Luther ja Erasmus Rotterdamilainen – Uskonnollisen kiistan marxilaista analyysia (Osa 2)

(kuva: Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 16.1.2023

Voimme jatkaa Lutherin ja Erasmuksen köydenvedon marxilaista käsittelyä, joka Kansan äänessä sai alkua jokin aika sitten. Kun maailma on nyt kokonaisuutena ottaen menossa niin johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti vituralleen, että siihen vastaaminen ja jo kyydissä pysyminen tahtoo viedä kaiken ajan ilman, että siitä on tässä vaiheessa enää juuri mitään hyötyä, kun DCA-”sopimuskin” on allekirjoitettua, on hyvä ottaa vähän takapakkia ja luotailla syntyjä syviä.

Ja tuohon käykin marxilaisuuden yleispätevyyden osoittaminen varsin hyvin, sillä Lutherin ja Erasmuksen välinen kiista on ajalta ennen marxismia ja jopa ennen taloustiedettä ja on kuitenkin erinomaisen hyvin analysoitavissa juuri marxilaisuuden käsittein.

Oliko Lutherin näkökulma tavallisen duunarin?

Kyllä, Lutherin näkökulma oli varsin työväenluokkainen. Jaa miten niin? No siksi, että hänen isänsä oli kaivostyöläinen ainakin aikaisemmassa elämänvaiheessaan, kunnes nousi vastuullisemmille ja rahakkaammille paikoille – tosin edelleen kaivosteollisuudessa.

Kuten sanottu, taloustiedettä ei varsinaisesti tänä aikana ollut, joten taloustieteelliset ja erityisesti marxilaiset hiput on ikään kuin taiottava esiin koettamalla kääntää jotkin ilmaisut ja ajatuskulut taloudelliselle kielelle.

Otetaan nyt vaikka itse tuo käsite talous. Sehän on jo kreikankielisessä muodossa Raamatussakin, siellä kun puhutaan sellaisista asioista kuin armontalous. Kreikaksi talous on oikonomia eli ekonomia. Se ei tietenkään viittaa raha-asioihin. Vaikka kylläkin ajatus on jotensakin yhteneväinen. Sillä tarkoitetaan sitä, että armossakin jotkin asiat tapahtuvat tiettynä aikana ja tietyn henkilön toimesta tietyn aseman perusteella tiettyyn määrään jne.

Tässä yhteydessä sitten katolinen kirkko alkoi puhua ansioiden aarreaitasta (latinaksi thesaurus meritorum). Näin esimerkiksi perisynnitön neitsyt Maria pystyy ottamaan yksityisen uskovaisen hyvät työt ja puhdistamaan ne riittävän kiiltäviksi Jumalan eteen tuotaviksi. Samoin tuo ansio voi koitua myös uskovaisen itsensä kiirastulessa viettämän ajan lyhenemiseen, ja jos uskovaisella on kiintiö jo täynnä, tuon ansion voi antaa edelleen eteenpäin jollekin jo kiirastulessa olevalle sielulle – joko ajan lyhtentämiseksi tai kokonaan kiirastulesta poistamiseen.

Mitäkö tällä on duunareiden kanssa tekemistä? Paitsi tietysti se, että tuota aarreaittaa alettiin – kuten hyvin historiasta tiedämme – ymmärtää vähän liiankin kirjaimellisesti. Aina siihen pisteeseen, että tuo itse ansio alkoi hämärtyä ja hyveen tilalle tuli suoraan sanottuna pahe. Luther ei tietenkään alkanut paasata enkeleistä ja ansiokkaista sieluista ja Neitsyt Mariankin hän joutui ajan mittaan jättämään vähemmälle huomiolle. Hänen huomionsa kiinnittyi sen sijaan tuon järjestelmän paheellisimpaan puoleen – nimittäin siihen, että se oli muuttunut sananmukaisesti rahastamiseksi. Kuten senkin hyvin historiasta tiedämme. Hänen maailmassaan pyhimykset saivat kyytiä ja tilalle tuli yksi ainoa kaikkivoipa Jumala – tosin edelleen kolminaisuutena.

