Maidon hinnasta ja ydinaseista: maailmanpolitiikan arkipäivää

Lännen tavoitteena oli tukahduttaa Venäjän talous pakotteiden avulla. Muistamme Mika Aaltolan ennustuksen sodan alettua: Venäjä romahtaa ”ensi maanantaina”. Lännen operaatio on epäonnistunut surkeasti. Pakotteista kärsivät pahiten niiden asettajat itse, etenkin Euroopassa. Suomi on yksi suurimmista kärsijöistä. Venäjä on kyennyt uudistamaan talouttaan nopeassa tahdissa, ja energian myyntiä on suunnattu BRICS-maihin. (kuva: Heikki Männikkö, Venäjän suurlähetystö).

Jonathan Widell, Montreal, Kanada 18.10.2024

Ja maidon hinnastahan kaikki oli sittenkin kiinni. Vaikka tätä maidon hintaa on käytetty joissakin keskusteluissa vähätellen ja ivallisesti, tästä on kuitenkin leikki kaukana. New York Times nimittäin pohti, mitä maidon hinnalle tapahtuisi, jos Yhdysvallat puuttuisi laittomaan maahanmuuttoon. Jos joku ei tätä suostu uskomaan, etsiköön tiistailta 15.10.2024 sellaisen artikkelin, jonka otsikko on ”What a Crackdown on Immigration Could Mean for Cheap Milk”.

Entä mitä tämä jenkkien touhu Suomeen vaikuttaa? Tai kuten nykyään on hienosti tapana sanoa: Eurooppaan?

Jenkkien oikeusajattelu on läpäissyt koko ns. läntisen arvoyhteisön arvot ja yhteisöllisyyden. Tätä yhdenmukaistamista perustellaan vetoamalla hämärästi johonkin ilmansuuntaan, kuten tässä tapauksessa länteen. Sen vastapainona on sitten toinen ilmasuunta, kuten etelä, tai jos oikein kamalaksi ryhdytään, niin sitten itä.

Läntisen arvoyhteisön hienous on kuitenkin se, ettei sillä oikeasti ole arvoja. Yhteisöllisyydenkin laita on vähän niin ja näin, jollei siihen sitten jollakin pakotteella pakoteta, kuten nyt on tahtonut käydä esim. Unkarin tapauksessa. Arvoista ja niiden puutteesta ei tarvitse muuta sanoa kuin kolme sanaa: Law and Economics.

Tuo taikakaava on lähtöisin kai alkujaan Chicagon yliopistosta. Sen ajattelun perusta on se, ettei arvoilla ole mitään merkitystä ainakaan oikeusjärjestelmän kannalta. Se on raha, joka siinäkin ratkaisee. Jos jokin käyttäytyminen on kansantaloudelle tai mille tahansa taloudelle hyväksi, niin siitä tehdään laki – vaikka se miten tökkisi kansan oikeustajua vastaan. Ja se, mikä on kansantaloudelle jne. pahasta, tehdään laittomaksi.

Näin tulemmekin sitten maidon hintaan Yhdysvalloissa. Jos laiton maahanmuutto pitää maidon hinnan alhaisena, laiton maahanmuutto onkin laillista. Jos siihen puuttuminen nostaa maidon hintaan, niin sitten tuo laittomaan maahanmuuttoon puuttuminen onkin laitonta – ja sen mukana kaiken kaikkiaan lainvalvonta.

Ei tarvinne selittää, mitä tämä merkitsee koko laittoman maahanmuuton ilmiölle. Se on laillista. Siihen puuttuminen on laitonta. Ja niin nurinkuristelta kuin tämä vaikuttaakin, tuosta nurinkurisuudesta nuriseminen on sitten, jollei nyt ihan laitonta, niin ainakin moraalitonta. Noita kansantaloudellisia näkökohtia voidaan nimittäin helpostikin puolustella kaikennäköisillä moraalisilla ja tekomoraalisilla näkökohdilla, jotka nykyään puolestaan tahdotaan jollakin ilveellä aina vääntää ilmastonmuutokseen liittyviksi.

Kansantalouden uumenet tyhjennetään yksityisiin taskuihin

Joitakin vuosikymmeniä sitten käytiin keskustelua siitä, missä määrin on suotavaa harjoittaa sosiaalista insinööritaitoa, jonka termin taustalla oli siinäkin taas enkkulainen ilmaisu: social engineering. Tätä insinööritaitoa ei ole ollut mikään konsti saada kuulostamaan edistykselliseltä, niin kauan kuin se saadaan sotimaan kansojen syvien rivien oikeustajua vastaan.

