Sotamuisto ja nykypäivä

Uljas Vikström neuvosto-armeijan majurina Leningradissa 1940-luvun lopussa.

Armas Mashin 1.9.2024, Petroskoi, Venäjä

Kaksi merkkipäivää liittyy sotahistoriaan syyskuussa. Syyskuun 1. päivänä on 85
vuotta toisen maailmansodan alkamisesta. Karjalan tasavallan alueen
vapauttamisesta on 80 vuotta 30. syykuuta 2024. Sota-ajan tapahtumat ovat yhä
kauempana meistä nykyisistä.
Jokin tapahtui sotaa ennen tai sodan jälkeen, kuulimme usein aikuisilta kun
olimme nuoria. Meidän vanhemmat ja isovanhemmat mittasivat elämänsä aikaa –
sotaa ennen, sodan jälkeen. Sotamuistot olivat heidän omia muistojaan. Ne
kuuluivat arkeen ja juhlaan. Leningradin piiritys ja evakkoelämä olivat tärkeimpiä
sotamuistoja meillä kotona varhaisnuoruuteni aikaan.

Suomalainen puna-armeijassa

Isoisäni kirjailija Uljas Vikström oli kotoisin Turusta. Hän tuli suomalaisen
punikkiperheen poikana Venäjälle Pietariin 1918. Kesällä 1941 Uljas lähti
vapaaehtoisesti puna-armeijaan ja palveli Leningradissa koko saartoajan alusta
loppuun. Leningrad oli hänen nuoruutensa kaupunki. Hänen nuorin Leo-veljensä
kuoli nälkään saarron aikana. Yli miljoona muita Leningradin asukkaita kuoli
nälkään, kylmyyteen ja pommituksiin piirityksen aikana.
Isoisän osallistuminen sotaan päättyi Viipurissa 1944, mutta armeijan palvelus
jatkui. Majuri Vikström erosi palveluksestaan Leningradissa 29. joulukuuta 1949 ja
muutti perheineen Petroskoihin – heti uudeksi vuodeksi.
Uljas palveli poliittisen hallinnon upseerina ja käytti suomen kieltä näissä
tehtävissään. Yhdessä hänen kanssaan palveli useita muita syntyperäisiä
suomalaisia ja karjalaisia upseereja. Se siitä että kaikki Neuvostoliiton suomalaiset
olisivat joutuneet vankileirille tai teloitettu hautaan jo sotaa ennen.
Minun äitini ja isäni olivat varhaisteineinä omien äitiensä kanssa evakossa kaukana
Permin alueella. Leningradin saarron kauhuja, nälkäistä evakkoelämää, sodassa
kuolleita omaisia ja ystäviä muisteltiin meidän perheessämme. Tämä tieto jäi
minuun.
Pikkupoikina me leikimme sotaa oman kerrostalon pihassa, kesämökillä tai vaikka
kesälomilla etelässä – siellä missä itse olimme. Me luimme sotakirjoja ja
katsoimme sotaelokuvia. Sodan kauhuja ja julmuuksia kuvattiin peittelemättä
neuvostoajan elokuvissa. Välillä pelotti ja pahasti. Tämä tunne jäi minuun.
Toinen maailmansota oli kahden suuren liittoutuman sota. Se alkoi natsi-Saksan
pyrkimyksestä maailmanherruuteen. Natsi-Saksaa ei voitu eikä tahdottukaan
taltuttaa ajoissa, koska länsimailla oli omat tavoitteensa. Joukko Euroopan maita
soti Hitlerin puolella. Tämä muistetaan meillä Karjalassa. Karjalan tasavallan korkein oikeus on todennut kansanmurhaksi saksalaisten ja suomalaisten miehittäjien toimet Karjalassa 1941–1944.
Neuvostoliitto kärsi valtavasti sodasta. Neuvostoliitto antoi ratkaisevan panoksensa
Hitlerin kukistamiseen. Neuvostokansan sotamenetykset olivat valtavan isot –
vajaat 27 miljoonaa henkeä, joista siviilejä 20 miljoonaa. Nämä ovat tosiasioita.

Rauhaa ei turvattu myönnytyksin

Nuorina me uskoimme rauhanpolitiikkaan, johon meidät oli kasvatettu, ja siihen
ettei tule koskaan uutta sotaa. Rauhantahto oli vahvempi kuin ydinsodanpelko.
Neuvostoajan jälkeen intoilimme uuden Venäjän pääsyä tasavertaisena
länsimaiden joukkoon. Tämä into oli vahvaa varsinkin täällä Karjalassa Suomen
naapurissa.
Lopulta tapahtui kaikkea muuta. Minä ja vaimoni kävimme viimeksi eri tietä
Suomessa alkuvuodesta 2020. Siitä lähtien raja on ollut meiltä kiinni. Naton joukot
ovat Venäjän rajoilla, Suomi Natossa ja länsiaseilla isketään Venäjän alueisiin.
Siviili-ihmisiä, muun muassa lapsia on kuollut ja kärsinyt jatkuvasti näistä iskuista.
Uutiset ovat sotauutisia nykyään. Suomen Nato-jäsenyys vähintään huolestuttaa
meitä Karjalassa.
Sota tekee paluutaan arkeen ja ajatteluun. Itse olen aina uskonut että ihminen
kaipaa rauhaa eikä sotaa. Toisaalta ymmärrän, ettei rauhaa voida lunastaa oman
kotimaan elineduista luopumalla. Rauha ei lujittunut siitä, että meillä annettiin
periksi lännelle Gorbatshovin ja Jeltsinin aikaan.
Useat suomalaiset tuttavani sanovat suoraan, että he haluavat nykyisenVenäjän
tuhoa ja pirstoutumista eri paloiksi. Venäjä on ydinvaltio. Omasta siviilin
mielestäni ydinvaltiota ei voida voittaa sodassa. Ydinsodassa voidaan sentään
tuhoutua – kaikki yhdessä.
Uusi oikeudenmukainen maailmanrauha on kuitenkin parempi vaihtoehto. Ainakin
minun mielestäni.

Kuvat kirjoittajan arkistosta ja internetistä.