Kaikuja kaivoksesta – Lutherin isän kautta

Mutta mikä sai Lutherin tekemään tuollaisen täyskäännöksen? Tässä päästäänkin Lutherin duunaritaustaan, joka toi muassaan sen, että hänellä oli vahva taipumus tajuta asiat konkreettisesti. Erityisen merkittävää on, että hän käytti kielikuvana paljon kaivosta – siis sellaista työympäristöä, joka hänelle oli hänen isänsä kautta kuin toinen luonto. Vuonna 1524 pitämässään puheessa ”Kaupankäynnistä ja koronkiskonnasta” Luther puhuu paljon juuri kaivosteollisuudesta – ja kuten jo puheen nimikin sanoo, pitää sitä yhtenä puolena taloudesta – käsitettiinpä talous sitten hengellisesti tai maallisesti. Tuopa hän nämä kaksi puolta yhteen – kuten hän teki myös saarnassaan väärästä huoneenhaltijasta vuonna 1528.

Muuten Luther kuitenkin käytti kaivosta kielikuvana, jolla hän halusi tähdentää sitä, että jokin asian varsinainen jäynä on näkymättömissä eivätkä näkyvät asiat ole kuin oireita olennaisesta. Näin esimerkiksi Raamatun tekstiä pitää louhia. Ilman varsinaista kielikuvaakin on ymmärrettävää, että hänen äärimmäinen käsityksensä perisynnin turmeluksesta vastaa ajatusta kaivoksessa – tai ylipäänsä maan uumenissa ja pimeässä – olevasta ihmiskunnasta, joka ei pääse valoon kuin kaikkivoivan Luojan ansiosta. Toisaalta tietysti kaivostoimi sitoi hengellisen ja maallisen puoleen yhteen sikälikin – ja aivan konkreettisesti – että esim. Mansfeldin kuparikaivoksista, joissa Lutherin isä siis työskenteli, saatiin metallia: kuparia. Kuparia taas käytettiin kolikoihin, joiden tarve oli lisääntynyt sitä mukaa, kun liikenne ja sitä myötä kaupankäynti alkoivat vilkastui keskiajan jälkeen, vaihtokauppa kun ei enää tahtonut liikkuvalle väestölle sopia.

Kaivosympäristö löytyy kuitenkin Lutherilta paljon syvällisemmässäkin merkityksessä. Kun hän esimerkiksi Erasmuksen kanssa käymissään kiistakirjoituksissa väittää, että ihmisen syvintä olemusta ei ihminen itse pysty muuttamaan pelkästään hyvällä tahdolla, hänen argumenttinsa tuo mieleen juuri kaivostoiminnan, joka porautuu asioihin sananmukaisesti pintaa syvemmältä. Ja syvällisyyttähän Lutherilla riitti. Jopa verukkeeksi asti. Lausahtihan hän pöytäpuheessaan, että hän on ulkoisesti tosin karheanlainen mutta sisimmältään hyvinkin herkkä. Ja se sisin taas oli se, joka ainakin hänelle – ja Jumalalle – merkkasi jotakin.

Talouden mahtimiehet valtakunnan kohtaloita ohjailemassa

Kun näitä asioita pyörittelee tällä tavalla, ei voi oikeastaan kuin ihmetellä, miten paljon tällä kaikella on yhtymäkohtia Marxiin. Jo se, että Luther jossakin puheessaan keskusteli koronkiskonnasta – ja ylipäänsä korosta – on kuin Marxin Pääoman alkuosasta. Ja kuten juttumme aikaisemmassa osassa jo mainitsimme, Luther oli varsin hyvin tietoinen aikansa pääkapitalistin Jakob Fuggerin osuudesta anekauppaan kulissien takana. Pääoman valta ei ole siis meidän oman aikamme yksinoikeutta. Eikä edes Jakob Fuggerin. Olihan hänen isosetänsä – joka oli samoin nimeltään Jakob Fugger – sukunsa johdossa, kun Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan valtiopäivät (Reichstage) pidettiin Habsburgien aikana Augsburgissa useaan otteeseen.

