Suomen sydämettömät ja heidän tiensä USA:n iltahämäriin

USA kaatoi perjantaina (8.12.) YK:n turvallisuusneuvostossa humanitaarista tulitaukoa Gazaan vaatineen päätöslauselmaesityksen. Turvallisuusneuvoston 15 jäsenmaasta 13 maata kannatti tulitaukoesitystä, Britannian äänestäessä tyhjää. (UN Photo/Manuel Elias)

Jonathan Widell 10.12.2023

Suomen kohtaloihin vaikuttaakin nyt yllättävä seikka, nimittäin se, että Yhdysvalloissa University of Pennsylvania johtaja Liz Magill joutui eroamaan. Tähän oli syynä se, että hän ei pystynyt antamaan päättäviä tahoja tyydyttävää vastausta siihen, sallisiko yliopisto palestiinalaismieliset kehotukset Israelin juutalaisten tappamiseen. Hänen vierellään USA:n edustajainhuoneen opetusvaliokunnan kuulemistilaisuudessa olivat kahden muun USA:n eliittiyliopiston johtajat: Harvardin Claudine Gay ja MIT:n eli Massachussetts Insitute of Technologyn Sally Kornbluth.

Kaikkia näitä villejä ja vapaita naisia on vaadittu eroamaan. Syykin on sama, eli näiden yliopistojen kuulemma liian lepsu suhtautuminen juutalaisvastaisiin mielenilmauksiin campuksella. Magill sattui vain olemaan ensimmäinen, joka teki niin ns. vapaaehtoisesti.

Toki tämä ei tapahtunut vapaaehtoisesti. Tämän selittää sionistiystävämme Jacob Dreizin 7.12. päivätyssä blogipostauksessaan, jonka otsikko on Why Israel is winning the PR war. Siinä hän selittää, että joku israelilaismielinen hyväntekijä uhkasi olla lahjoittamatta Upennille eli University of Pennsylvanialle lupaamaansa 100 miljoonaa dollaria, jonka oli määrä rajoittaa uusi rakennus. Tästä saikin sitten UPennin liiketalouden laitoksen johtokunta ajatuksen ruveta vaatimaan Magillin eroa.

Tämä on Dreizinille osoitus siitä, että hänen varoituksensa muutaman viikon takaa, että USA:n juutalaiset eivät ole vielä alkaneetkaan näyttämään bodia, on käymässä toteen. Hän toteaa, että tämä on osoitus siitä, että USA:n israelilaismieliset ovat voittamassa PR-sodan, johon blogin otsikkokin viittaa. Tosin hän sanoo, että tämä pitää paikkansa “ainakin” englanninkielisessä maailmassa eli “anglosfäärissä”.

Yhdysvallat: näin katoaa maallinen kunnia

Tämä onkin hyvä tunnustaa – nimittäin se, että nämä voitot näyttävät rajoittuvat anglosfääriin. Nimittäin geopoliittisesti tuollaisilla “voitoilla” on Yhdysvalloille äärettömän kova hinta. Sehän nähtiin tällä viikolla, kun Yhdystyneiden arabiemiirikuntien liiton esittämä päätöslauselmaehdotus YK:n turvallisuusneuvostossa välittömän tulitauon määräämiseksi Gazaan kariutui yksinomaan Yhdysvaltain veto-oikeuteen. Nyt jo Iso-Britanniakin katsoi parhaaksi olla menemättä kokonaan USA:n perässä kohti turmiota ja pidättyikin sen sijaan äänestämästä (mistä on tullut sitten pyyhkeitä Ison-Britannian poliittiselta eliitiltä puolin ja toisin).

Tämä on osoituksena siitä, että USA on jäämässä kansainvälisellä areenalla eristyksiin Israelinsa kanssa. Tätä silmällä pitäen Yhdysvallat – lähinnä ulkoministeri Antony Blinkenin johdolla – ovat antaneet Israelille tiedoksi, että Gazan kampanja on parempi laittaa loppumaan vuodenvaihteen tienoilla. Eristys alkaa olla USA:n kannalta kivulias.

