Suomen uusi kilpailuvaltti – aina lahjakkaasti historian väärällä puolella

Jonathan Widell 1.5.2023

Oikeastaan kaikki, mitä tämän päivän Suomesta pitää tietää, tiivistyy siihen uutiseen, että
Kokoomuksen Twitter-tilillä ehdotetaan Vasemmistoliiton kieltämistä. Näitä on tietysti helppo
naureskella, niin kauan kuin ei ole enää naurun aihetta. Ja tietysti Kokoomuksen Twitterin
täytyy rinnastaa Vasemmistoliitto natsijärjestöihin, mikä sopii siihen kuvaan, joka on piirtynyt
maailmalla jo pitemmän aikaa, nimittäin psykologiseen projisointiin: sano toisen olevan sitä
negatiivista, mitä itse olet.
Eikä tässä yhteydessä tunnu olevan ollenkaan sattuma, että Jussi Halla-aho on kehottanut
poliisia pitämään Vasemmistoliittoa silmällä. Se, mihin tämä on johtamassa, havaitaan
yleisestikin sitten tietysti siinä vaiheessa, kun se on liian myöhäistä.
Tämä sopii yleiseenkin tämän päivän politiikan kuvioon. Kuten monet meistä ovat osanneet
odottaa ja ovat odotuksensa julkisesti ilmoittaneetkin, Ukrainasta sota on nyt leviämässä
Suomen suuntaan. Miten sitä paitsi selittää se, että tällä viikolla Bidenin uutisointiin olevan
aikeissa vierailla Suomessa, Yhdysvallat tilasi kahdeksan Suomelle tulevaa F35-hävittäjää ja
Nato-kenraalit saapuivat Helsinkiin ensimmäiseen Suomen järjestämään
suunnittelukokoukseen.

Suomen uusi uljas rooli: piikkinä Venäjän lihassa

Ehkä tätä on Suomen itsensä näkökulmasta vaikea hahmottaa. Ulkopuolelta katsottuna se
näyttää siltä, että jotakin on tapahtumassa Suomen suunnalla. Ja mitä Suomen suunnalla
olisikaan tapahtumassa, jollei jonkinlainen suunnittelilla oleva operaatio edelleen Pietarin
suuntaan?
Tältä kannalta se kuuluisa Suomen ja Venäjän väliselle rajalle pystytettävä raja-aitakin
aaanlkaisi käydä järkeen. Sitähän on rakennettu virallisesti pakolaisvirtojen estämiseksi
Venäjältä Suomeen, kun pelkona muka on se, että Putin käyttää pakolaisia aseena Suomea
vastaan. Kovin rajua mielikuvitusta ei tosin tarvita siihenkään, että se näyttää ikään kuin
laajennettuna Leningradin piirityksen toisintona, sillä tuollainen raja-aita sopisi kätevästi
Leningradista eli nykyiseltä nimeltään Pietarista lähteviä pakolaisia karkaamasta Suomen
rajan yli.
Se, että Pietarin suuntaan on nyt sotilaallista kiinnostusta, ilmenee jo niistä Nato-koneista,
joita on Pietaria kohti lentänyt Suomenlahtea pitkin itään. Näiden koneiden joukossa on ollut
sellaisiakin, jotka ovat pudottaneet historiansa aikana ydinaseita. Miten tätä voi muka muuten
tulkita kuin siten, että Naton kiinnostus Pietaria kohtaan on valtava eikä edes mitenkään
kunnolla salattu?

Tosiasia on se, että konflikti Ukrainassa on menossa lännen kannalta huonoon
suuntaan

Ja sillä aikaa, kun Suomen valtamedia on langennut sille asteelle, että se syöttää Suomen
kansalle lähinnä hauskimpien kotivideoiden tasoisia näytteitä Venäjän asevoimien
kangertelusta, vähääkään rivien välistä asioita lukemaan kykenevän pitää tässä vaiheessa –
kun Venäjän vastaista mediasotaa on käyty yli vuoden – tajuta, että todellisuus ei voi olla
aivan niin yksinkertainen, kuin Suomen valtamedia asian esittää.

