Onko Suomen itärajasta nyt tulossa maantieteellistä jatkoa Gazan saarrolle?

Viimeisin Venäjän vastainen toimi Suomelta oli Kaakkois-Suomen raja-asemien sulkeminen kolmeksi kuukaudeksi. Puolustusministeri Antti Häkkänen väläytti mahdollisuutta sulkea tarvittaessa koko itäraja. Raja-asemien sulkemisen julkilausuttuna perusteena oli se, että rajalle oli viime kuukausina saapunut jonkin verran kolmansien maiden turvapaikanhakijoita. Kuvassa Vaalimaan raja-asema Venäjältä saavuttaessa. (Kuva: Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 18.11.2023

Kuvitellaanpa, että joku pahaa aavistamatta tupsahtaisi keskelle tämän päivän Suomea ja lukisi lehdestä, että turvapaikkojen tulo Suomeen estetään raja-asemia sulkemalla. Miten tämä voisi olla herättämättä epäluuloja siitä, että Suomeen on tullut voimaan jokin uusi muukalaisvastainen linja?

Tätä samaa tapahtuu nyt Euroopassa laajemmaltikin. Ehkä monelta on jäänyt huomaamatta se, että Iso-Britaniassa oltaisiin lennättämässä pakolaisia Ruandasta takaisin, jollei maan Supreme Court olisi estänyt pääministeri Rishi Sunakin ja hänen edeltäjiensä suunnitelmia? Nyt Sunak on puhunut, että hän aikoo runnoa oikeuden päätöksen julistamalla maahan jonkinlaisen hätätilan. Maassahan on ennestään ollut ongelma Kanaalien ylittävien pakolaisten ja muiden siirtolaisten suhteen, joten tuo Ruandan tapaus ei olisi kuin alkua.

Ruotsissa taas ongelmaa ruoditaan jengirikollisuuden näkökulmasta. Maassa maan puolustusvoimat ovat saaneet jonkinlaisen uuden roolin olla poliisin tukena. Tästä ei ole sen enempää tietoa, mitä tuo itse asiassa pitää sisällään, mutta ei mennä yksityiskohtiin, ettei jää metsä puilta näkemättä.

Saksan itäisimmässä osavaltiossa osavaltion omaa poliisia on mobilisoitu nyt Puolan vastaiselle rajalle – ainakin valtamedian mukaan – estämään Puolan suunnalta tuleva pakolaisvirta. Puola taas muistetaan siitä, että sen omalla itärajalla oli rauhatonta – ainakin jälleen valtamedian mukaan – ennen kuin Ukrainan sota alkoi viime vuonna. Suomen hybridikeskuksesta sanottiin silloin Jukka Savolaisen suulla, että kyseessä oli varmaan osa jotakin Putinin laajempaa juonta.

Turvapaikkaa saa Suomessa hakea, kunhan ei tule Venäjältä!

Ja niin ollaankin Suomessa loppuvuodesta 2023. Tilanne on aivan uskomaton. Suomen rajalle on kuulemma – valtamedian mukaan – puskettu Venäjältä nyt turvapaikan hakijoita, joilla eivät paperit ole olleet kunnossa, mihin syynä on sitten se, että Venäjän viranomaiset eivät nimenomaan halua papereita tarkastaa ja tunkevat näin ollen turvapaikan hakijoita pelkästään Suomen viranomaisten kiusaksi ja Suomen pelottelemiseksi.

Kovin suurista määristä ei ole kyse. Päivässä Venäjältä olisi Suomessa ollut tulossa noin 50 turvapaikanhakijaa vuorokaudessa, kun määrä aiemmin oli ollut kolmissakymmenissä. Tämä luku on joka tapauksessa huimasti pienempi kuin ”luvallisista” suunnista tulleiden tulokkaiden määrä. Luku tuntuu entistäkin pienemmältä sen valossa, että Ukrainasta on Euroopan unioniin tullut alle kahdessa vuodessa miljoonia. Suuri osa näistä on ollut muuten venäjänkielisiä, mikä vain lisää tilanteen ironisuutta.

Saksalaisraportti tekee selkoa Ukrainan sodasta ja totuuden pitäisi saada Lindtmanin uhot vähemmälle

Nyt on sitten SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman lähettänyt ”väkevän viestin” Venäjälle: Suomi ei tule antautumaan Venäjälle. Mikä saa ihmisen puhumaan noin typeriä – tai kuten nyt pitää sanoa: ”väkeviä”?

