Suomenlahden sabotaasi geopolitiikan šakkilaudalla

Suomi ei ole ansioitunut kaasuputkiin kohdistuneiden iskujen syyllisten tunnistamisessa. Kun Nord Stream -putkiin kohdistui sabotaasi viime vuonna, ei syyllisestä tuntunut olevan Suomen poliittisessa johdossa ja mediassa epäselvyyttä. Tutkimustuloksia ei tarvinnut odottaa, kun syylliseksi omien kaasuputkiensa sabotointiin ”tiedettiin” Venäjä. Näin julisti tuolloin tuoreeltaan mm. nykyinen pääministeri Petteri Orpo Twitterissä. Kuitenkin myöhemmin ilmeni, että iskujen takana olivat läntiset tahot tai Ukraina. Sama kaiku on askelten myös Suomen ja Viron välisen kaasuputken vaurion yhteydessä. Esimerkiksi Hybridikeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith sanoi Venäjän olevan syyllinen kunnes toisin todistetaan. (Kuva: Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 12.10.2023

Ei ole kauaakaan siitä – pari kolme kuukautta – kun valtamedian suosima iskulause oli se, että joku
kertoo jotakin valtamedian narratiivin vastaista ”esittämättä todisteita”. Tätä kuului erityisesti
Amerikassa aina, kun Trump avasi suunsa.
Tuota ilmaisua ei kehdata enää käyttää, sillä valtamedia itse esittää syytöksiä ”esittämättä
todisteita”. Muuten tuo sen levittämä narratiivi ei selviäisi ryökytyksestä (jos sellaista enää kukaan
edes yrittäisi).
Tästä ilmiöstä, että valtamedia – ja viralliset kannanotot sen myötä – esittävät nyt syytöksiä
esittämättä todisteita, on nähtävissä kahdella suunnalla. Lähinnä Suomea on tietysti se, että
Suomenlahden kaasuputkessa oli sabotaasiksi kutsuttu epäkuntoon meno.
Jo sana ”sabotaasi” pakottaa tietysti etsimään sabotoijaa, joka ei julkisessa keskustelussa taas voi
olla mikään muu kuin Venäjä. Toisaalla taas Hamasin Israeliin suuntaamaa iskua väitetään Iranin
aikaansaannokseksi. Molemmat näistä väitteistä saadaan näyttämään varteenotettavilta viittaamalla
taas joihinkin asiantuntijoihin.

Kyllä on tätä sabotaasia pedattukin

Suomenlahden kaasuputkesta on sanottava, että kyllä tätä onkin julkisuudessa petattu. Muutama
kuukausi sitten Pohjola TV:stä näkyi yhteispohjoismaista tuotantoa oleva dokumentti Varjosota.
Siinä juuri varoitettiin, että Venäjän alukset pyörivät jotenkin epäilyttävästi jonkin kohteen
ympärillä. Niin kuin nyt tämän sabotaasinkin yhteydessä. Jo sitä ennen – Nordstreamin räjäytyksen
jälkeen – lehdistä saimme lukea, miten Venäjä voi iskeä Suomenkin infrastruktuuriin.
Suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari teki tästä ensin selkoa HBL:ssä.
Ulkomailla sympatiaa on pedattu sillä, että Englannin Daily Telegraph on julkaissut samanlaisia
juttuja siitä, miten Venäjä voi iskeä Pohjanmerellä. Unohtamatta ei voi olla myöskään sitä, että
Suomen ja Viron välille jo jonkin aikaa kaavailtu ohjusjärjestelmä saa sattuneesta uutta tuulta
purjeisiinsa. Tästähän puhui Pekka Toveri Twitterissä viime vuoden elokuussa. Tästäkin oli
ulkomailla puhe. Viro päätti muuten hankkia israelilaiset Blue Spear -ohjukset jo toissa vuonna.
Viime viikoina sitten media on oikein ideoinut, miten ja mihin Venäjä voisi iskeä. Tämä aivoriihi ei
jättänyt kenellekään epäselväksi, että narratiivin tueksi oikein odotetaan sitä, että Venäjä iskee
jonnekin. Huomioon ei nähtävästi otettu sitä, että tuon raportoinnin jälkeen kuka tahansa voi iskeä
melkein mihin tahansa varmana siitä, että Venäjä siitä ensimmäisenä saa syyt niskoilleen.
Nordsteam opetti tällaisille tahoille ainakin sen, että sitä mukaa, kuin Venäjän osuus alkaa käydä
epätodennäköisemmäksi, uutinenkin hautautuu jonnekin pimentoon, kunhan viralliset selonteot –
joita tehtiin tuossa tapauksessa Itämeren rantavaltioiden hallitusten tilauksesta, julistetaaan osaksi
luottamuksellisiksi.