Itse asiassa Amerikassa Politico kertoi muutama päivä sitten, että Bidenin hallinto on
huolissaan siitä, että Ukrainan paljon puhuttu vastahyökkäys meneekin pieleen. Tämä pelko
ei olekaan aiheeton: onhan valtamedia aina Suomeakin myöten välittänyt huolen siitä, että
Ukrainalle annettu aseapu jää sittenkin vajavaiseksi – mistä syyllistetään epäsuorasti sitten
tavallista kansalaista, jonka usko Ukrainan sotamenestykseen on sitten alkanut hiipua.
Ehkä varteenotettavin ääni, joka puhuu tätä sotaeuforiaa vastaan, on puolalainen kenraali
Rajmund Andrzejczak. Hän latoo selvää tekstiä Ukrainan tämänhetkisestä toivottomasta
sotilaallisesta tilasta. Eikä hän tässä ole ns. venäläinen agentti, sillä hänen hartain toiveensa
on Ukrainan voitto. Tosiasiat puhuvat hänen mukaansa kuitenkin tuota harrasta toivetta
vastaan.
Tämän pessimismin vastapainoksi Venäjää vastaan kohdistetusta taloussodasta levitetään
sitten toiveikkaita uutisia siitä, että ainakin taloussota alkaa purra. New York Times kertoi
iloisena, että Venäjän kaasunviennin putkistoja pitkin arvioidaan laskevan jopa puolella.
Tosin tässäkin iloisessa uutisessa on se kauneuspilkku, että kirjoittaja ei tiedä, kenelle tästä
kunnia kuuluu, sillä hän kuuluisasta Venäjän hyökkäyssodasta puhuessaan niputtaa samaan
Venäjän vihamieliseen toimintaan myös sen, että Venäjä muka on rajoittanut itse
energiatoimituksiaan. Lieneekö tällä näkökulmalla tavoiteltu sitä vaikutusta, että Venäjä
saadaan näyttämään omien Nord Stream -putkistojensa tuhoajaksi (vaikka New York Times
tosin ehti itse julkaista artikkelin, jossa siitä syytettiinkin ukrainalaismielisiä toimijoita)?
Ja nyt, kun taloussota on ikään kuin vääjäämättä leviämässä Kiinan suuntaan – mistä
vakuuttuakseen ei tarvitse kuin lukea USA:n valtiovarainministerin Janet Yellenin puhe 10.4. –
alkaa käydä yhä ontomman kuuloiseksi se väite, että USA ja tuo myyttinen “länsi” olisivat
ylipäänsä niskan päällä vihollisiksi katsomiaan maita vastaan käymässä taloussodassa. Jopa
niinkin yltiöpäinen markkinakapitalistinen julkaisu kuin Nikkei Asia julkaisi
mielipidekirjoituksen, jossa todettiin, että Huaweita – sen enempää kuin Kiinaa
kokonaisuudessaankaan – ei näytä enää pysäyttävän mikään.

Marin kävi lietsomassa konfliktia Tyynellämerellä Suomen kohtalonhetkillä

Ja on muistettava, että – niin kaukana kuin itä onkaan lännestä ja Kiina Suomesta – Suomi on
silläkin suunnalla käynyt polttamassa siltoja. Muistemmehan näet, että Sanna Marin kävi
viime vuoden toukokuussa Japanissa kauhistelemassa sitä, miten kovasti Venäjä on lisännyt
vaikutustaan sillä suunnalla – ikään kuin hänellä olisi ollut pienintäkään vertailukohtaa.
Samalla käynnillä Marin sitten lähetti senkin viestin, että hän tuki Suomen liittymistä Natoon.
Lieneekö Japanin-matka tarjottu hänelle vastineeksi siitä, että hän tuollaisen lausunnon
antoi? Vai oliko löyhkä Marinin aikaisempiin puheisiin Nato-jäsenyyttä vastaan niin
sietämätön, että hajurako oli saatava maapallon toiselle puolelle matkustamalla?
Ja näin Suomi ollaan saatettu sitoutettua vaivihkaa siihenkin maailmankatsomukseen, että
Suomen kohtalot ovat kiinni siitä, mitä Kiinan puolella maapalloa tapahtuu. Erityisesti tietysti
Taiwanin suhteen (jonka USA:n valtain hallinto virallisesti tunnustaa osaksi Kiinaa mutta
sanoo kuitenkin pelkäävänsä Kiinan valloittavan sen).

