Sota on Euroopan uusi normi
Länsi on lietsonut sotia Euroopan lähialueilla ja aiheuttanut muun muassa runsaasti pakolaisuutta Lähi-Idän alueella, Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa. Kuvassa lännen v. 2011 syrjäyttämä ja murhaama Libyan johtaja Muammar Gaddafi tapaamassa erästä maailman edistyksellistä johtajaa, Brasilian presidentti Lula da Silvaa v. 2003.
Hannu Ikonen, Lieksa/Sisilia/Ispica 7.12.2023
Viimeisten vuosikymmenten aikana sodat ovat lähestyneet Euroopan rajoja, osittain tulleet jo niiden sisälle. Euroopan valtiot ovat ”päässeet/saaneet” osallistua konkreettisesti niihin mm. Irakissa, Libyassa, Jugoslaviassa ja palkallisina sotilaina tai vapaaehtoisina muissakin maissa. Tänään sotia käydään EU:n välittömässä läheisyydessä, Gazassa, Syyriassa ja Ukrainassa, ns. Arabikevään maat ovat sisäisissä kriiseissä. EU välittömästi tai välillisesti aseistaa Ukrainaa ja Israelia. Mikä saa meidät rahoittamaan sotia?
Sota Ukrainassa ja muuallakin on aiheuttanut taloudellisen repeämän syvenemisen BRICS:n ja G7 maiden välillä. 1980-luvun friedmanilainen oppi, että politiikka ja talous on erotettavissa, ei ole sotapolitiikan tätä päivää, sotaa käydään erilaisin poliittisin ja taloudellisin pakottein sekä saarroin, maittain tai taloudellisten ryhmittymien välillä. Vähäosaisten sosiaalinen turva heikkenee ja sijoitusomaisuuden painopiste alkaa SOTE-palveluista siirtymään sota-palvelusten tuottamiseen. Ennen Ukrainan-kriisiä sotaa ei sotkettu talouteen, hyökkääjälle ei asetettu taloudellisia pakotteita tai muitakaan taloudellisia sanktioita. Kv-oikeus ”tulkitsi” asioita erilaisin normein, maailman talous toimi ja kasvoi.
Onko Eurooppa siirtymässä asteittain ”sotatalouteen”, määrämittaiseen sotatalouteen? Sisällissodat lisäävät yleensä käsiaseiden kauppaa, Kalashnikovien kauppaa. Valtioiden väliset sodat kehittyneempien aseiden ja asejärjestelmien kauppaa. Uhat ja uhkakuvat lisäävät asekauppaa ylipäätään, johon liittyy valtioiden rajaturvallisuus, yritysturvallisuus ja viime kädessä henkilökohtainen ja omaisuuden turvallisuus aseineen, turvajärjästelmineen, jotka heikkenevät kun sosiaaliset verkot kapenevat ja syrjäytyminen lisääntyy. ”Asevarainen turvallisuus” luo toisenlaisia kehityspolkuja kuin kestävä rauha, johon Eurooppakin on normittumassa, ”määrämittaiseen” sotatalouteen?
Jatkuva sota on traumatisoinut palestiinalaislapsia, kasvattanut heitä sotaan ja sotilaiksi sodan normein. Me olemme nyt määrittämässä lastemme kehityspolkuja sotien sävyttämässä, Naton tai Venäjän uhkakuvien värittämässä media-maailmassa.
Talous on positiivisia odotuksia, mutta myös uhkakuvia ja reaalitaloudessa ne eivät ole toisiaan pois sulkevia, uhatkin luovat uusia odotuksia kuten ”asevaraiset kehityspolut” yksilöstä valtioon. On kuitenkin muistettava ”Kylmän-sodan-” ja ”suomettumisen” aika, jolloin kaikkinainen varustelu ei ollut tuottoisaa, panostettiin kansakuntien hyvinvointiin, elämän ja rauhan normiin. Tämän normin vallitessa me kasvoimme, Sodan normien vallitessa lapsemme kasvavat erilaisin edellytyksin, kaiketi Euroopan itseensä imevään sotaan?