Venäjän puolustukseksi on sanottava…

Venäjän puolustelu ei ole tietenkään mikään itseisarvo. Koska tuo tapahtuma kuitenkin liittyy
kiinteästi Ukrainan sotaan eli ”sotilaalliseen eritysoperaatioon”, Venäjän puolustukseksi on
kuitenkin sanottava sen verran, että sikäli kuin Venäjä on kitkemässä natsismia, Venäjän toiminta –
kaikkine kauheuksineen – on hinta, joka on vain nieltävä.
Koska tätä – sen enempää kuin Venäjän selitystäkään – ei niellä, vaan sitä päinvastoin
naureskellaan, osoittaa, että natsismi on uhkana paitsi Ukrainassa, myös niissä maissa – tahattoman ironisesti nimeltään ”läntinen arvoyhteisö” – jotka sitä tukevat. Kuten olemme Kansan äänessä jo
tutkiskelleet, lännen natsittuminen alkaa olla todellinen uhka – eikä pelkästään kielikuvana tai
haukkumasanana.

Mitä on Israelissa nyt tapahtumassa?

Ja tästä pääsemmekin sitten Israeliin, jossa on meneillään vastavuoroinen tuhoamiskampanja. Kuten
Benhard blogissaan Moon of Alabama selittää, se, että Gazaan ollaan nyt avaamassa humanitaarisia
käytäviä, joita pitkin väestö voi päästä pakoon Egyptiin, on itse asiassa Gazan etnistä puhdistusta
humanitaarisiin näkökohtiin verhottuna. Tästä pääsisi myös yhtäläisyyksiin Gazan ja Vuoristo-
Karabakhin välillä, joiden hyvin samanlaiset kohtalot seuraavat toisiaan lähekkäin myös ajallisesti.
Tosin tuo humanitaaristen syiden uskottavuus tahtoo hämmentyä sillä, että Israel puhuu jo
kostavansa Hamasille moninkertaisesti – eikä tässä ole siviilejä ennenkään säästelty.
Ukrainan natsismiin Gazan kohtalo liittyy kuitenkin myös siten Israeliin, että Ukrainan natsit ovat
saaneet tuolta läntiseltä arvoyhteisöltä tietynlaisen toimiluvan sillä perusteella, että Ukrainan
presidentti Volodymyr Zelenskyi on juutalainen. Tästä on riittänyt juttua, joten ei siitä nyt.

Israel ja Ukraina

Israelin puolustukseksi – vaikka kuinka vastahakoisesti – on taasen sanottava se, että se on tukenut
läntistä arvoyhteisöä nihkeämmin Ukrainaa sotilaallisesti. Ehkä tämä nihkeys liittyy siihen, että
Newsweekin mukaan Ukrainalle lännestä tarjottua aseistusta on päätynyt Lähi-Itään, siis erittäin
todennäköisesti juuri Hamasille. Juttu ilmestyi kesäkuun puolivälissä otsikolla Israel Worries U.S.
Weapons for Ukraine Are Ending Up in Iran’s Hands. Tosin tuokin uutinen oli kehystettävä Israelin
ja Iranin välisten jännitteiden puitteisiin. Tosin Iranin osallisuudesta ei ole täyttä selvyyttä, mutta
Hamas jutussa mainittiin nimeltä.
Nyt kun Hamas on joka tapauksessa selvästi vastuussa omasta iskustaan, huomio alkaakin entistä
enemmän kiinnittyä tuohon Ukrainalle tarjottuun apuun, jonka pelätään päätyneen paitsi Lähi-Itään
myös Eurooppaan rikollisryhmille, jotka nyt alkavat nostaa päätään myös Pohjolassa, missä Ruotsin
jengisodat ovat olleet esillä. Ruotsin armeijaa on pyydetty avuksi – syy on epäselvä, mutta
arvatenkin tuo liittyy siihen, että armeijalla on parempi käsitys Ukrainalle tarjotun aseistuksen
liikkumisesta rajojen yli.