Näin ollaankin siinä surullisen kuuluisassa tilanteessa, että nämä edistykselliset tahot ovatkin – tahtoen tai tahtomattaan – kaikkein innokkaimpia kansantaloudellisen tilanteen edesauttajia. Tosin kansantaloudestakin alkaa olla onton tuntuista puhua, sillä tuo kansantalouden tilanteen parantaminen on suotavaa ainoastaan niin kauan, kuin se nostaa koko talouden potin niin tuntuviin mittoihin, että jonkin yksityisen tai yksityisten ryhmän on helppoa pistää tuon potin omiin taskuihinsa.

Sodilla pidetään rahajärjestelmä romahtamasta

Näin olemme taas jotenkin marxilaisessa maastossa, ainakin jos marxilaisella tarkoitetaan sitä, mitä sillä pitäisikin tarkoittaa, nimittäin kansantaloudesta huolehtimista. ”Kansan” voi tässä tulkita monellakin tavalla, mutta oletetaan nyt helppouden vuoksi, että sillä tarkoitetaan…kansaa.

Mutta vaikka ei tuohon pisteeseen mentäisikään, on kuitenkin hyvä sukia siihen suuntaan. Talouden suuntaan. Ja nimenomaan siihen puoleen taloutta, joka suuresti Karl Marxiakin kiinnosti. Nimittäin rahaan.

Tästä nimittäin kenkä puristaa, olipa sitten joku marxilainen tai ei. Kuten jokainen on varmasti huomannut, maailman rahajärjestelmä alkaa olla kovan puristuksen alainen. USA:ta painaa hirveät kansantaloudelliset paineet. Itse asiassa USA:n ja sitä myötä koko ”läntisen” maailman talous olisi mennyttä kalua, jollei USA nyt olisi kovasti näyttämässä ”bodia” ympäri maailmaa. Nimenomaan tästä näiden nykyisten sotien rykelmä kielii, eikä juuri mistään muusta. Kun maalta on rahat loppu, systeemiä estetään romahtamista pitämällä omaa arvovaltaa yllä nimenomaan väkivalloin.

Dollarista ja muista fossiilisista polttoaineista

Tässä suhteessa elämme – jos haluaa nähdä asian valoisalta kannalta – mielenkiintoisia aikoja. Kuten muistamme, vanha järjestelmä, jossa maailman valuutat oli sidottu dollariin ja dollari oli sidottu kultaan, romahti 1970-luvun alussa. Syynä oli pitkälti Vietnamin sota, jossa oli taas taustalla ties mitkä syyt.

Kun dollari irtautui kultakannasta, piti löytää jokin muu jalometallia vastaava hyödyke, joka olisi niin kovassa kurssissa käyttökelpoisuutensa ansiosta, että dollari kannatti ankkuroida sen hintaan. Näin syntyi petrodollari.

Nyt tuon petrodollarin tulevaisuudesta ei ole oikein selkeää kuvaa enää kenelläkään. Tässä on nimittäin se vänkä juonne, että sitä mukaa, kuin fossiilisia polttoaineita koetetaan korvata – jälleen ilmaston suojelemiseksi – sitä heikommissa kantimissa on petrodollarijärjestelmä. Mihin siis enää Yhdysvaltain dollaria voi perustaa? Tästähän kaikessa on kysymys.

Jos tuota ei tahdo uskoa, niin uskottakoon ainakin tämä. Vanhastaan on aina sanottu, että kun Yhdysvallat lähtee sotimaan toiselle puolelle maailmaa aina mukamas omien kansallisten etujensa puolustamiseksi, näissä sodissa on kyse öljystä. Tätä on hoettu niin paljon, ettei ole pysähdytty ajattelemaan oikein sitä, onko tuossa väitteessä mitään järkeä. Eihän öljyä tarvitse väkivalloin käydä riistämässä toiselta puolelta maapalloa. Öljyn kauppaa vartenhan on olemassa sellainen asia kuin kansainvälinen kauppa. Siis, jos esimerkiksi Yhdysvallat tarvitsee öljyä, kaikista helpoin temppu olisi ostaa sitä, sanotaan nyt vaikka Iranilta.

Mutta ei tuo öljyn puute olekaan se, mistä homma on kiinni. Homma on enemmäkin kiinni siitä, että jos – sanotaan nyt vaikka Iran – myisi öljyään ja Yhdysvallat ostaisi sitä, tämä jälkimmäinen ei olisikaan aivan varma siitä, hinnoiteltaisiinko tuo öljy enää Yhdysvaltain dollareissa. Ja jos ei hinnoiteltaisi, niin sitten Yhdysvaltain dollarilla alkaisi pyyhkiä huonosti.