Syynä Augsburgin valintaan oli yksinkertaisesti se, että se oli Fuggerin suvun pääkallonpaikka. Toinen mahtisuku oli Welser. Fuggerit ja Welserit nimittäin maksoivat viulut, kun valtiopäivät olivat koolla. Ja vaikuttivat siten tietysti koko valtakunnan menoon – päätettiinhän kyseisillä valtiopäivillä vuonna 1500 (ja edelleen 1512) rationalisoida valtakunta isoihin hallintopiireihin (Reichskreise), jolla taloutta saatiin vähemmän pirstaleiseksi ja päälleikäisyyksiä voitiin näin ollen välttää. Habsburgit tietysti hyötyivät tästä sikäli, että eri maatilkkuja koskevat perintösäädökset yhdenmukaistettiin, mikä tarkoitti sitä, että koko suurempi maakokonaisuus pysyi jonkun kuollessa kaiken kaikkiaan hänen perillisillään eikä hajonnut kuolemantapauksen johdosta jälleen tuhanneksi eri palaseksi.

Lutheria tämä Augsburin valinta tietysti liikutti paljonkin. Ja Fuggerin rooli yhtä lailla. Ilmestyihän kaupunkiin itseään puolustamaan nimenomaan Fuggerien palatsiin. Vuosi oli 1518. Samassa kaupungissa sitten esitettiin myös Augsburgin tunnustus – yksi lutherilaisuuden tunnustuskirjoista. Vuosi oli 1530. Luther tosin lähetti paikalle sillä kertaa Philip Melanchthonin.

Vaikka Luther olikin kapinallinen, hän oli juuri asioita seuraamalla liian hyvin asioista perillä lähteäkseen esimerkiksi talonpoikaiskapinan mukaan. Tavallisestihan tuota kapinaa ja sen johtajaa Thomas Müntzeriä pidetään marxilaisuuden ennakoijana. Kun hänen toimintaansa kuitenkin tarkastelee ja pitää mielessä, kuinka verisesti tuo kapina tukahdutettiin, hän alkaa piirtyä samanlaiseksi kuumakalleksi ja hätiköijäksi kuin ranskalainen sosialisti Louis Auguste Blanqui. Blanquia Marx arvosteli yleisnäkemyksen puutteesta ja hätäisyydestä, kun taas Lenin suorastaan tuomitsi Blanquin siitä, ettei odottanut laajempien massojen saamista asiansa taakse. Luther samoin tuomitsi Müntzerin, joka itse toi itsensä ja joukkojensa päälle sen vastakapinan, jonka Luther jälleen joutui tuomitsemaan yhtä lailla verisyydestä.

Vertailua Erasmuksen maltillisuuteen

Kaikki nämä näkökohdat piirtyvät selvästi, kun Lutheria verrataan Erasmus Rotterdamilaiseen. Ensinnäkään Erasmus ei ottanut kantaa – ei puolesta eikä vastaan – mihinkään kansannousuun, kuten Luther otti kantaa – tuomiten – talonpoikaiskapinaan. Eikä niitä Alankomaiden kulmilla samassa mitassa olisi ollutkaan. Espanjan kuninkaan Filip II:n määräämä inkvisitio alkoi Alankomaissa vasta myöhemmin.