Näin saatiin konflikti hilattua hälyttävän lähelle Suomea

Tämä tuo sitten tapahtumat lähelle Suomea. Koska jotkut meistä ovat odottaneet Ukrainan
konfliktin tarjoavan perusteen tilanteen kiristymiselle ennen pitkää myös Suomessa, tuo
Suomenlahden sabotaasi piirtyy entistä selvemmin koko maailmantilanten kiristymistä vasten. Se
sabotaasihan sattui siihen ajankohtaan, jolloin maailman – siis läntisen arvoyhteisön – huomio oli jo
kääntymässä muutenkin pois Ukrainasta, ilman että Israelissa edes alkoi sota.
Israelin sota kuitenkin edesauttaa tuon Ukrainan-konfliktin unohtumista. Mikäs on unohtuessa, kun
nyt osaksi juuri Israelin konfliktin korostuessa Venäjä alkaa yhä enemmän päästä selvästi niskan
päälle Ukrainassa? Siis todella – kenelläkään ei vai enää näytä olevan aikaa sen käsittelyyn.
Juuri tästä syystä Suomessakin alkaa sitten olla tiukat paikat, nyt kun maa liittyi Natoon. Tämän
uuden sotilaallisen liittoutuman takia tuosta sabotaasista tulee välttämättäkin mieleen kaikkien
puhumat Mainilan laukaukset – tosin käänteisesti. Jos siis mietitään toista maailmansotaa, mikä
tässä tilanteessa on kai pakko.

Tähän mukaan vielä Azerbaidžan – ja lännen yleinen ahdinko

Helisemässä ei ole pelkästään Suomi. Koko länsi on monestakin syystä yhtä tiukoilla ja tulee
varmasti tarttumaan Suomenlahden tapahtumiin juuri sen takia. Noista syistä on puhe ollut ja tulee
olemaan vastakin – ei niistä nyt siis sen enempää.
Kuinka suurista asioista on kyse, ja kuinka kaikki liittyy jotenkin kaikkeen, näkyy siitä, mitä
Kansan äänessä jo sanoimme Azerbaidžanista. Ensinnäkin Azerbaidanin toimintaa Armenian
suhteen katsotaan läpi sormien, sillä läntinen arvoyhteisö tarvitsee Azerbaidžanin öljyä. Toisaalta
saman arvoyhteisön on katsottava läpi myös Iranin toimintaa – samasta syystä. Nyt on kuitenkin
niin, että nämä kaksi maata eivät tule toimeen keskenään. Mitä enemmän niiden toimintaa katsotaan
läpi sormien, sitä enemmän ne ajautuvat siis vastakkain.
Jos lähdetään siitä (Jacob Dreizinin vanavedessä), että Azerbaidžanin sotilaallinen
varustautuminen on ollut pitkälti Israelin ansiota, niin Iran voi hyvinkin kostaa Israelille siitä, että
tilanne nyt tuolla Iranin luoteispuolella on muuttunut Iranin kannalta häiritsevän epävakaaksi. Tämä
ei tietenkään vielä Iranin osallisuutta todista.
Israel voi nyt taas saada kiusallisen Azerbaidžanin-yhteytensä häivyttämiseksi taka-alalle syyttää
entistä suoremmin Irania, syyttämättä toisaalta länttä asetoimituksista Ukrainaan, mistä aseet
mahdollisesti ovatkin päätyneet Hamasille. Tämä Iranin-yhteys päinvastoin tarjoaa lännelle ”hyvän
syyn” hankkiutua palestinalaisista eroon Gazassa – mikä joidenkin mukaan on USA:n tarjoama
pitkän linjan ratkaisu Israelin ongelmiin.
Ja näin olemmekin päässeet nykysotien kestoselitykseen: öljyyn. Nyt vain on niin, että Iraniin ei
hyökätä samalla tavoin kuin aikoinaan Irakiin. Tai Libyaan. Tai Syyriaan, jossa amerikkalaiset
edelleenkin suoraan sanoen varastavat öljyä. Ilmankos kierretään nyt kuin kissa kuumaa puuroa. Ja
kuumat ovatkin paikat. Nyt myös lännessä. Ja siis myös Suomessa, missä kiristyneen politiikan
oireeksi ei olekaan valkkautunut kaasuputki – siis energia – aivan sattumalta.