Tämä tapahtui – kuten Suomen johtavissa piireissä on muutenkin lähes järjestään olleen
tapana – yhteensovitettuna Ison-Britannian kanssa, mistä marssikomentoja on muutenkin
otettu jo pitkään. Puhuihan samaan aikaan (muutaman päivän tarkkuudella) brittien
ulkoministeri – ja sittemmin lyhytaikainen pääministeri – Liz Truss, että Naton on turvattava
myös Tyynenmeren puolustus.
Näihin samoihin aikoinen silloinen pääministeri Boris Johnson puolestaan puhui Itämeren
suunnalle perustettavasta jonkinlaisesta uudesta kansainyhteisöstä, jota Iso-Britannia johtaisi.
Jos jollakin käy mielessä, että hyvinpä on Suomen pasmat sovitettu yhteen Ison-Britannian
ulkopolitiikan kanssa, ei hän kai ihan väärässäkään ole. EU:ssahan tähän läheiseen
yhteistyöhön on totuttu jo kielen puolesta, sillä Suomessa ei puhuta ranskaa – EU:n
perinteistä valtakieltä – vaan englantia, joka kielitaito säilyi korvaamattoman kalliina siis
senkin jälkeen, kun britit lähtivät EU:sta.

Valopilkku Euroopassakin: Alankomaat

Ja niin toivottamaksi tapaukseksi kuin Eurooppa halutaankin nykyään kuvata, pieniä
valopilkkuja on Euroopassakin havaittavissa. Tärkeimmästä ei kuitenkaan edes ns.
vaihtoehtomedia halua paljon puhua – ehkä siksi, kun aika ei riitä kaikeasta puhumiseen.
Oli miten oli, Hollannin äskettäisissä provinssitason vaaleissa oli yksi vaalivoittaja ylitse
kaiken. Nimittäin maata riepotelleiden maatalousyrittäjien protesteista sukeutunut uusi puolue,
joka on hollantilaiselta nimeltään BoerBurgerBeweging (BBB). Lauantaisen uutisen mukaan
se on saanut ilmaa siipiensä alle sen verran, että on nyt aloittamassa omaa
nuorisojärjestöään, joka on suunnattu lähinnä Hollanin maaseudulla asuville nuorille.
Ideologisena aineksena toiminnassa on mukana ainakin kristinusko.
Kuten UnHerd kuitenkin toteaa, kyse on kuitenkin viime kädessä elintarviketuotannon
maailmanlaajuista Great Resetiä vastaan nousemisesta. Tuon Great Resetin katastrofaaliset
seuraukset oli jo aikaisemmin nähty Sri Lankassa. Tällä kertaa – ja tätä asiaa vastaan –
Eurooppa onnistui sittenkin heräämään unestaan. Poliittisesti tämä merkitsee sitä, että
maatalouden alasajoa käytännössä ajanut Hollannin pääministeri Mark Rutte alkaa nyt olla
ahtaalla, sillä provinssien vaalit vaikuttavat myös Alankomaiden parlamentin ylähuoneen
koostumukseen.
Sattumaa ei tietenkään ole, ettei tästä Alankomaiden ulkopuolella juuri puhuta. BBB on
globalistin pahin painajainen, ei niinkään sen takia, että se sinänsä olisi merkityksellinen
Alankomaiden ulkopuolella. Se on painajainen globalistille sen takia, että se osoittaa, että
yleismaailmallista globalistista trendiä vastaan voidaan nousta yhden maan alueellisellakin
tasolla. Tätähän uutista ei saa päästää kansainväliseen tietoisuuteen.
Ei olekaan ihme, että kun Ranskan presidentti Emmanuel Macron kävi puhumassa
Hollannissa, häntä vastaan nousi äänekäs vastalauseiden myrsky. Protestoijat arvostelivat
suureen ääneen sitä, että Macron jyräsi miljoonapäisten protestien yli omassa maassaan
saadakseen eläkeuudistuksensa maaliin. Kysyttiinkin sitä, oliko tämä demokratiaa – mikä
onkin hyvä kysymys, sillä ”länsi” mobilisoitiin Ukrainan puolelle Venäjää vastaan sillä
verukkeella, että lännen tuli puolustaa demokratiaa – josta tosin itse Ukrainassa ei näy juuri
merkkiäkään.