Hätä keinot keksii

Nyt elämme kuitenkin sellaisessa vaiheessa maailmanhistoriaa, että tuota petrodollarien järjestelmää ei tahdo enää millään saada pysymään pystyssä. Aivan. Juuri näin vakavasta asiasta on kyse niinkin vilpittömässä asiassa kuin vihreässä energiassa.

Mikäpä siis neuvoksi? No hätä keinot keksii. Kuten hyvin tiedämme, ensitöikseen kapitalistinen järjestelmä lännessä keksi sellaisen keinon, että Venäjän talous on saatava kukistumaan käyttäen juuri sitä asetta, jonka tehosta lännellä itsellään ei enää ollut takeita. Nimittäin fossiilisia polttoaineita. Niiden tuonti Venäjältä oli saatava väkisinkin hiipumaan, niin että Venäjältä sitten loppuisivat öljytulot ja läntinen arvoyhteisö voisi sitten raiskata Venäjän talouden palaamalla 1990-luvulle ja Jeltsinin aikaan, jolloin Venäjältä saatiin riistettyä luonnovarat.

Selvältä tuota suunnitelmaa saa kuulostamaan millään. Lieneekö suunnitelmasta kyse ensinkään?

Eikä siinä kaikki. Jokainen nyt varmaan tajuaa, että tuo suunnitelma ei toiminut alkuunkaan. Päinvastoin kävi niin, että läntinen arvoyhteisö itse jäi nuolemaan näppejään. Siis tätä kasvojen menetystä paikkaamaan täytyy sitten vaieta siitä, että kyllä tuossa alkuaan oli tosiaan suunnitelmasta kyse, joka sitten meni myttyyn.

Irakin jälkilöylyjä ottamassa

Tästä vinkkelistä selkiää sitten moni asia. Iranilta ollaan nyt kovasti löytämässä ydinasetta. Vaikuttimena tässä puheessa on se sama, josta oli kyse myös Saddamin joukkotuhoaseiden etsinnässä, joita ei sitten löydetykään. Öljy kuitenkin sopi läntisen arvoyhteisön kuivioihin silloin. Nyt vuorossa on Iran.

Iran ja Venäjä ovat näin olleen koko lailla samassa veneessä. Ihmekös sitten, että Venäjä ja Iran puhaltavat samaan hiileen ainakin jossakin määrin.

Stalinin Israel-politiikan kertauskurssi – pikana

Tältä näyttää asetelma nyt. Koska asioilla on kuitenkin paha taipumus mennä solmuun, on hyvä muistaa, ettei näin aina ollut.

Tässä vaiheessa on pakko palata siihen, mitä Lähi-idässä (tai läntisessä Aasiassa, joksi sitä nyt kutsutaan) on tapahtunut tähän mennessä. Totuus on taruakin ihmeellisempi.

Kuten Kansan äänessä on jo mainittu, Neuvostoliitto tosiaan tunnusti Israelin valtion ”de jure” ensimmäisenä maailmassa. Mitä lienee Stalin ajatellut? Hänhän oli siinä vaiheessa Neuvostoliiton valtias.

 No, Stalin lienee ajatellut, että koska silloin vielä arabimaat olivat väleissä sekä Yhdysvaltain että Ison-Britannian kanssa, Israel on hyvä ottaa muurimurtajaksi niiden liittoumaa vastaan. Ja tämä toimikin. Aikansa.

Sitten 1960-luvun alussa Yhdysvalloissa puhalsivat uudet tuulet, ja suhteet arabivaltioihin alkoivat kärjistyä. Yhdysvalloilla teki mieli niiden öljyä. Kuten sanottu, tämän öljyn himon taustalla olivat jo silloin osaksi rahalliset näkökohdat. Ja 1970-luvulle tultaessa aivan varmasti.

Yhdysvallat alkoikin lisätä vaikutustaan Lähi-Idässä, ja tarvitsi siihen nyt Israelia, joka siirtyi Stalinin leiristä Yhdysvaltain leiriin. Samalla suhteet arabimaihin kiristyivät, mikä taas tarkoitti sitä, että Neuvostoliitto löysi tietynlaista vastakaikua varsinkin niissä arabimaissa, joissa valtaan tuli arabisosialismi.