Tähän voisi tietysti sanoa, että USA ei mistään tuollaisesta välitä – ei varsinkaan, kun kyse on YK:sta. Asia on kuitenkin niin, että kauas on jouduttu siitä tilanteesta, jolloin esimerkiksi Kosovon pommitukset 1999 saatiin läpi – ei tosin silloinkaan YK:n turvallisuusneuvostossa – ns. “kansainvälisen yhteisön” ollessa varauksetta Yhdysvaltain puolella. Muistanemme, että Bill Clintonin valttikortti oli juuri “kansainvälinen yhteisö”, jota sitten esimerkiksi Kanadassa Irwin Cotler hehkutti pommituskampanjan puolustamiseksi.

Cotler on tällä viikolla ollut ympärivuorokautisessa poliisivalvonnassa häneen kohdistuneen tappouhkauksen takia hänen kutsuttuaan Venäjää ja Kiinaa ja Hamasia jne. “pahan akseliksi” marraskuussa – joten aivan turha ei juutalaisten huoli omasta turvallisuudestaan ole, vaikka ikään kuin provosoivat tilanteita kirjoittamalla esim. Cotlerin tapauksessa tuon (vinoutuneen) näkemyksensä Kanadan johtavaan julkaisuun Globe and Mailiin.

Samaa kapitaalin hirmuvaltaa lännessä jo vuosikymmeniä

Dreizinistä vielä sen verran, että hän on ollut hyvä Ukrainan-sodan analyyseissään. Häneltä on tullut myös hyvää tavaraa Armenian tilanteesta. Sen sijaan tämä silmitön Israelin-palvonta on jo toista maata.

Se, miten hän saa Venäjän jotenkin Israelin kanssa samaan veneeseen Venäjän kanssa, on ihmetyttävä veto. Muistammehan viime vuoden puolelta, että Venäjä sulki Sohnutin viime vuoden kesällä. Kyseessä oli Israelin juutalaistoimisto, joka oli ollut Venäjän viranomaisten syynissä jo jonkin aikaa. Tähän ajankohtaan – suurin piirtein – osuu myös Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin hiukan huolimaton lausunto, että Hitler oli juutalainen oikean isänsä puolelta – mitä presidentti Vladimir Putin sitten joutui pehmentämään. (Joidenkin mukaan hän pyysi tätä Lavrovin lausahdusta anteeksi, mutta toiset sanovat tätä Israelin propagandaksi). Muuten: Se, oliko Hitlerin oikea isä juutalainen, on painunut sitten Internetin uumeniin salaliittoteoroiden joukkoon, vaikka jotain kertonee se, ettei sitä ole geneettisesti ruvettu ainakaan osoittamaan vääräksi.

Mutta suurempi ongelma tässä on USA:n maineen kannalta se päivänselvä asia, että USA:n valta on nyt kapitalismin kourissa niin räikeästi, ettei sitä kukaan enää pysty kiistämään. Kun nimittäin yliopistojen – mukamas vapaan tutkimuksen kehtojen – henkilöstöpolitiikka – ja siten koko politiikka aina opetusta ja tutkimusta myöten – määräytyy miljoonalahjoitusten mukaan, ei tämä koko instituutio voi olla enää kuin itsensä irvikuva.

Mikä tietysti on yhtä lailla totta koko “läntisestä arvoyhteisöstä” – ja sen lehdistön vapaudesta ja muusta myyttisestä sisällöstä – puhuttaessa. Se, että tämä on korostamisen arvoinen asia, osoittautuu siitä, että koko pakotehullutus nyt käytännössä puolta ihmiskuntaa vastaan – Venäjä nimenomaan etunenässä – sai alkunsa samanlaisen pohatan – yhdysvaltalais-brittiläisen Bill Browderin – omista verosotkuista Venäjällä.

Browderin verolakimies Sergei Magnitski kuoli venäläisessä vankilassa 2009. Browder otti tämän tapauksen sitten ristiretkensä aiheeksi kyniessään kanaa Venäjän ja erityisesti Putinin kanssa. Tämä ristiretki on poikinut ensin Magnitski-lainsäädäntöä suuressa osassa etenkin “läntistä arvoyhteisöä” – minkä oli tarkoitus huipentua suuren romahdukseen viime vuoden keväällä, kun venäläispankit irrotettiin SWIFTistä.

