Saksa tarvitsee uuden perustuslain

Saksa tarvitsee uuden perustuslain

Saksojen yhdistymisen taannut  2+4 -sopimus eli kahden Saksan ja voittajavaltioiden USA:n, Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton sopimus edellytti Saksan perustuslain uudistamista, mutta se on tekemättä. (Kuva: tekoäly RT).

Saksa ja Ukrainan sota 4.osa

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin kesäkuussa 2026 julkaiseman artikkelin analyysin neljännessä ja viimeisessä osassa saksalainen rauhantutkija Gerhard Emil Fuchs-Kittowski ja professori, diplomi-insinööri Joachim Wernicke selittävät, miksi ja mitä uuden Saksan perustuslain on saavutettava.

Analyysimme kolmas osa käsitteli 2+4-sopimusta, mukaan lukien muun kuin saksalaisen sotilashenkilöstön läsnäolon kieltoa Itä-Saksassa. Viiden entisen Itä-Saksan osavaltion rooli on erityisen tärkeä DDR:n laillisina seuraajina. Ne ovat 2+4-sopimuksen vartijoita ja valvovat liittovaltiota!

Vuodesta 1990 lähtien sopimus on edellyttänyt, että yhdistyneelle Saksalle asetetut velvoitteet on kirjattava perustuslakiin. Demokraattisesti puutteellinen perustuslaki itsessään edellyttää 146. artiklassa uuden perustuslain luomista yhdistymisen jälkeen.

Muutama minuutti historiaa

Vuoden 1945 jälkeen neljä Saksan miehitysvyöhykettä olivat ulkomaiden hallitsemia sotilasdiktatuureja. Kolmella läntisellä vyöhykkeellä Yhdysvalloilla oli valta-asema. Yhdysvaltain hallituksen tavoitteena oli ylläpitää aseiden tuotanto sodan ajan tasolla myös rauhan aikana – tähän tarvittiin uusia vihollisia.

Vuonna 1946 tehtiin päätös: Neuvostoliiton tulisi olla uusi viholliskuva. Neuvostoliitto ei osoittanut vihamielisyyttä – tekosyinä toimivat kotikutoiset ”stalinistisen diktatuurin” ja ”kommunismin”  kauhut sekä perusteettomat väitteet Neuvostoliiton laajentumispyrkimyksistä. Miehitetty Länsi-Saksan alue osoittautui ihanteelliseksi sillanpääasemaksi Yhdysvaltojen varustautumiselle  naapurina olevaa Neuvostoliiton vaikutuspiiriä vastaan.

Neuvostoliiton vastustuksesta huolimatta vuonna 1948 toteutettu valuuttauudistus  (”Berliinin saarto” vuosina 1948/49), johti Saksan taloudelliseen jakautumiseen. Yhdessä Yhdysvaltojen taloudellisen avun kanssa tämä johti siihen, että Länsi-Saksan väestö hyväksyi Yhdysvallat ”suojelevana voimana”: Berliinin ilmasilta osoittautui propagandaiskuksi, joka hämärsi  angloamerikkalaisten kaupunkien pommituksia.

Vastarintaa oli odotettavissa maan uudelleen militarisointia vastaan, kun tuhannet saksalaiset olivat edelleen Neuvostoliitossa vankeudessa. Siksi Yhdysvallat organisoi vuonna 1949 läntiset vyöhykkeet erilliseksi valtioksi: Saksan liittotasavallaksi (SVK), joka oli muodollisesti demokratia ja jonka väliaikainen perustuslaki tunnettiin perustuslakina. Saksalaisten oli määrä saada huolehtia kotimaan asioista, mutta heillä ei ollut sananvaltaa ulkopolitiikassa tai sotilasasioissa, minkä vuoksi kansanäänestys liittovaltion tasolla on mahdoton.

Toinen Saksan valtio, Saksan demokraattinen tasavalta (DDR), joka perustettiin kuukautta Saksan  liittotasavallan perustamisen jälkeen, kutsui oikeusperustaansa alusta alkaen ”perustuslaiksi”. Koska sosialistinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä poikkesi merkittävästi saksalaisista perinteistä, DDR:n perustuslaki erosi perustavanlaatuisesti myös perustuslaista.