Tässä vaiheessa sitten Iran alkoi ottaa herneet nenäänsä. Siellä tapahtui kuuluisa vallankumous, jossa maasta tuli islamilainen. Merkillisesti sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat olivat tästä huolissaan ja siirtyivät vaivihkaa Irakin tueksi Irania vastaan. Neuvostoliittoahan huoletti se, että tuo islamilainen vallankumous saattoi levitä myös Neuvostoliiton muslimivoittoisiin tasavaltoihin.

Eikä huoli aiheeton ollutkaan. Loppujen lopuksi islamilainen vallankumous tavallaan levisi Afganistanin puolelle, jossa Neuvostoliitolla oli jo vahva jalansija. Kuten tiedämme, tässä vaiheessa Yhdysvalloille kelpasikin islamilainen vallankumous vallan mainiosti, kunhan sen kärki osui Neuvostoliittoon.

Se, että Venäjä – Neuvostoliiton seuraajavaltiona – nyt on lähennyt Irania perustuu paitsi kaikkeen tähän puolien valintaan, myös siihen, että Iso-Britannia ja myös Yhdysvallat ovat jo parisen vuosisataa kaavailleet Euraasian sydänmaiden – siis Venäjän – saamista omaan valtapiiriinsä Iranin – tai Persian – kautta. Venäjällä ei olla niin tietämättömiä, ettei tästä suunnitelmasta oltaisi selvillä.

Lämpötila nousussa, eikä pelkästään ilmastonmuutoksen myötä

Joten se, että lämpötila alkaa nousta Iranin suunnalla sitä mukaa, kuin Ukrainassa alkavat olot ja menestyksen näkymät olla tukalat, on kaikkea muuta kuin sattumaa. Se, mitä Iranista on sanottavaa, on se, ettei Venäjä nyt niin sydänystävää ole Iranin kanssa, ettei se aavistaisi, ettei Iran ole vaaraton kumppani sekään. Syyt pelkoon ovat samat kuin ennenkin: islaminen liikehdintä voi helposti läikähtää myös Venäjän puolelle. Eikä tämä olisi Yhdysvaltain kannalta ainakaan huono asia.

Se, että Israel on nyt täysin holtiton, voi riippua siitä, että Kiina ei tahdo väistyä Yhdysvaltain isottelun alta. Pikemminkin skenaario voi olla se, että Yhdysvallat ja Kiina rupeavat jakamaan muuta maailmaa omiin valtapiireihinsä. Israel haluaa turvata Yhdysvaltain rakkauden itseään kohtaan sotimalla nyt kaistapäisesti Yhdysvaltain puolesta ja ottamalla vastaan koko maailman vihan, joka muuten kohdistuisi Yhdysvaltoihin.

Häviäjäksi tässä valtapelissä on nyt hakemattakin joutumassa Eurooppa. Eikä tässä ole juuri väliä sillä, tarkoitammeko Euroopalla EU:ta vai koko maanosaa varsinaisessa merkityksessä. Muuten ei oikein sovi selittää sitä, miten Saksan alasajon annetaan edetä näinkin kovin ottein. Siinä menee sitten mukana muu unioni, Suomi vieläpä etunenässä.

Se, mikä tässä suuntauksessa kiinnittää eniten huomiota, kuten pehmopuheet Naton tuomasta turvasta ja miljardisijoituksista ja muu hölötys, ei ole viime kädessä kuin lieveilmiötä. Nyt pannaan koko maailmaa uusiksi. Kun Kansan äänen erinomaisia juttuja on lueskellut, pisti silmään sekin kummajainen, että Venäjällä näytetään olevan Suomen kohtalosta enemmän huolissaan kuin Suomessa itsessään. Ihme tämä ei kuitenkaan tuntuisi olevan. Ehkä Eurooppa ei pannakaan jakoon Yhdysvaltain ja Kiinan kesken. Ehkä jako tapahtuukin Yhdysvaltain ja Venäjän kesken.

Puheet ydinsodasta jne. tuo kehityskulkuun sitten sellaisen vaaramomentin, että ihmiset saadaan peloteltua hyväksymään mikä tahansa ratkaisu. Tämä pelotteluhan osoitti tehonsa jo koronakriisin yhteydessä – tuskin sattuma sekään. Eikä kaukana tosiaan ole se mahdollisuus, että juuri tällaisen maanosan jakoon voidaan ryhtyä hyvinkin pian, jos tuo Trump päätyisi sittenkin voittoon tuolla Yhdysvalloissa. Epävarmuutta tähän kuitenkin liittyy, eikä pelkästään Trumpin luonteen takia: missään eivät vastakkainasettelut nimittäin ole yhtä vahvat kuin Yhdysvalloissa itsessään. Suomi menee siinä ajopuuna sitten mukana.