Täällä Pohjantähden alla on jälleen ajankohtainen kertomus Suomesta
Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla viihtyy erinomaisesti keskeisten suomalaisten merkkiteosten joukossa ja liittyy hyvin meidän aikaamme.
Pertti Hämäläinen, 21.4.2026
Teatteriarvostelu. 28.3. Täällä Pohjantähden alla. Väinö Linnan romaanitrilogiaan perustuva, Lauri Maijalan ohjaama näytelmä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kuvaa suomalaisen kansakunnan syntyvaiheita 1800-luvun loppupuolelta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan pienen maalaiskylän Pappilan torpparin Jussin ja hänen perheensä kohtaloiden kautta.
Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia on saanut arvoisensa näyttämösovituksen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Ohjaaja Lauri Maijala on loihtinut tästä suomalaisiksi nimetyn kansan traagisesta maailmaantulosta lopulta hyvin ajankohtaisia kysymyksiä herättävän kertomuksen. Näytelmän käsiohjelmassa Maijala kirjoittaa, että ”pysyväistä maailmassa ei ole kuin muutos. Syntyminen ja kuoleminen, elämän kiertokulku – materian katoamattomuus. Maasta me olemme tulleet ja maaksi meidän pitää jälleen tuleman, ja näin on käynyt kaikille meitä ennen eläneille ihmisille, kasveille ja eläimille. Ja niin tulee käymään niillekin, jotka syntyvät meidän jälkeemme, kunnes aurinko aikanaan polttaa maan karrelle joskus viiden miljardin vuoden kuluttua”.
Voi olla, että aivan alussa, jos sellaisen alun halutaan uskoa joskus olleen, olivat suo, kuokka – ja Jussi. Mutta suomalaisen kansakunnan synty- ja erityisesti sen itsenäistymisvuosikymmeniä syvästi leimanneen vihan ja väkivallan sekä symbolista, että konkreettista alkua kuvaa paremmin kohtaus, jossa pienelle hämäläispaikkakunnalle saapuu sinne hieman aiemmin valituksi tulleen kirkkoherran rouva. Astuttuaan maankamaralle Pappilan torpparin Jussi Koskelan vetämistä vaunuista ruustinna Ellen Salpakari huudahtaa innoissaan ”Onko täällä isänmaallista väkeä, vihataanko täällä ryssää”. Suomalaisen porvariston idealistinen intomielisyys kääntyy pian itsetuhoiseksi väkivallaksi, tappamiseksi ja suoranaiseksi teurastamiseksi, jonka loppupisteenä on sota ja hävitys, sekä vihdoin armolliseksi koituva tappio sodassa Neuvostoliittoa vastaan.
Kansallisteatterin tulkinnassa tulee hyvin esiin Linnan alkuperäisteoksen dialektinen näkökulma – maailmanhistoria ja kyläyhteisö, yksilö ja kansa, maattomat ja tilalliset, työväenluokka ja porvaristo, punaiset ja valkoiset, sosialismi ja nationalismi aina Pentinkulman kyläyhteisön koskettaviin henkilöhistorioihin saakka – Jussi ja Alma, Akseli ja Elina ja heidän lapsensa tietysti. ”Niin. Riihen takaa ne aina häviää. Riihen takaa meiltä hävitään, kun lähdetään. Kapinaan tai sotaan. Ammuttavaksi tai työhön. Mihinkä kulloinkin mennään” kuvaa vanha Alma Koskela perheenjäsentensä kohtaloita.
Täällä Pohjantähden alla antaa meille ainakin yhden suuren opetuksen. Emme me suomalaiset ole mitenkään erikoisia tai parempia kuin muut. Emme me ole mikään valittu kansa. Kun tavallisen ihmisen elämänolosuhteet ovat epäoikeudenmukaisessa luokkayhteiskunnassa sietämättömät on herrasväen ”isänmaallisuus” yhdentekevää. Torppari Jussi Koskelaa ei pätkän vertaa kiinnosta se, onko joku poprikovi Helsingissä ammuttu. Huomattavasti suuremmat huolet liittyvät omaan ja perheen materiaalisen elämän selviytymisestä käytävään jokapäiväiseen kamppailuun. Kysymys on yleisinhimillisestä ihmisenä olemisesta ja tulevaisuuden toivosta. Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata – kysyivät aikanaan hienossa kappaleessaan João Cabral De Mello Neto, Chico Buarque ja Liisa Ryömä, jonka suomeksi esitti Liisa Tavi.