Yksi asia on juuri tuo yleiseurooppalainen suuntaus (Iso-Britannia mukaan luettuna) pistää hihat heilumaan turvapaikanhakijoiden suhteen. Ehkä tässä on ajatus se, että koska Euroopan väestö on itse hiipumassa vanhuuteen, tilalle täytyy saada maahanmuuttajia työtä tekemään rupupalkalla. Jotta tuo uusi väestö saadaan pidettyä sitten tarkasti syynissä, pitää kehittää jo nyt mekanismeja.

Kuten sanottu, äkkiseltään tuo suunnanmuutos vaikuttaa täysin ruokottomalta. Siihen saadaankin nyt pontimeksi kiihkomielinen ryssäviha. Eikä pelkästää se vaan hienommin sanottuna jokin turvallisuuspolitiikan muuttuminen Venäjän ”hyökkäyssodan” johdosta.

Mihin on sitten jatkona se, että niin paljon kuin Venäjälle Suomessa nauretaankin, sotilaallinen tilanne Ukrainassa on muuttunut viime kuukausina täysin katastrofaaliseksi. Yleisesti on nyt katsottu, että jos ja kun Adejevkan noin 30 000 asukkaan kaupunki joutuu Venäjän käsiin, peli on Ukrainan kannalta pelattu. Sieltä on tulitettu myös Donetskin kaupungin siviilejä jo vuosia, tietysti joihinkin sotilaallisiin näkökohtiin vedoten. Adejevka on nyt vähintäänkin puolustusasemissa venäläisjoukkoja vastaan. Se, mitä sitten tapahtuu, on tietysti arvoitus, mutta vähintäänkin voi sanoa myös sen, että Venäjä painaa nyt Ukrainan puolustuslinjaa vasten koko pituudeltaan ja puskee läpi siitä, mistä löytyy heikoin kohta. Ja se onkin sitten menoa.

Tähän voi tietysti sanoa – kuten sanotaankin – että miten oli sitten se viime vuoden alussa tapahtunut Venäjän kömmähdys, että Venäjän pitää ajaa suoraan Kiovaan, kunnes se ajettiin sieltä häntä koipien välissä takaisin sijoilleen?

Tähän on tuonut valoa Saksassa lokakuussa tehty raportti, joka on englanninkielisenä löydettävissä nimellä How the Change was Lost for a Peace Settlement of the Ukraine War and the West Wanted to Continue the War Instead. Tekijänä on Michael von der Schulenberg, jonka ansioluettelosta ei puutu kuin Saksan presidenttiys. Hän on vanhaa diplomaattisukua ja edustaa siinä ominaisuuden puoliksi virallista ja puoliksi vaihtoehtoista linjaa.

Siinä von der Schulenberg (ja muut) sanovat, että Putin ja Zelenskyi olivat jo maaliskuussa viime vuonna pääsemässä rauhaan. Tämän kunniaksi Putin suostui hyväntahdon eleenä vetämään venäläisjoukot pois Kiovasta. Sitten tuli Boris Johnsonin kuuluisa viesti huhtikuun alussa, että sotaa on jatkettava.

Tämä raportti vahvistaa monet sellaisten kommentaattorien kuin Alexander Mercouriksen tilanteenluvun oikeaksi, jopa hätkähdyttävällä tavalla. Nyt vain ovat äänessä ne, jotka ovat olleet tuossa tilanteessa jossakin ominaisuudessa lähempänä kuin kukaan tähänastinen kommentaattori, joka mieli tuoda mielipiteensä tai ainakin tilannearvionsa julki sumeilematta.

Kolmisen asiaa, jotka ”narratiivilla” peitellään sisä- ja ulkopolitiikassa

Tärkeintä tässä on nyt huomata se, että virallinen ”narratiivi” tapahtumista vähintään viime vuoden alusta on ollut täyttä opportunistista puppua. Se, että nyt ollaan pirullisessa asemassa, olisi tajuttava juo tuosta tosiasiasta. Tarkemmin sanottuna pirullisuus on kuitenkin siinä, että kaikki Venäjän eleet, joilla on ollut jokin tarkoitus poliittisen prosessin kannalta, on tulkittu heikkouden merkiksi.