Venäjä käy sotaa – siis sotilaallista erityisoperaatiota – pitkällä tähtäimellä

Ja tuo sotakin on sitten jotakin järisyttävää Ukrainan – ja lännen kannalta. Tällä viikolla
Venäjä antoi sataa ohjuksia Ukrainaan taas huikeat määrät. Vaikka ohjusten piti olla Venäjältä
loppumassa jo viime vuonna. Tällä välin onkin sitten havahduttu siihen, että ne olivat
loppumassa Venäjältä.
Alexander Mercouris hoksasi nyt ensimmäistä kertaa jotakin. Yleisenä käsityksenähän on
ollut, että Venäjä on koettanut tuhota Ukrainan energiaverkkoja. Tämä onkin pitänyt
paikkansa sikäli, että energiaverkkoa onkin tuhoutut. Kuitenkin Venäjä ei ole pistänyt sitä niin
matalaksi, ettei sitä olisi voinut korjata.
Mercouris siis huomasikin nyt, että Venäjä on nimenomaan halunnut antaa sen kuvan, että se
pistää Ukrainan energiaverkon säpäleiksi. Todellinen kohde on kuitenkin ollut Ukrainan
ilmatorjunta. Niin kauan, kuin se katsoi tehtävänään olevan energiaverkon suojeleminen, se
onkin siinä samalla tuhonnut itsensä. Se on näet joutunut käyttämään omat ohjuksensa lähes
loppuun. Ja kun ilmatorjunta on ollut tehotonta, Venäjä on voinut sitä mukaa alkaa lähettää
pommikoneita Ukrainaan.
Tämä taas sopii hyvin sen monien – kuten Mercouriksen – käsityksen kanssa, että Venäjä ei
ole myöskään nimenomaan Bahmutissa pitänyt kiirettä kaupungin valtauksen suhteen. Sen
nimenomaisena tavoitteena on ollut, että se antaa Ukrainan lähettäää surman suuhun miehiä
ja kalustoa, jollei Venäjän tarvitse aktiivisesti lähteä tuhoamaan pitkän etäisyyden päästä.
Näin Venäjä pystyy suojelemaan parhaiten myös omia miehiään ja kääntäen aiheuttaa
maksimaalista tuhoa Ukrainan joukoille.

Moninapaisuuden arvostelua kommunistien keskuudesta

Miten tämä on tulkittava ideologiselta kannalta? Jos kansainvälisten suhteiden päämääränä
on rauha, kehkeytyykö tästä nyt sellainen keitos, että siihen joskus päästään?
Greg Godels katsoo, ettei tästä mitään rauhaa synny. Ehkä hän on asiallisesti oikeassa.
Tätähän ei tässä vaiheessa kukaan vielä tiedä. Niin kuin ei oikeastaan mitään muutakaan.
Mutta sitä loppuhuipeinnusta odotellessa on sanottava, että Godelsin ideologinen analyysi ei
ole täysin vakuuttava. Hän nimittäin vertaa nykyisin paljon puhuttua moninapaisuutta ennen
ensimmäistä maailmansotaa kommunistienkin keskuudessa vallinneeseen käsitykseen, että
kapitalismin monopolit ajavat itsensä pakostakin rauhaan, sillä ne eivät monopolitilanteessa
voi kilpailla keskenään.
Godels sanoo, että vaikka tämä maailmanlaajuinen monopolitilanne toteutuisikin, kilpailua ei
mikään saa poistumaan markkinataloudesta. Tarvitaan siis sosialismia. Tällöin vältetään myös
sota, sillä sosialismi poistaa sotaan johtavat kilpailultilanteet pois päiväjärjestyksestä.
Nykyinen tilanne ei kuitenkaan ole täysin vastaava kuin ensimmäistä maailmansotaa
edeltänyt aika. Jos Godels nimittäin haluaa sosialismia, sitähän hän myös saa Kiinan
kansantasavallan muodossa. Ja Godelsin väite on sitäkin kummallisempi, kun Kiina on
nimenomaan rauhan asialla Lähi-Idässä, jota USA on hallinnut tähän asti rautaisella otteella

yllyttämällä alueen maat toisiaan vastaan, saattamalla nimenomaan Iranin sopuun Saudi-
Arabian kanssa, mikä puolestaan on poikinut rauhan Jemeniin.

