Suuri muutos – meillä ja erityisesti muualla

Geopoliittinen tilanne on mutkikas, kun maailmalla odotetaan jännityksellä tammikuun 20. päivää ja Trumpin virkaanastumista. Assadin kaatuminen Syyriassa avasi ovet Israelille vallata alueita eteläisessä Syyriassa, kun taas Turkki toteuttaa omia tavoitteitaan pohjoisessa. Lännessä ilkutaan tapahtuneen osoittavan Venäjän heikkouden. Venäjä ei kuitenkaan ollut Syyriassa miehittämässä ja ryöstämässä maata, kuten esimerkiksi USA:n tyypillisiin toimintatapoihin kuuluu. Kuva Syyrian, Israelin ja Jordanian rajalta (Wikimedia Commons).

Jonathan Widell, Montreal, Kanada 23.12.2024

Suuri muutos on käynnissä. Ei tarvitse tässä puhua edes geopolitiikasta, sillä geopolitiikan eittämättä suurin veturi, Yhdysvallat, on nyt syvällisen muutoksen kourissa Trumpin vaalivoiton jälkeen. Sellainen ”woke”-julkaisu kuin The Atlantic julkaisi muutama päivä sitten jutun, jossa se itse tunnusti ”woke”-kulttuurin olevan nyt kuollut ja kuopattu. Yleisesti ottaen koko USA:n valtamedia on nyt nöyrtynyt sen tosiasian edessä, että Trump voitti vaalit, mikä tuntuu toisaalta sen tunnustamiselta, että se teki parhaansa estääkseen tätä tapahtumasta.

New York Times, vähän samantapainen julkaisu, ryhtyi paljastuksiin Hollywoodin cancel-kulttuurista. Tämä tulee sen jälkeen, kun julkaisun arvovalta on nyt riekaleina, kun se oli kerskannut Bidenin hyvästä voinnista, vaikka kuka tahansa, jolla oli silmät päässä, näki asian olevan kokonaan toisin. Ja sitten Bidenin sijaan ruvettiin ylistämään nopeassa tahdissa Kamala Harrisia, jonka rinnalla Bidenkin tosiaan oli laadukasta presidenttiainesta.

Totuuksia – ja vääristelyjä – sionistin suusta

Oikeastaan paras tilannekatsaus ja diagnoosi siitä, mitä on tapahtumassa, oli Tablet-julkaisun pitkä artikkeli, jonka nimi oli ” How Barack Obama Built an Omnipotent Thought-Machine and How it Was Destroyed”. Vaikka artikkeli ja sen kirjoittaja ovat häpeämättömän sionistisia ja oikeistolaisia, jutussa on monta jokaiselle arvokasta kultahippua. Tosin sen vastapainoksi voi heti alkuunsa latoa toisen jutun tuosta edellä mainitusta The Atlantic -julkaisusta, joka tunnusti, että juutalaisten kulta-aika on nyt mennyttä oikeistolaisen ja vasemmistolaisen antisemitismin ollessa nousussa, kuten se asian ilmaisi.

Mutta tuon Tablet-julkaisun jutun ydin oli opettavainen kaikesta huolimatta. Se esittää Obaman sinä suurena kieroutuneena nerona, joka sai koko media-kulttuurin palvomaan häntä. Tämä siis on nyt mennyttä aikaa. Mukana Obaman sopassa koko keitoksen eräänlaisena juurena oli David Axelrod, joka oli yleisen mielipiteen muokkaamisessa voittamaton. Ajatus näiden kahden yhteistyöhän ei tosin tullut häneltä vaan juuri Obamalta, joka häntä patisti puolelleen aikansa, kunnes Axelrod ymmärsi yskän samoin kuin sen, että historiallinen muutos oli siihen aikaan juuri Obaman puolella.

Näin alkoi kirjoittajan mukaan se saumaton yhteistyö, joka on ollut nähtävissä muille kuin ehkä pinttyneimmille suomalaisille. Valtamedia ja valta ovat kuin paita ja peppu. Ehkä nyt, kun tuo yhteistyö on siis rakoilemassa Yhdysvalloissa, ajan mittaan sama tullaan havaitsemaan myös Suomessa. Yhdysvalloistahan Suomenkin marssitus on selvästi lähtöisin.