Se, miten tämä edelleen jatkuu ja mihin se tulee johtamaan, on helposti arvattavissa mitenkään erityisesti piruja seinille maalailematta. Se, että Lindtman nyt uhoaa, että Suomi ei tule antautumaan, ei perustu mihinkään realiteettiin, joka olisi laajakantoisempi kuin se, että Suomi saa nyt muutaman turvapaikanhakijan tulon tukittua itärajalla.

Tietysti tässä on se opportunistinen tavoitehakuisuus edelleenkin läsnä, että kun sisältä maa luhistuu – siis tässä on kyse Suomesta – syylliset saadaan turvattua osoittamalla syylliseksi jokin ulkoinen uhka. Tässä tapauksessa Venäjä. Eikä sisäistä luhistumista tarvitse kauempaa hakea kuin juuri tuosta tosiseikasta, että maa toisensa perään Euroopassa on helisemässä maahanmuuttopolitiikkansa kanssa: yhtäältä maahanmuuttajia tarvitaan, toisaalta siinä tulee jos jonkinlaista turvallisuusuhkaa ja kotimaisen kulttuurin ja kansan väistymistä vieraan kulttuurin ja kansan tieltä.

Tosin täsmällisempää tekstiä tuli itsensä Sauli Niinistön suusta tällä viikolla. Venäjä olisi näet nyt osoittamassa tyytymättömyytensä Yhdysvaltain kanssa tehtyä DCA-sopimusta vastaan. Tässäkin on närän suunta osoitettava itään, niin vältytään tunnustamasta, että suurin närän lähde on ollut kotimaassa. Kuinka moni noista DCA-sopimuksen suomalaisista ”kannattajista” edes on tietoinen siitä, mitä se pitää sisällään? Annetaanko valta noin vain pois ”päättäjille”, jotka jatkavat nyt sitä linjaa, jonka aloittivatkin pelastamalla kansan muka sen omalta tyhmyydeltä perumalla lupauksensa Nato-kansanäänestyksestä, kun tilanne oli kuulemma niin kiireinen?

Tämä Suomen ”demokratia” on nyt niin solmussa, että pakostihan siitä on syytettävä Venäjää. Ja kun siellä Suomen hysteriaa oudoksutaan – syystäkin – niin sitten siitä veistetään uusi uhka Suomelle iltapäivälehdistössä. Ja kun Venäjältä ärähdetään, siitähän se vasta turvallisuusuhka veistetäänkin. Se sitten toimii jälkikäteisenä perusteluna sille, että Suomi on toiminut noin holtittomasti itänaapuriaan kohtaan.

Siinä on pelissä myös se, että iltapäivälehdistön pitää saada omaa moskaansa kaupaksi kapitalismin lakien mukaan. Sitäkin suuremmassa osassa on sitten se, että Yhdysvaltain tossun alla tässä ollaan väkisinkin. Sen sijaan, että tästä tunkeilusta haluttaisiin puhua – varsinkaan Suomen turvallisuusuhkana – koko kyseenalainen asetelma pitää aina heivata uhkaksi Venäjän suunnalta.

Kaukana ei ole se ajatus – tai se spekulaatio – että länsimaille annetaan lupa kiristää maahanmuuttopolitiikkaansa sillä edellytyksellä, että ne asettuvat Naton Ukrainan-politiikan taakse Venäjää vastaan. Sen takiahan nyt AdF-puolue on Saksassa bännäyksen partaalla, kun se ei tuohon Venäjän-vastaisuuteen suostunut. Maahanmuuton vastainen se on siitä huolimatta edelleenkin.

Tiesitkö muuten, että Venäjän-vastaisten pakotteiden takia – ainakin osaksi – suurin osa saksalaisyrityksistä on siirtänyt toimintaansa ulkomaille? Mitenhän on Suomen laita – kaiken sen vouhotuksen takana, että Suomessa valmistetaan joitakin Nato-aseiden osia?

Tuloksena tästä kaikesta on, että Suomen itäraja alkaa muistuttaa Israelin suorittamaa Gazan saartoa. Kun katse kohotetaan Yhdysvaltain perspektiiviin, vaikutinkin voi viime kädessä olla sama. Sitähän ei Suomen sammakkoperpektiivistä tulla näkemään. Tukea tälle näkökulmalle kyllä olisi, mutta siitä sitten toiste. Rajan tilanne on nyt kyllä hälyttävästi samaan menossa.