Mikään ei kuitenkaan osoita Erasmuksen maltillisuutta paremmin kuin hänen teoksensa Rauhan valitus. Hän kyllä puhuu vuolaasti esimerkiksi juuri noista edellä mainitsemistamme alueliitoksista ja aluejärjestelyistä, mutta hän suree niitä pelkästään siitä syystä, että ne voivat johtaa verenvuodatukseen. Perimmäisiä syitä hän ei kysele.

Sikäli kuin nuo perimmäiset syyt olivat taloudellisia, Erasmus on kyllä aika pihalla, mikä on ikävää, sillä heijastelivathan hänet omat matkansa eri puolilla Eurooppaa juuri noita muuttuvia taloudellisia olosuhteita, jotka edellyttivät parempia liikenneyhteyksiä kaupankäynnin helpottamiseksi, mikä taas johti rahatalouden kasvuun ja korkojen käyttöön – jota hän ei arvostellut lähes tulkoonkaan yhtä selvästi ja tarkkanäköisesti kuin Luther, vaikka se tulikin puheeksi hänen kiistelyissään Lutherin kanssa tahdon vapaudesta.

Näissä samaisissa kiistakirjoituksissa Luther myös onnistuu kuulostamaan suorastaan esimarxilaiselta. Tässä yhteydessä kirjoittamassaan pääteoksessa Sidotusta ratkaisuvallasta Luther nimittäin puhuu nimeltä dialektiikasta sekä teesistä ja antiteesistä. Näillä hän tarkoittaa sitä sovittamatonta vastakkaisuutta, joka on ihmisen luontaisen mielen ja Jumalan lahjoittaman armon välillä. Synteesistä hän ei tosin puhu – synteesihän katsotaan yleisesti vasta Hegelin oivallukseksi, joka sitten periytyi marxilaisuuteen. Tuo synteesin puute taas riistää Lutherilta kyvyn nähdä todellisuutta edistyksellisenä – niin edistyksellinen kuin hän itse ajan mittapuun mukaan olikin. Onhan edistyksen voima juuri tuo synteesiin huipentuva teesi ja antiteesin vastavuoroinen tanssi.

Erasmusta on tältä kannalta toisaalta arvosteltu vähän liian kovasti. Esimerkiksi suomalainen Luther-tutkija Miikka Ruokanen kirjoittaa, ettei Erasmuksella minkäänlaista vastakkaisuutta olekaan. Ross Dealy olisi tästä eri mieltä – tuo vastakkaisuus Erasmukselle näyttäytyi vain vähän eri tasolla: lihan kiusausten ja valveutuneen mielen välillä. Tämä lähestymistapa taas oli peräisin stoalaisuudesta.

Joka tapauksessa Luther oli pienistä dialektisen triadin puutteellisuuksistaan huolimatta varsin oivasti linjassa myöhemmän marxilaisuuden – ja yleensä taloustieteen – kanssa. Näin ollen tämän kyseisen aikakauden tarkastelu ei pelkästään osoita marxilaisten instrumenttien olevan tehokkaita myös Marxia edeltävissä yhteyksissä. Lisäksi aikakauden tarkastelu osoittaa, että – kuten Marx selittää – tiettyyn tarvittavaan kehitysasteeseen päästessään ihmiskunta alkaa myös tajuta asioita uudella tavalla. Kuten Luther tajusikin. Aikansa lapselle suorastaan etevästi: puhuihan hän dialektiikasta – joka sittemmin luokkataistelun laajetessa tuli ihmisten tietoisuuteen laajemmin Marxin ja Engelsin ansiosta – kuten tuon ajan olosuhteissa oli otollista.

Kaiken kaikkiaan Luther nappasi Augustinukselta perusajatuksen siitä, että ihmisen tahto on sidottu, ellei peräti ratkaisuvalta ollut orjuutettu (servum arbitrium). Se, miten tästä orjuudesta päästiin, on suorastaan homologinen Marxin ajatuksen kanssa, että vapahdus tulee dialektisena vastauksena – siis tuon orjuuden suoranaisena välttämättömänä vastapoolina.