Neuvostoliiton pääsihteerin Gorbatšovin vuonna 1985 aloittama uudistusohjelma johti myös vuonna 1989 viikoittaisiin ”maanantaimielenosoituksiin” Itä-Saksassa ja Berliinin muurin avautumiseen. Pääministeri Hans Modrowin johdolla uudistettu Itä-Saksan hallitus pyrki demokratiakehitykseen uusien puolueiden, markkinatalouselementtien, moniarvoisen kansalaisneuvoston (”pyöreän pöydän”) ja maaliskuulle 1990 suunniteltujen vapaiden parlamenttivaalien avulla.

Neljänkymmenen vuoden eron jälkeen Länsi- ja Itä-Saksa lähentyivät toisiaan; siitä huolimatta 71 prosenttia Itä-Saksan kansalaisista halusi säilyttää Saksan demokraattisen tasavallan itsemääräämisoikeuden. Niinpä Hans Modrow tarjosi joulukuussa 1989 Länsi-Saksan liittokanslerille Helmut Kohlille sopimuspohjaista liittovaltiota Itä- ja Länsi-Saksan välillä.

Kohlin vallankaappaus DDR:n hallitusta vastaan

Kolme viikkoa aiemmin Kohl oli ilmoittanut monivuotisesta suunnitelmastaan Saksan yhdistämiseksi. Muutaman päivän kuluessa (4. joulukuuta 1989) Yhdysvaltain presidentti Bush oli hylännyt Kohlin yksipuolisen toiminnan ja määrännyt Länsi- ja Itä-Saksan nopean yhdistämisen – Naton ja sen ensimmäisen itälaajentumisen puitteissa heikentyneen Neuvostoliiton alueelle. Tämä käy ilmi Kohlin ja Bushin hätäisesti järjestetyn tapaamisen pöytäkirjasta Camp Davidissa 24. helmikuuta 1990.

Kohl totteli. CDU-puolueensa itäsaksalaisen sivuhaaran avulla hän puuttui Itä-Saksan vaalikampanjaan. Hän lupasi kansalaisille ”kukoistavaa tulevaisuutta”, jossa tuleva valuutta olisi ”D-markka”. Lännen väärä väite, että ”Itä-Saksa oli maksukyvytön”, oli virheellinen, mutta vaikutti uskottavalta. Modrowin hallituksen demokraattinen vallankumous Itä-Saksassa pysyi tämän taustalla näkymättömänä. Tuolloin laadittu, mutta koskaan täytäntöön panematon Itä-Saksan uudistusperustuslaki on demokraattisempi kuin nykyinen perustuslaki. Siitä olisi ainakin voitu keskustella Saksan perustuslain pohjana, mutta se jäi hyllyyn.

Kohlin CDU saavutti hämmästyttävät 48 prosenttia äänistä maaliskuussa 1990. Itä-Saksan SPD ei päässyt edes puoleen tästä, mutta osallistui pääministeri Lothar de Maizièren (CDU) johtamaan hallituskoalitioon.

Kohl tulkitsi vaalituloksen väärin kansalaisten antamaksi valtuutukseksi DDR:n ”liittymiselle” Saksan liittotasavaltaan. Kuuden viikon kuluessa uusi hallitus siirsi DDR:n valtion omaisuuden Saksan liittotasavaltaan. ”Treuhand”-virasto myi (lahjoitti) DDR:n yrityksiä yksityishenkilöille.

Yhdeksänkymmentäviisi prosenttia kaikista varoista meni Länsi-Saksaan ja ulkomaille. Uudet omistajat ryöstivät Itä-Saksan taloutta siirtomaavaltaiseen tapaan. Uusi rahajärjestelmä osoittautui yhtä tuhoisaksi. Vaikka se oli lyhytaikainen siunaus Itä-Saksan kansalaisten yksityisille tileille, yrityksille Itä-Saksan valtionpankissa säilytetyt vanhat velat muuttuivat kovaksi valuutaksi – se oli menolippu konkurssiin.

Näin Itä-Saksan teollisuus romahti muutamassa kuukaudessa. Kolmasosa sen kansalaisista menetti työpaikkansa. Epätoivoisilla ihmisillä ei enää ollut voimia katumielenosoituksiin. Länsi-Saksan siirtomaamainen kohtelu Itä-Saksaa kohtaan vuoden 1989 jälkeen loi kuitenkin taloudellisen ja myös älyllisen kuilun Länsi- ja Itä-Saksan välille, jollaista ei aiemmin ollut ollut kahden Saksan valtion kansojen välillä.