Toisin kävi. Jos ei esimerkiksi Suomen talouskurimusta pysty mielessään hahmottamaan näiden pakotteiden seuraukeksi, ei voi henkilöä muuta kuin surkutella. Sama älymystö on vielä loihtinut mielessään satuilut siitä, että Venäjä räjäytti itse Nord Stream 2 -putkistonsa, minkä oli sitten määrä saada vielä jatkokseen ison skandaalin siitä, että “Putin” katkaisu syksyn myrkyissä BalticConnector-tietoliikennekaapelin Suomenlahdelta. Tämä uutinen on häipynyt vähin äänin, kun tekijänä olikin kiinalaisaluksen ankkuri eikä Putinin saaminen syylliseksi ole oikein tahtonut onnistua.

Häipyikö rajakriisi?

Samaa häipymistä on muuten esiintynyt myös ns. “rajakriisin” osalta. Oletko huomannut, miten siitä yhtäkkiä lakattiin puhumasta? Ehkä joku huomasi tuolla jossakin Kansan äänen kirjoituksen viime viikolta, että ei Suomella ole välttämättä enää rajoja ollenkaan, kun Pariisin sopimus on käytännössä yksipuolisesti Suomen taholta romutettu.

Ja muutenkin “rajakriisiin” taustoja ulkomailla pengottaessa on ilmeisesti käynyt selväksi, että Suomi ei ole ollenkaan niin viaton uhri, kuin otsikoissa esimerkiksi Financial Timesissa voisi kuvitella. Onhan siinä ollut jo Venäjän konsulaattien sulkemista ja venäläisautojen tulokieltoa ja vaikka mitä pikkukiusaa, joka on kumuloitunut varsinaiseksi provokaatioksi vähemmänkin pitkässä juoksussa.

Mitä Ukraina edellä sitä Suomi perässä

Näin Israelin sotkut – kautta rantain – liittyvät Suomen kohtaloihin. Vaikka nimittäin rajakriisi on hölmöyttään häipynyt Iltalehden otsikoista, Putin on ja pysyy. Jo etukäteen voi jo bingota, kuinka monta kertaa ensi viikolla lööpeissä esiintyy sanapari “Asiantuntija: Putin…”

Koska kuitenkin – kuten näimme – Yhdysvaltain arvovalta alkaa karista silmissä – mistä osoitus on tuo arvovaltatappio YK:n turvallisuusneuvostossa – mikä tulee vielä kasaantumaan BRICSin vain pyristelleessä eteenpäin, Yhdysvallat alkaa takuulla panostaa enemmän Pohjolaan ja nimenomaan Suomeen ja nimenomaan Suomen itärajalle.

Se, mitä tämä tarkoittaa Suomen kannalta, on aika selvä – jos vain ottaa laput silmiltä ja katsoo, miten “onnekkaaksi” on osoittautunut Ukrainan luottamus läntiseen arvoyhteisöön ja nimenomaan Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa alkavat rahahanat Ukrainan suuntaan mennä kiinni. Biden voi saada vielä muutamat miljardinsa puhuttua läpi, mutta ensi vuoden puolella hanat ovat kyllä kiinni. Ja mitä siitä jää Ukrainalle muistoksi kuin väestöpyramidin täydellinen vinoutuminen – niin että jo Ukrainan kansan eloonjäänti on kyseenalainen nuorten miesten karattua ulkomaille tai kuollessa rintamalla.

Tuo Ukrainan helvetti oli muuten jo puheensa yhden Ukrainan sotilaan suulla itse valtamedian perinteisessä kuninkaallisessa BBC:ssä. Sen jutun voi katso otsikolla “Ukraina war: Soldier tells BBC of front-line hell”. Ei ole siitä jutusta vielä viikkoakaan.