Suuri nero tuon valtakoneiston kukistamisessa oli kirjoittajan mukaan Elon Musk, joka oli niitä harvoja, jotka ymmärsivät Twitterin arvon ja oli siitä syystä maksamaan siitä kokonaisuudesta näennäisesti aivan järjettömän hinnan. Kirjoittajan mukaan juuri Twitterin osoto oli se, joka löi särön tuohon valtamedian ja vallan saumattomaan yhteistyöhän. Se nimittäin oli se, jossa maailman merkittävimmät mielepiteenmuokkaajat olivat läsnä ja saivat tietonsa ja ideansa yhtä paljon kuin pystyivät niitä jakamaan. Ilman Twitterin ostoa ei Trumpin vaalivoitostakaan olisi tullut mitään. Toisin sanoen Musk on tietyn nerón kruunun tämän ansiosta ansainnut.

Kolmas nero – Muskin ja Trumpin lisäksi – on samaisen kirjoittajan mukaan myös Benjamin Netanjahu. Tästä täytyy tietysti olla eri mieltä, mutta totta siinäkin on toinen puoli. Kirjoittaja nimittäin katsoo nyt sitä ajanjaksoa, jossa Assadin valta kukistui ja Israelin tulevaisuus näyttää nyt yhtä valoisalta kuin Iranin näyttää synkältä.

Eikä tästä välttämättä minkään kommunistin ja vasemmistolaisen tarvitse välttämättä olla eri mieltä muuta kuin tottumuksesta. Mikä velvollisuus on kommunistilla osoittaa tukea Iranin mullaheille? Muu kuin ehkä se, että helpompi on puida nyrkkiä niiden puolesta, jotka on tuomittu epäonnistumaan yrityksissään. Selvä asia joka tapauksessa on, ettei Iranilla ollut mitään lempeitä aikeita sen enempää Israelin kuin länsimaailmankaan suhteen. Se, että moni ajattelee lännessä samoin, ei riitä perusteeksi Iranin tukemiseen, muuten kuin siinä aika alkeellisessa käsityksessä, että viholliseni vihollinen on ystäväni. Samaa linjaa on sitten mukamas noudatettava Hisbollahin ja Hamasin suhteen. Paitsi että tuo on aika alkeellinen käsitys sekin. Ehkä se korkeintaan kertoo siitä moraalisesta ylemmyydestä, jota jotkut kokevat ainaisesta tappiostaan. Nietzsche kutsui tätä nimellä ressentiment.

Kun valtamedia antaa kaikille “luvan” toimia omien etujensa vastaisesti

Mikä tämän tekee Suomen kannalta kiintoisaksi on se, mitä tuo Netanjahu-artikkelin kirjoittaja paljasti Axelrodin strategiasta. Sen perustus oli käsite, jota kutsutaan nimellä “permission structure”, mikä tarkoittaa sitä, että asiantuntijoita ja vertaisryhmiä marssitetaan mediassa uskottelemaan kansalle, että se mikä oli entisistä lähtökohdista katsottuna oman vakaumuksen kannalta kielteistä, onkin nyt uusissa olosuhteissa myönteistä, jopa moraalinen pakko.

Näin selittyykin se käsittämätön asia, että myös Suomen virallinen vasemmisto on nyt etunenässä tukemassa Yhdysvaltojen tunkeutumista Suomeen. Ja tukemassa Nato-jäsenyyttä. Tai ylipäänsä se käsitys, että Nato tuo turvaa, kun sitä tarpeeksi monet asiantuntijat ja muut julkkikset jauhavat päivästä toiseen sellaisissa selkärangattomissa julkaisuissa kuin…No, jääköön sanomatta…Eihän Suomessa ole enää yhtäkään julkaisua, joka ei tuolle samalle linjalle olisi lähtenyt. Paitsi ehkä Kansan ääni, jonka lukijapiiriin taas ei kuulu montakaan lukijaa Ilta-Sanomien epätoivoisten “journalistien” lisäksi.

Voittajia

Israel tulee siis voittamaan. Halusipa sitä tai ei. Tykkäsipä siitä tai ei. Tässä vaiheessa ei ole enää mitään realistisia perusteita kuvitella toisin. Se, että Netanjahua vastaan on joku pidätysmääräys, painaa vaakakupissa yhtä vähän kuin se, että samanlainen pidätysmääräys on myös Putinia vastaan.

Ainoa, mikä näissä oloissa tulee muuttumaan, on se, että kansainvälinen oikeusjärjestys pannaan nyt uusiksi siihen malliin, että Netanjahua ei tosiasiassa ikinä tulla pidättämään. Eikä Putinia senkään vertaa. Se, että joku vielä panee toivonsa johonkin muuhun, osoittaa vain sen, että joidenkin on parempi elää epätoivoisessa toivossa kuin realiteeteissa.

