, hän ei juuri Sisiliasta lähtenyt, saatikka Saksaan saakka. Sen hän jätti valtoimeksi paaville sekä pojalleen Henrikille ja tämän vertaishallitsiojille ruhtinaille. Tämän delegaation myötä myös Saksalainen ritarikunta levisi Pyhältä maailta nykyiseen Puolaan ja pani pystyyn vahvan sotilasvaltion, josta muodostui Preussi – ensin kuningaskunta ja sitten tietysti keisarikunta.

Ritarikunta perusteli olemassaoloaan ristiretkillä nyt Pyhän maan sijasta Baltian maihin ja suoraan itään kohti Venäjää. Tämän jäljiltä nuo maat ovatkin nyt ortodoksien sijasta katolilaisia – tosin Latviasta ja Virosta tuli Ruotsin ansiosta luterilaisia. Tämän ekspansion johdosta saksalaiset olivat johtavissa asemissa Puolassa ja Baltian maissa. Esimerkiksi Tartossa noin puolet asukkaista oli saksalaisia vielä 1800-luvulla.

Kansallisromantiikan aikana tämä alkoi käydä kestämättomäksi. Suurena osana kansallisromantiikan nousuun oli Saksan oma kuohunta, joka ilmeni kulttuurin rintamalla esim. Wagnerin kansalliseen mytologiaan perustuvissa oopperoissa. Se, että kansallisromantiikka sitten esim. Baltiassa joudutti saksalaisten pakoa on siis aika ironista.

Ja näin selittyy sitten Baltian nykytilanne, suurelta osin. Kun saksalaisista oli päästy eroon ja – Neuvostoliiton ansiosta – myös Puolan ja Liettuan väliset epäselvyydet saatiin selvitettyä, vuorossa olikin 1990-luvulta alkaen myös venäläisten poisajaminen. Ikään kuin teutonit olisivat vahvistaneet omaa vaikutustaan alueella häviämällä maisemista!

Ja näin selittyykin se, että EU:n tietynlaisena ulkoministerinä on Kaja Kallas. Ja minkä takia pitää Kaliningradista taittaa peistä (se joutui Saksalta Neuvostoliitolle, tarkemmin sanottuna Venäjän tasavaltaan) ja miksi koko Itämeri on tavallaan ikään kuin liekeissä.

Katsaus tulevaan: Trump?

Trumpista voi kyllä olla se, etu että tuo liekki ei kuitenkaan oikeasti leimahda. Kunhan kyseiset maat maksavat Yhdysvalloille omasta puolustuksestaan, mikä niiden tapauksessa ei tulekaan väkipakolla, kuten Suomen tapauksessa. Mitään syytä ei ole joka tapauksessa olettaa, että Trumpin aikana asiat ainakaan paljon hullummin olisivat. Päinvastoin on oletettavaa, että Trumpin puhe siitä, että jos hän olisi ollut presidentti, Ukrainan sotaa ei olisi ikinä aloitettu, on totta. Kuka häntä tosissaan epäilee? Ehkä siitä syystä häneltä olikin henki mennä.

Tämä on edelleen osa samaa palikkatestiä. Kun Suomi on peloteltu Natoon ja DCA-sopimukseen, itse Venäjän uhkakin saattaa kohta hiipua, kun USA jo sai haluamansa. Kunhan köyhät pannaan kyykkyyn ja maksumiehiksi siitä hyvästä, että heitä näin suojellaan.