Postikortti Kanadasta. Vai Kiinastako lienee?

Maailmankirjat ovat sekaisin. Kanadako nyt USA:n vastaisen rintaman johdossa? No mikä ettei. Kuullaan nyt uutista mieheltä, joka on paikan päällä ja ehkä asioista jotakin tajuaakin. Hänen mukaansa Trumpin vastainen rintama maassa on yhtä luja kuin äänetönkin. Sateenkaaren päässä oleva kultakippo näyttääkin olevan idässä. No, ei kun sanotaan suoraan, että se on Kiinassa, perhana. Kovaa kurvia Kiinan suuntaan on nyt havaittavissa kautta lännen (siis USA:n tähänastisten sylikoirien joukossa). Olkoon tämä juttu tässä rohkaisuna sille, että tässä asiassa ei ole mitään hävettävää.

Jonathan Widell, Montreal, Kanada

Jotkut meistä uumoilivat vuosia sitten, että tapahtumien painopiste vielä muuttuu Suomen ja Itämeren suuntaan, ja katso, niin kävikin. Sitten me Kansan äänessä sanoimme, että taisi Itämeren toilailut loppua, kun nyt on painopiste Grönlannissa. Ja katso, niin kävikin. No se siitä ja sen kestävyydestä, nyt on painopistettä enää hankala hakea.

Mutta jos nyt painamme korvamme maata vasten ja koetamme arvata, missä biisonilaumat kulkevat, niin ei ole kovin iso homma kuulla, että laumat ovat matkalla Kiinaan. Näin sanoi investointiguru (ja Kiina-myönteinenkin vielä) Cyrus Janssen, joka laski, että pelkästään vuoden 2026 tammikuussa Yhdysvaltain kuusi (siis 6!) liittolaista kävi Pekingissä kauppadiilejä hieromassa. Niiden joukossa Suomi.

Ja nyt jos lähdetään siitä, että kunnia sille, kelle kunnia kuuluu, niin hallituksen kokoomuslaiset ovat Kansan äänen pienen painostuksen ansiosta kääntymässä takaisin Paasikiven, puoluetoverinsa, periaatteisiin, joiden painopiste puolestaan on siinä, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Unohdetaan Stubbit ja muut pellet. Ei kokoomuslaisissa ole mitään perisyntistä vikaa – Paasikivi sen osoittakoon – mutta kaikkien oikeistolaisten tapaan heti hallitsemaan päästyään ei ole odotettavissa kuin fiasko toisensa perään. Mikä siinäkin on? No, ei tätä sen enempää ruotimaan. Kansan ääni oli oikeassa. Kiitos kokoomukselle siitä, että otti Kansan äänen opista varteen.

Missä Kanada?

Ja nyt tietysti kysymys kuuluu, missä Kanada. No Kanada on täällä jossain pohjoisnavan ja Yhdysvaltain välissä maantieteellisesti. Lännessä Alaska, idässä Grönlanti. Pohjoisnavan poikki Venäjä. Niin ja Yhdysvallat, totta tosiaan, etelässä.

Niin, tuosta etelänaapurista sen verran, että siellä ovat niin sanotut pasmat sekaisin. Tässä kun on joutunut tuota kanadalaismediaa seuraamaan, niin pienen meditaation jälkeen juttu näyttää olevan seuraava.

Mark Carney – yllättävä mies

Mark Carney – siis Kanadan tämänhetkinen pääministeri – oltiin panemassa Justin Trudeau 2.0:n rooliin. Ja hyvin tämä pipo näytti hänelle istuvankin. Sitten tuli – auta armias – tuo Davos, jossa Mark latoi samaan hillittyyn tapaansa totuuden sanat, jotka kaikuvat kansainvälisessä mediassa vielä tänä päivänä. Yhdysvaltain ikeestä on päästävä, vanhat ajat ovat ohitse ja katse on käännettävä tulevaisuuteen. Keskimahdit, kuten Kanada, ovat nyt pääosassa.

Ja katso, niin kävikin. Niin kuin Janssen sanoi, ei ole pieni homma – ja enemmänkin kuin oire – että kuusi USA:n liittolaista kävi Pekingissä bisnestä hieromassa. Vaikka Kanada on hillitty ja mieluusti kulkee kravatit (ei sentään punertavat tai oranssit) kaulassa, tämä on ollut kuin pieni kaiku ihmiskunnan alitajunnasta, että tässä mennään. Ja katso, niin kävikin.

Carneyn tuomisina Pekingistä oli ennen kaikkea se, että Kiinan sähköautoja aletaan tuoda maahan enemmän. Ja se, kuinka hyvin Carney maisemaa luki, on se, että äskettäisissä mielipidemittauksissa 61 % kanadalaisista kannattaa Kiinan sähköautojen tuontia. Siihen liittohallitus vastasi, että jos ostat sähköauton, niin tämän kuun puolivälistä liitohallitus panee sinulle vielä 5000 Kanadan taalaa kukkaroon.