Länsi-Saksan, Itä-Saksan ja neljän suurvallan jakaman Berliinin yhdistyminen loi ”yhdentyneen Saksan” 3. lokakuuta 1990. Kohl pystyi raportoimaan Bushille, että direktiivi oli pantu täytäntöön: Itä-Saksa oli Naton aluetta.

Miksi ei käytettäisi perustuslakia Saksan perustuslain tavoin?

Yhdistynyt Saksa hyväksyi Saksan liittotasavallan perustuslain. Sen viimeinen artikla 146 edellyttää Saksan perustuslain laatimista, kuten myös kaksi plus neljä -sopimus. Perustuslaki kärsii vakavista demokraattisista vajeista, mukaan lukien kansanäänestysten puute ja parlamentin jäsenille sallittu lähes rajoittamaton ”sivutyö”, mikä houkuttelee korruptioon. Neljän vuoden välein pidettäviä vaaleja lukuun ottamatta kansalaisilla ei ole mitään keinoa vaikuttaa liittovaltion politiikkaan. Vaalitulokset ovat aina puolueiden läpinäkymätön koalitio. Näiden puolueiden taustalla olevat voimat ja edut pysyvät piilossa yleisöltä.

Vuodesta 2022 lähtien sosiaaliset ongelmat Saksassa ovat lisääntyneet, mikä on selvästi seurausta valtavista rahavirroista Ukrainaan. Yli kolme vuosikymmentä yhdistymisen jälkeen saksalaisten kasvava pettymys näkyy vaaleissa uusien puolueiden menestymisenä. Erityisesti Itä-Saksassa nämä vaalimenestykset näyttävät perustuvan ihmisten toiveisiin paremmista elinolosuhteista uusien puolueiden kautta. Tuskin kukaan näyttää pohtivan perustuslain puutteiden mahdollista vaikutusta.

Uusista puolueista yksi on menestynyt niin hyvin, että sen odotetaan ottavan ensimmäistä kertaa hallinnollisen vastuun itäisessä Saksan osavaltiossa vuonna 2026. Osavaltiosta kuulee yhä enemmän vaatimuksia lopettaa aseiden toimitus Ukrainaan ja vetäytyä EU:n Venäjän-vastaisista talouspakotteista. Tämä yhdistettynä tuleviin keskusteluihin 2+4-sopimuksen noudattamisesta lupaa mielenkiintoista kehitystä.

Saksan perustuslaki esteenä diktatuurin tiellä

Weimarin perustuslaki tarjosi aikoinaan laillisesti natsipuolueelle tien hallitukseen. Samoin perustuslaki sallii uusille puolueille tämän saman tien, varsinkin kun se sallii liittovaltion hallituksen syrjäyttää eri mieltä olevat osavaltioiden hallitukset vallasta. Korruptio, laiton mutta todellinen vallankäyttöön vaikuttava tekijä, on myös otettava huomioon, sillä se oli osallinen natsien valtaannousussa vuonna 1933.

Puolueen linjan muuttamiseksi liittovaltion tasolla tai myötämielisten yksilöiden tuomiseksi valtion hallintoon todennäköisesti riittäisi nykyään lahjoa tai kiristää hallittava määrä liittovaltion poliitikkoja. Korruptio ei välttämättä tarkoita käteistä täynnä olevia kirjekuoria; korruptio toimii täysin erilaisten ja hienovaraisempien keinojen kautta.

Periaatteessa on siis mahdollista, että puolue voittaa aluksi liittovaltion vaalit laillisella ohjelmalla ja siirtyy hallituksessa diktatoriseen ohjelmaan, jonka se virallisesti laillistaa liittopäivillä ”puoluekurina”. Korruptio todennäköisesti mahdollistaisi ulkopuolisille voimille tällaisen suunnanmuutoksen missä tahansa hallitusmuodossa, edellyttäen että niillä on riittävästi varoja.

Aseteollisuus valtavine voittoineen on todennäköisin korruption lähde. Sekä vakiintuneet että uudet poliittiset puolueet olisivat alttiita korruptiolle. Yhteiskunnan sydämestä nousisi sitten uusi fasismin muoto.

Tämä voitaisiin estää vain lisäämällä poliittisen päätöksentekovallan omaavien ihmisten määrää siinä määrin, että korruptiosta tulisi epäkäytännöllistä. Tämä johtuu yhtäältä vastaavasti korkeammista kustannuksista, mutta ensisijaisesti siitä, että mukana olevien ihmisten valtava määrä tekee korruptiosta todennäköisemmin julkisen tiedon ja siten lopulta epäonnistuu.