Lauri Maijalan ohjaus on komeaa katseltavaa. Näytelmän suuret joukkokohtaukset on saatu onnistuneesti toimimaan joukon ja yksilön dialektiikkaa taitavasti hyödyntäen. Mieleen tulee Maijalan loistava ohjaustyö, Anneli Kannon Veriruusut KOM-teatterissa vuonna 2018. Ei vain jotakin, vaan aika paljon samaa on tässäkin ohjauksessa. Kansallisteatterin viime aikojen Suomen historiaa käsittelevien suurteosten tapaan yksittäiset näyttelijät esittävät näytelmässä useita rooleja, mikä on varmasti niin fyysisesti kuin henkisestikin raskas työ.
Näyttelijöistä Katariina Kaitue onnistuu kertomaan Ellen Salpakarin kautta valkoisen koko Suomen tarinan ylimielisestä nationalistisesta idealismista kostonhalun, väkivallan ja vihan sävyttämään fasismiin, joka voi päättyä vain katkeraan tappioon, jonka kokemiselta rovastinnan pelastaa kuolema sairauteen ja pääsy sukuhautaan. Helmi-Leena Nummelan Leppäsen Aunessa ei ole mitään liikaa, eikä liian vähän. Olisi ollutkin anakronistinen virhe sotkea nykyfeminismiä tähän, vaikka köyhyys, piikayhteiskunta ja pätkätyöt ovatkin juuri ”tätä päivää”. Timo Tuominen ontuu fyysisesti heikentyneen sosialistin ja sivistysmies räätäli Aadolf Halmeen roolin mallikkaasti maaliin asti eli teloitettavaksi ampumalla valkoisen kenttäoikeuden määräämänä. Sen sijaan 30-luvun IKL-hupailu ja Mäntsälän kapinan kuvaus menee välillä jo liikaakin farssin puolelle. Ei siinä sinänsä mitään, sillä aika moinen farssihan Mäntsälän kapina oli, mutta ylikorostunut vinoilu sinimustien naurettavalle tyhmyydelle jättää näytelmässä muun valkoisen Suomen vastuun ja osallisuuden 1920- ja 30-lukujen kehityksestä, ja erityisesti siinä mihin tämä lopulta johti, jotenkin loogis-historiallisesti syrjään. Farssi tragedian murroskohdassa ei vain toimi.
Väinö Linna oli eteenpäin suuntautuneen, hyvinvointivaltiota rakentavan ja pikkuhiljaa vaurastuvan ja tasa-arvoistuvan rauhanajan Suomen kirjailija. Perustava uskomus oli, että huominen on ainakin jonkin verran tätä päivää parempi. Enää näin ei ole. Kysymys, jonka Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla meille asettaa on – Onko historiastamme mitään opittu. Vastaamatta kysymykseen suoraan jättää näytelmä jotenkin surullisen olon. Pakko se on sanoa, että juuri tällä hetkellä, Orpo-Purran Suomessa taitaa kohtaus Laurilan torpan häätämisestä saada teatteriyleisön silmissä varsin ajankohtaista sisältöä. Edellä mainittuun historiakysymykseen liittyvä tärkeä asia on myös pohdinta toimijuudesta ja nykyhetken valinnoista. Voi olla, että Suomen viime vuosikymmenien poliittinen johto on jo tehnyt peruuttamattomia valintoja. Onko Täällä Pohjantähden alla kuvaaman aikakauden jälkeinen, hyvinvointivaltion, sivistyksen, rauhan, puolueettomuuden ja hyvien naapurisuhteiden Suomi lopullisesti menetetty? Pitääkö kaiken jälleen kerran kulkea isänmaallisen uhon ja sodan kautta? Ohjaaja Lauri Maijala päättää ”esipuheensa” näytelmän käsiohjelmassa seuraavasti: ”Se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on meidän käsissämme – meidän, jotka juuri nyt elämme ohikiitävän hetkemme tällä maan kamaralla. Onko perintömme, Arvo Salon sanoja Lapualaisoopperasta lainatakseni, maa vai hautausmaa”.