Sanottakoon vielä sekin – vaikka se on tullut sanotuksi jo moneen kertaan kohta kolmen vuoden ajan – samoin Venäjä tulee voittamaan. Ja niin totta kuin siinä on perää, että oikeus on voittajien oikeutta, oikeus tulee muuttumaan. Oikeastaan on jonkinlaista kohtalon ivaa, että Israel on nyt samassa veneessä kuin veli venäläinen.

Ja lisää voittajia: Turkki

Ainoa mitä taannoiseen Kansan äänen juttuun, jonka otsikkona oli Pähkäilyä, on lisättävää, on se, että Turkki on tässä vetämässä pitemmän korren monen muun lisäksi. Ja mitä enemmän soppa alkaa selvitä, sitä selvemmäksi käy, että tämä Syyrian asetelma, joka nyt on avautumassa, on ollut suunnittelilla jo pitemmän aikaa. Eikä Venäjä siinä välttämättä ole lyhyimmän korren vetäjän, vaikka monet muodikkaat julkimot sen kuinka joksikin muuksi koettavat väittää.

Tuo Erdogan onkin aika epeli. Hän on ollut politiikassa mukana suunnilleen yhtä kauan kuin Netanjahu, ja vaikka suuri osa siitä olikin alussa paikallispolitiikkaa, tuollakaan ei juuri ole merkitystä, kuin tuo paikallispolitiikka oli Istanbulissa, jossa väestö on kolme kertaa Suomen väkiluku ja suurempi myös kuin Israelin. Se, että hän on selvinnyt näin kauan, samoin kuin Netanjahu, antaa olettaa, ettei hän myöskään ole suuremmin väistymässä.

Ja tätä länsimaiden lehdistö, joka edelleen on vallan kahvassa, käyttää hyväkseen puhdistaakseen Israelin ja Yhdysvaltain sotaretket ja sotavoiton Syyriassa. The Times -lehdessä kolumnisti kertoikin, että Syyrian sodan suuri voittaja on Erdogan. Kuten varmaan onkin. Paitsi, että tuo Erdoganin epeli on kuin alibi sille, että voittajien joukossa ovat myös Israel ja Yhdysvallat.

Venäjäkin on sikäli hyvissä asemissa, että se ei ole näillä näkymin poistumassa Syyriasta kokonaan. Jonkinlainen sopimus tästä näyttää siis tehdyn jo jokunen vuosi sitten. Kertoihin yksi journalisti, että Richard Grenell, jonka Trump on valinnut erikoislähettilääkseen, kertoi jo pari vuotta sitten, että Yhdysvallat oli kaatamassa Syyrian hallituksen lopullisesti päästäkseen Libanonin ja Iranin väliin. Venäjän olisi ollut hyvin vähän järkeä asettua tätä vastaan, kun sen oma suhde sekä Iraniin ja Assadiin on ollut rakoilemassa.

Eihän – kuten Kansan äänessä mainitsimme – Iranilla ole muuta virkaa Venäjälle kuin toimia puskurina länsivaltojen ja Venäjän sydänmaiden välillä. Kun Venäjä vapautuu tuosta ikeestä, sille vapautuu resursseja Ukrainan vastaiseen “sotilaalliseen eritysoperaatioon”, jonka Venäjä on siis voittamassa, mistä on siis hyvinkin voinut olla jokin sopimus jo jonkin aikaa varsinkin Trumpin kanssa.

Se, että Turkki valtaa asemia Syyriassa, ei taas ole Venäjän kannalta huono asia. Antaa Erdoganin pelata sulttaania, sulttaanin viimeiset päiväthän koittivat englantilaisten Lähi-idän politiikan kourissa, mikä on hyvä muistaa. Venäjän kanssa sulttaanilla taas oli jonkinlainen modus vivendi.

Ja vaikka Turkkia voidaan pitää heikkona, muistetaan sekin, että se oli ainoa mahti estämässä Suomen – ja ennen kaikkea Ruotsin – kaistapäistä Nato-hakemusta. Unkarikin siinä oli mukana aikansa, kuten muistamme. Mitä Erdoganin pään kääntämiseksi silloin tarjottiin, voi olla juuri se, mikä nyt on nähtävissä.

Suomesta käsin

Tilanteet vaihtuvat kuitenkin nopeasti. Ehkä jo huomenna tapahtuu jotakin, mikä saa nuo edellä olevat näkemykset näyttämään höhliltä. Sitä sitten valtamedia nälvimään, niin ettei siitä tunnu olevan niin vaikealta olla tomppelin asemassa yksin.