Muutama paha sana Karl Kautskysta – ja muutama hyväkin

Se, että sosialismia koetetaan väkisin syöttää ratkaisuksi sotaan, epäilyttää, olipa sen
aiheellisuudesta sinänsä sitten mitä mieltä tahansa. Godelsillä näyttää kuitenkin olevan tässä
toinen kana kynittävänä. Hän nimittäin syyttää tuollaisesta moninapaisesta pehmoilusta Karl
Kautskya, joka oli kuitenkin ennen Leniniä marxilaisen puhdasoppisuuden eturivin edustaja.
Kautsky kirjoitti myös teoksia uskonnosta, väittäen esimerkiksi luostarilaitoksen olevan
ensisijainen. Se, että uskontoa vastaan puolestaan on tapana hyökätä kommunistien piirissä.
Joten ehkä Godelsinkin on kalavelka Kautskya kohtaan juurikin tästä syystä. Se velka sitten
nivoutuu yhteen sen kanssa, että Kautsky puhui jostakin, joka Godelsin mukaan vastaa
nykyistä puhetta moninapaisuudesta.
Niin hyvä asia kuin ideologia voikin olla, ei voi olla tarkkaamatta nykyisiä positiivisia
tapahtumia kaikkien negatiivisten keskelläkin. Viime kädessä kysymys voi olla niinkin
käytännöllisestä asiasta kuin siitä, onko maailmaa hallittava sodalla vai rauhalla. Tämä
kysymys on siis ikään kuin se sodan kaikkein korkein ja abstraktein taso.

Puolan katolista kirkkoa painostetaan rintamaan Venäjää vastaan

Koska Suomessakin on joissakin vasemmistopiireissä viime viikkoina käyty keskustelua
uskonnon asemasta, otetaan nyt esille, mihin uskonnonvastaisuus voi perimmältään johtaa.
Senkin lisäksi, ettei uskontoa saa mihinkään katoamaan kuin tukahduttamalla tai sitä
vääristelemällä.
Tässä otettakoon taas puheeksi Puola, joka on tunnetusti varsin uskonnollinen maa.
Silloinkin, kun kommunistipuolue koetti kovasti katolista kirkkoa pitää aisoissa, kardinaali
Stefan Wyszyński vastusti näitä pyrkimyksiä yhtä onnistuneesti kuin natsimiehitystä
vastaankin. Ja tässä onkin vasemmiston varottava ryhtymästä natsien asialle.
Juuri siksi, että Puolassa katolinen kirkko on vielä nykyäänkin vaikutusvaltaisessa asemassa,
sen vaikutusta on koetettu pehmentää hyökkäämällä sitä vastaan kuin natsit aikoinaan. Natsit
nimittäin koettivat marginalisoida katolisen kirkon levittämällä väitteitä seksuaalisesta
hyväksikäytöstä katolisessa kirkossa.
Se, että nyt näitä väitteitä on alettu esittää nimenomaan Puolassa itse paavi Johannes
Paavali II:a vastaan, on varmastikin sidoksissa siihen, että Puolaa koetetaan manipuloida
osallistumaan Ukrainassa käynnissä olevaan sotaan. Kuten edellä näimme, Puolan
sotilaspiireissä kuitenkin näytetään tiedostavan tämän ongelmallisuus ehkä paremmin kuin
missään muualla.
Johannes Paavali II taas on avainasemassa tässä sikäli, että hän oli aikoinaan ehdottomasti
myös Irakin sotaa vastaan. Tämän vastustuksen hän perusti sille periaatteelleen, että elämää
on kunnioitettava. On siis otaksuttavaa, että jos hän olisi edelleen elossa, hän puhuisi Puolan
Ukrainankin sotaa vastaan. Tästä siis voi hyvinkin johtua se, että hänen nimensä on loattava
seksiskandaaleissa (hän ei kuulemma puuttunut hyväksikäyttötapauksiin tarpeeksi pontevasti
– kukaan ei siis väitä hänen itse syyllistyneen mihinkään).

Se, kuinka monipiippuinen asia on kyseessä, ilmenee siitä, että tänä vuonna Puolassa
käydessään Biden puhui erään puolalaisen kirkonjohtajan kanssa. Heidän keskusteluistaan
sai sen kuvan, että Puolan tehtävä olisi nyt kääntää Moskovan patriarkka katoliseen uskoon.
Tämä perustuu siihen Portugalissa 1917 esiintyneeseen ilmestysten sarjaan, jossa Venäjä
tuomittiin uskonnonvastaisuudestaan (tarkoittaen lähinnä Neuvostoliittoa, mutta näinä
kiihkeinä aikoina se tahdotaan sekoittaa Venäjään).