Siihen väliin sitten Sanna Marinin täytyi tulla iltapäivälehtiemme mukaan tulla sanomaan, että Venäjä kärsii valtavia miestappioita. Mikä tämän tarkoitus on muuta kuin vakuuttaa suomalaiset, ettei Ukrainassa nähdä mitään sellaista, mitä ei Suomenkin olisi hyvä jatkaa. Eli ei puhettakaan mistään väestön vääristymästä.

Marinista voi sanoa vain yhden Clint Eastwoodin repliikin mukaisesti “you heartless whore” eli sinä sydämetön huora! Tosin et ole pahempi kuin Suomen muutkaan päävalehtelijat Antti Pelttari ja Pekka Toveri.

Entä se USA:n iltarusko?

Entä miten on sen otsikossamme luvatun “USA:n iltaruskon” laita? Onko USA:n peli tosiaan pelattu? Analyyttisemmin katsottuna tähän on parikin vastausta.

Jos Donald Trump voittaa vaalit, on odotettavissa, että hän ensitöikseen ottaa puhelimen kauniiseen käteen ja soittaa Putinille ja puhaltaa pelin poikki. Hirveä äläkkä siitä nousee myös Euroopassa, mutta tämä johtuu vain siitä, ettei Eurooppa tajua omaa etuaan. Tässä on mukana monta soppaa, kuten se, että Unkarin pääministeri Viktor Orban aikoo käyttää veto-oikeuttaan kariuttaakseen EU-jäsenyysneuvottelut Ukrainan kanssa. Muu EU on kehittämässä keinoja tuon veto-oikeuden kiertämiseen, ikään kuin EU:lla olisi jokin hinku tuhota itsensä ottamalla Ukraina väen väkisin joukkoonsa. Mitä hyvää siitä muka seuraa – paitsi se, että Ukrainan häviö saadaan näyttämään voitolta pelkästään sillä silmänkääntötempulla, että jäsenyysneuvottelut valtion kanssa – tai sen jämän kanssa, joka siitä on vielä jäljellä – voidaan aloittaa.

Mutta toinen pooli on se, että Yhdysvaltain pitkän linjan diplomaatti Geoffrey Pyatt kertoi joulukuun alussa Financial Timesille, että Yhdysvallat haluaa pysyttää pakotteet Venäjää vastaan voimassa ainakin vuosikymmenen ajan. Hän on nykyään energiapolitiikasta vastaava jonkinlainen suuri herra ja sanoi samassa FT:n haastattelussa, että USA hamuaa Venäjän energiavaroja itselleen. Tavoitteena on puolittaa Venäjän tulot öljystä ja muista energialähteistä vuoteen 2030 mennessä.

Tämä ei ole ollut yllätys tuskin kenellekään – nimittäin se, että läntisen arvoyhteisön politiikka on kokonaan suunnattu Venäjän luonnonvarojen kähveltämiseen ja siinä samassa Venäjän talouden romuttamiseen. Uutta on se, että se tulee viralliselta taholta sanottuna. Pyatt on ollut monessa mukana, kuten Moskovan patriarkan erottamisesta muusta ortodoksimaailmasta luomalla Ukrainaan oma ortodoksikirkko. Pyattin kyvykkyyttä ei ole siis syytä aliarvioida, sillä hänen keinovarantonsa ulottuvat kirkkopolitiikasta öljyyn.

Se, ajaako USA iltaruskoon, jää nähtäväksi. Pyattille voi vastata, että nykyisellään pakotteet Venäjää vastaan ovat johtaneet siihen tilanteeseen, että Venäjän talous kasvaa ja Euroopan – siis läntisen sellaisen – talous kituu. Alex Christoforou mielellään veistelee, että nyt kun EU kaavailee uutta pakotepakettia, jossa kohteena ovat Venäjän timantit, Venäjän talous tulee kasvamaan varmaankin entistä kovemmilla kierroksilla. Ja kärsijäkin on selvillä Euroopan unionissa: Antwerpenin timanttikauppa – missä muuten kaupungin suuri juutalaisväestö on vanhastaan näytellyt ratkaisevaa osaa.