Syvemmin katsottuna asia on kuitenkin aika selvä, Yhdysvallat on nyt kaatamassa liittolaisiaan saadakseen euron mahdin dollarin alle. Se taas käy, kun pääomat virtaavat esteettä USA:n ja Euroopan samoin kuin muun maailman kanssa. Näin hyödykkeet edelleenkin päästään arvottamaan dollareissa, mikä pitää dollaria romahtamasta. Tämä taas on pelkona sikäli, että BRICS on tosiaan aiheuttamassa jenkeille päänvaivaa. Ihan tosissaan, vaikka ei se Suomesta käsin kovin hääviltä ehkä näytä ainakaan valtamedian mielestä. Näin siis voisi järkeillä niinkin, että Euroopan taloudellinen vaikerrus on suurelta osin Putinin ansiota, mikä sitten osoittaisi valtamedian ja vallan olleen oikeassa edes vähän.

Tosin tämä estää näkemästä sitä, että Yhdysvallat se tosiaan tässä suurin mörkö on. Se vain sanoo, että uhka on jossakin muualla, ja näin se pääsee Suomenkin sisuksiin raatelemaan. Sodatkaan eivät välttämättä ole kuin tämän taloudellisen geopolitiikan jatke. Kun maa rupeaa pullikoimaan vastaan, se joutuu USA:n sotakoneiston kohteeksi.

Tämähän on itse asiassa aika selvä, kun kuuntelee Trumpin puheita. Nato-maiden puolustumenoja pitääkin nyt noustaa 2%:sta 5%:iin muka siitä syystä, että Yhdysvallathan näitä maita puolustaa. Mitä tämä tarkoittaa? Jos jokin maa tätä kieltäytyy noudattamasta sillä selityksellä, ettei Trumpilla ole valtaa näitä asioita sanella, saa kohta tuntea USA:n sotamahdin hengittävän niskaansa, varsinkin kun Suomen poliittiset neropatit viisauksissaan ovat päästäneet sen joukot alueelleen ikään kuin varoiksi.

Se, ettei USA:lla ole mitään estoja kääntyä liittolaisiaan vastaan, ilmenee siitä, että Trump nosti nyt Kanadan suuren vihollisen asemaan vanhan vihollisensa Kiinan sijaan. Tariffeja ollaan nostamassa siihen malliin, että Kanadan talous tulee tukehtumaan, ja vaikka Yhdysvaltainkin talous tulisi laskujen mukaan kärsimään, se ei kärsisi samaa tahtia kuin Yhdysvaltojen. Tämä tarkoittaa sitä, että USA:n kannattaa tällainen takinkääntö suorittaa.

Vielä yksi voittaja: Kiina

Kiina tässä oikeastaan onkin suurin voittaja. Kun Trump kääntyy liittolaisiaan vastaan, jotka tarjoavat vähemmän vastusta kuin Kiina, Kiinalla on aika vapaat kädet toimia omaa etupiiriään laajentaakseen. Silläkin on sormensa Lähi-idän sopassa, kuten muistamme niiltä äskettäisiltä ajoilta, kun se sai Iranin ja Saudi-Arabian sopuun keskenään.

Tietysti Kiinan intressit ovat kuitenkin lähempänä kotia. Jonkinlainen este sen etupiirin laajentamiselle sillä suunnalla näyttää olleen tuo posketon puhe pohjoiskorealaisista, jotka ovat nyt muka valloittamassa maailmaa Venäjän joukoissa. Kun Putin nyt on kuulemma niin epätoivoinen.

Tosiasiassa Etelä-Korea oli aloittamassa sotaa Pohjois-Koreaa vastaan, minkä kyytipojaksi nuo jutut pohjoiskorealaisista oli tarkoitettu. Etelä-Korea oli jaellut lentolehtisiä rajan pohjoispuolella ja koettanut saada Pohjois-Korean nielemään syötin, joka olisi johtanut sotaan. Siinä toivossa Etelä-Koreassa julistettiin jo sotatilakin, joka tosiin ei kestänyt kuin päivän.

Suomi sentään etunenässä, tosin häviäjien joukossa

Näin kun maailman menoa tarkastelemma, olisi houkutus päätellä, että Suomi on mennyttä. Tällä toteamuksella ei ole kuitenkaan mitään merkitystä. Suomihan on ollut mennyttä jo pitkän aikaa. Ja osa tästä “kunniasta” kuuluu Sanna Marinin loistokkaalle hallitukselle yhtä hyvin kuin Kokoomuksen lieroille. OIkeastaan ainoa kysymys, joka enää askarruttaa, on se, tuleeko Suomi kuulumaan lännen etupiiriin vai tuleeko Euroopan unionin alasajo tuossa lännen etupiirissä olemaan niin totaalinen, että se kuuluukin Venäjän etupiiriin.