Moninapaisuus edellyttää myös joustoa kunkin maan sisällä

Oli miten oli, nämä asiat voi jättää omaan arvoonsa. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että
tämä uskonnon tuleminen kuvaan mukaan on osa tuota moninapaisuutta, josta nykyään on
siis kovasti puhe ja jota Godel paheksuu.
Voisi jopa sanoa, että ns. putinismi, joka on nyt olevinaan maailman viheliäisin asia, ei ole
muuta kuin vanhaa kommunismia yhdistettynä kristinuskoon. Vaikka Putin itse puhuu
antikolonialismista samaan tapaan kuin aikoinaan kommunistit, hän puhuu toisaalta
uskonnosta – varsinkin mitä tulee ns. sukupuolirooleihin ja perheyksikköön – kuten
ortodoksikirkko opettaa.
Samanlainen yhdistelmä on myös Kiinan kommunismi. Suhtautuuhan se myönteisesti
kommunismin periviholliseen kapitalismiin. Tosin voi kysyä sitäkin, miten paha asia kapitalismi
oli itse Karl Marxinkaan mielessä. Puhuihan hän kapitalismin saavutuksista melkein
ylistävään sävyyn.
Se, että kommunistinen perusvire on saanut näissä kahdessa maassa nämä uudet
lisäväritykset, on tietysti ratkaisevan tärkeää moninapaisuudelle ja sen elinkelpoisuudelle.
Täten mukaan saadaan myös Iranin ja Saudi-Arabian tapainen perivanhoillinen teokratia, niin
yllättävää kuin se päällisin puolin onkin. Kuten nyt on jo hyvin tiedossa, nämä ovat
kallistumassa vahvasti Kiinan ja Venäjän puoleen, niin paljon kuin ne ovat tähän asti toisiaan
vihanneetkin juuri tuon uskontopainotteisuuden vuoksi.
Tämä on varteenotettava suuntaus joka tasolla. Muistamme, kuinka länsi käytti aikoinaan
tšetšeenejä Venäjää vastaan saadakseen aikaan jonkinlaisen värivallankumouksen itse
Venäjällä – samoin kuin Talibania Afganistanissa Neuvostoliittoa vastaan aikoinaan. Kun
tšetšeenit sitten huomasivat joutuneensa lännen pelinappuloiksi, he kääntyivät länttä vastaan
ja taistelevat nyt Ukrainaa – ja siis Natoa – vastaan Ukrainassa. Venäjä antaa heidän ilmaista
uskonnollisia vakaumuksiaan tässä sodankäynnissä varsin vapaasti.

Venäjän keisarillinen liike – avainasemassako?

Vielä yksi asia, josta jokaisen vasemmistolaisena itseään pitävän kannattaa olla tietoinen,
olipa itse asiasta sitten mitä mieltä tahansa, on monarkia. Nyt kun ensi viikonloppuna luvassa
on Ison-Britannian uuden kuninkaan Kaarle III:n kruunaus, tämä alkaa olla entistäkin
merkittävämmässä asemassa – kaikesta toistaiseksi vastakkaisesta uutisoinnista huolimatta.
Kuten amerikkalinen tutkiva journalisti Whitney Webb kertoi viime vuoden alussa, CIA koettaa
saada Venäjän keisarillista liikettä samanlaisena pelinappulana kuin Al-Qaedaa, Talibania ja
siis tšetšeenejä aikoinaan ajamaan omaa ulkopoliittista agendaansa vihollisinaan pitämiään valtioita vastaan. Webbin mukaan CIA koettaa aattaa tämän Venäjän keisarillisen liikkeen
jotenkin samaan nippuun Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanssa.
Tämä ei näytä johtaneen oikein mihinkään. On kuitenkin muistettava, että Putinin valtaa
vastaan on nyt käynnissä hillitön kampanja. Vaikka sellaista marginaalista hahmoa kuin
Aleksander Navalnia koetetaan leipoa muka oppositiojohtajaksi, kyse näyttää kuitenkin
olevan jostakin muusta. Todellinen oppositiohan Venäjällä on kommunistipuolue. Tätä länsi
tuskin haluaa valtaan.
Kenet sitten? Tässä vaiheessa tuo Venäjän keisarillinen liike tulee merkittävään asemaan.
Mitä jos Venäjästä tehtäisiin monarkia, kuten George W. Bush teki aikoinaan Afganistanista.
Kuka silloin nousisi valtaistuimelle? Tämä tietysti riippuu vallanperimysjärjestyksestä, mutta
entä jos vallanperijöitä koetettaisiinkin lähteä etsimään Isosta-Britanniasta, jossa valtaan siis
on tulossa Kaarle III eli Charles III?
Tämä Kaarlehan on Romanoveille sukua isänsä Prinssi Philipin kautta. Philip oli alkuaan
ortodoksi Kreikasta. Itse asiassa, kun Venäjän teloitettua viimeistä keisariperhettä
tunnistettiin, DNA saatiin Prinssi Philipiltä, joka oli sukua tsaarinna Aleksandralle. Tietysti
tsaariperhettä vaivannut Aleksein verenvuototauti periytyi brittien Kuningatar Victorialta. Sitä
parantamaan pestattiin Grigori Rasputin, jota puolestaan Lenin piti keisarivallan rappion
alimpana pisteenä.