Keskeinen tie tällaiseen korruptiolta suojattuun tilanteeseen olisi todennäköisesti se, että osavaltioille myönnettäisiin itsemääräämisoikeus kaikissa alueelliseen elämään liittyvissä asioissa, mukaan lukien kansanäänestyksellä turvattu valta päättää, haluaako osavaltio puolustaa itseään sotilaallisesti vai väkivallattomasti kansainvälisen kriisin sattuessa (turvallisuus- tai rauhanstrategia). Osavaltion hallituksen alueellisia päätöksiä ei saa kyseenalaistaa liittovaltion tasolla. Tämä edellyttää integroitua perustuslaillista järjestelmää, jossa ensisijainen itsemääräämisoikeus kuuluu osavaltioille ja rajoitettu toissijainen itsemääräämisoikeus liittovaltiolle, samalla tavalla kuin Sveitsin järjestelmässä.

Korjaava väline Kaksi plus neljä -sopimus

Saksan ja Venäjän traagisen historian valossa on kiistatonta, ettei millään maailman maalla ole Venäjää suurempaa historiallista oikeutta vaatia, että uhkaa aiheuttava Saksan armeija suljetaan perustuslaillisesti lopullisesti pois!

Tämän yleisen historiallisen oikeuden lisäksi Venäjällä on suora oikeudellinen omistusoikeus Kaksi plus neljä -sopimuksessa: Sopimuksen tekstissä määrätään nimenomaisesti, että tietyt sopimuksesta johtuvat velvoitteet (johdannon, 1, 2, 3 ja 5 artiklan, sovitun pöytäkirjamuistion sekä Saksan liittotasavallan ja DDR:n ulkoministerien yhteisen kirjeen mukaan) heijastuvat Saksan perustuslaissa.

Asian räjähdysherkkyys näkyy siinä, että viralliset lähteet väittävät yhä useammin Kaksi plus neljä -sopimuksen olevan vanhentunut. Toisaalta Saksan liittopäivien tutkimuslaitos teki vuonna 2026 selvityksen siitä, voisiko Saksa vetäytyä sopimuksesta. Jos sopimus olisi todella ”vanhentunut”, siitä ei olisi mitään syytä vetäytyä! 

Venäjä pelastamaan Itä-Saksan teollisuutta

Näin ollen sopimus on pätevä ja oikeudellisesti sitova! Saksa ei voi irtisanoa sitä!

Saksan perustuslakia ei vieläkään ole olemassa. Se on 36 vuoden jälkeen pahasti myöhässä, koska väliaikainen perustuslaki, peruslaki, on äärimmäisen sopimaton, koska se muistuttaa Weimarin perustuslakia ja on avoin diktatuurille.

Venäjän ja Itä-Saksan väliset neuvottelut Venäjän hallituksen oli tarkoitus käydä suoraan uusien Itä-Saksan osavaltioiden viiden pääministerin kanssa. On todennäköistä, että Venäjä asettaa asialistalle oikeutensa Saksan perustuslakiin, ei vain Itä-Saksalle, vaan koko Saksalle riippumatta siitä, ymmärretäänkö se yhdeksi vai kahdeksi oikeushenkilöksi.

Näiden oikeuksien vaatiminen yhteistyössä Itä-Saksan osavaltioiden kanssa, pakotteiden poistaminen (jotka ovat kansainvälisen lain mukaan laittomia, koska YK ei ole asettanut niitä) ja teollisuuden käynnistäminen uudelleen Itä-Saksassa – esimerkiksi Mukranissa (satama), Schwedtissä (bensiini) ja Eisenhüttenstadtissa (teräs) sekä Görlitzin junavaunujen valmistus – aina Nord Stream 1:n ja 2:n uudelleenkäyttöönottoon asti antaisi Saksalle taloudellisen piristysruiskeen. Osavaltioiden pääministerit saisivat suosiota ja heidät valittaisiin uudelleen uusien työpaikkojen ja rauhan säilyttämisen ansiosta. Tämä pakottaisi Saksan liittotasavallan  muuttamaan kurssiaan ja loisi yhtäkkiä erittäin myönteisen kuvan Venäjästä.

Julkaistu RT:ssä 15.10.2026

Käännös: Leena Hietanen (Google)