Mitä jos Venäjälle tulee keisari?

On siis mahdollista, että jos Putin kaatuu, valtaan nostetaan jollakin kepulikonstilla tsaari. Se
tsaari taas voi hyvinkin olla peräisin Englannista. Se, että brittien tiedustelu on niin
itsepintaisesti koko ajan Venäjän kimpussa, voi selittyä juuri tällä. Ja sitten sillä, että Suezin
kriisin jälkeen Englanti ja Ranska menettivät suurvalta-asemansa ja tilalle nousivat USA ja
Neuvostoliitto, joista jälkimmäisen perinteitä on noussut syvän laakson jälkeen jatkamaan
Venäjä. Tätä ei Lontoossa ole Moskovalle ikinä annettu anteeksi. Ja Krimin sota on sitten
yhtenä säikeenä tässä vyyhdessä. Ei kai Krimi muuten niin kismittäisi?
Kieltämättä tämä on aika utopistinen skenaario. Utopistisemmaksi se käy kuitenkin vielä sillä,
että jos Kaarle nyt tällaiseen asemaan nousisi, hän olisi samalla myös Kanadan kuningas,
kuten nytkin. Kanadassahan monarkiaa ei käytännössä saa kaatumaan millään juuri
valtiosäännön säätämijärjestyksen monimutkaisuuden vuoksi. Olisi siis hauska nähdä
Venäjän tsaari valtionpäämiehen asemassa myös Yhdysvaltain pohjoisrajan toisella puolen!

Eivätkä nämä uskonasiat välttämättä kauaa naurata

Kuten sanottu, näille asioille on hyvä naureskella, niin kauan kuin naurattaa. Jotakin suurta
tässä on kuitenkin lännessä suunnitteilla. Tämä äsken esitetty skenaario voi olla totta tai
sitten ei. On kuitenkin hyvä panna merkille myös se, että Putin on kovasti kosiskellut
ortodoksikirkkoa ihan kuin omaksi henkivakuutuksekseenkin.
Ei siten ole ihme, että USA:n suurlähettiläs Geoffrey Pyatt ja muut ovat painostaneet
Konstantinopolin patriarkkaa tunnustamaan Ukrainan uuden ortodoksikirkon tehdäkseen
hallaa Moskovan patriarkalle Ukrainassa. Tällä varjolla taas Moskovan patriarkan alaisuuteen
nimellisesti kuuluvat papit on saatu potkaistua pois Kiovan muinaisesta luolaluostarista. Sama

ortodoksikirkon vaino tunnetaan jo entuudestaan Kosovosta, jonka USA aikoinaan otti
sillanpääasemakseen Balkanilla.
Suomeen tämä liittyy siten, että pari vuotta Ukrainan Maidanin jälkeen myös Suomen
ortodoksikirkko sai ensimmäisen omat suomalaiset pyhimyksensä. Melkein uskomattomalta
tuntuisi, ettei tämä olisi mitenkään liitoksissa juuri tuohon laajempaan pyrkimykseen saada
Moskovan kirkko hellittämään otteensa ortodoksisesta maailmasta kokonaisuudessaan. Ja
muistetaan Halla-Ahosta muuten myös se, että hän on kirkkoslaavin taitaja, jos kuka.