Tässä on siis kyse enemmästä kuin pelkästään suurvaltapolitiikasta. Kaikki alkavat olla kurkkuaan myöten täynnä tätä alituista hälinää siitä, että on vallattava taas se hemmetin maa, kun tarvitaan öljyä, siis miksi tätä ripaskaa pitää enempää sietää, kun sähkökin on keksitty? Ja tässä alkaa piintyneinkin fossilisten polttoaineiden varassa elänyt fossiili miettiä, että mitä hemmettiä: jos maailman tulevaisuus on sähkön varassa muutenkin kuin energian puolesta, niin pannaan kortemme kekoon.

Kanadan ”outo” suhde Yhdysvaltoihin

Niin, yksi asia on Kanadasta selvitettävä. Itse opin jenkkivastaisuuden vasta Kanadassa. Vaikka kaikki kailottavat USA-vastaisuutta ympäri maailman, äänessä on aina pieni jenkkien kunnioituksen vivahde. Tuosta vivahteesta ei ole Kanadassa jälkeäkään. Jenkit on punnittu ja kevyiksi havaittu, kuten Danielin kirjassa Raamatussa ehkä sanottaisiin. Erittäin kyvykästä väkeä, jolla on draivia koko maailmalle jakaa, mutta jotenkin alkukantaisia. Brutaaleja. Barbaarimaisia.

Tämä asenne on siis niin syvään juurtunut (ja tässä voisi joku historioitsija meitä valistaa), että kanadalaisella on aina kaveri, ja se kaveri on kanadalainen. Eikös sitä niin sanottu joskus suomalaisistakin?

Kun siis Yhdysvallat pani jotakin tariffia Kanadan kannettavaksi, vastaveto tuli – yllättävästi – Kanadan provinssien alkoholiliikkeistä, jotka vetivä jenkkijuomat heti hyllyltä. Puotien kylkiin tuli tarroja, että ”proudly Canadian”. Ja kun puotiin menee sisälle, tietyistä tuotteista löytyy Kanadan – ja Quebecissä vielä Quebecin – lippu osoittamaan, että tuote ei ole takuulla…jenkkiläinen.

Hämmästytyttävää tässä voi olla se, että tämä kaikki tapahtui täysin ilman fanfaareja. Samoin kuin se, että kanadalaisten matkailu Yhdysvaltoihin on lopahtanut. Kun ei kerta kaikkiaan huvita. Ja uutisia tulee, että USA kohtelee kanadalaisturisteja kaltoin. Eikä tämä ole pikkuasia niille, jotka ovat aina talveksi lähtenee lintukoto-Kanadasta pakoon Floridan lämpöön, ns. Snowbirds. Lehtien palstoilla on nyt juttuja, miten floridalaisasunnoista pääsee eroon, kun ei enää huvita siellä käydä.

Ai niin, Kanada avasi konsulaatin tällä viikolla Grönlannissa. Financial Times selitti, että näin Kanada osoittaa solidaarisuuttaan Grönlannille. No totta hitossa.

Tässä kohtaa pitää olla jo kiitollinen Trumpille, että hän on tehnyt pesäeron niin helpoksi. Hän ei ole kuin katalyytti sille, minkä tuleman piti jo vuosia. Tätä varten muuten Kanada on ottanut maahanmuuttajaa – ja Quebec myös – siinä toivossa, että kauppasuhteet USA:n ulkopuolelle saadaan rullaamaan, jos ja kun suhteet Yhdysvaltoihin kangertelevat. Yllättävää ehkä, mutta tämän Quebecin maahanmuuttoväki sanoi jo vuosikymmen sitten. Joten tähän on ikään kuin varauduttu.

Kovaa peliä provinsseissa

Sitten se niin sanottu tuhannen taalan kysymys. Miten provinssit?

Sanotaan nyt näin, että kaksi provinssia on Kanadassa yli kaiken: Alberta preerioilla ja Quebec idässä. Nyt nämä kaksi ovat löytäneet toisensa, sillä itsenäistymisvimma näissä kummassakin on kova. Ja näin vähän aikaa keskustelut kävivätkin (toisin sanoen noin viikon), kunnes tajuttiin, etteivät nämä kaksi provinssia puhu samasta asiasta ollenkaan.

Nimittäin – uskomatonta jälleen – Alberta järjestänee kohta kansanäänestyksen siitä, pitääkö sen erota Kanadasta. Tätäkin on puuhattu jo vuosikymmenet. Se, mikä tässä on nyt pielessä, on se, että tuo eroaminen tarkoittaa lähinnä sitä, että Alberta vastaisi Trumpin kutsuun liittyä USA:han. Sitä mukaa, kuin tuo voimalinja on käynyt selväksi, ei taida ajatukselle olla pontta. Alberta tunnetaan myös Kanadan konservatiivien tyyssijana, ja kun Trump alkoi uhota, että Kanadasta tulee USA:n osavaltio, maan konservatiivipuolueen johtaja, Albertasta kotoisin oleva Pierre Poilievre ei missään vaiheessa tehnyt selväksi, mikä hänen kantansa on Trumpin uhotteluun, silläkin uhalla, että hänen katsottaisiin kannattavan USA:han liittymistä.

Se toinen pooli, Quebec, on tietysti oma tarinansa. Täällähän suvereniteettiä on ajettu jo 1960-luvulta lähtien. Nyt kun valta on vaihtumassa provinssissa, valtaan povataan nyt provinssin kantavaa voimaa, puoluetta nimeltä Parti Quebecois. Se on tehnyt jo harvinaisen selväksi, että jos ja kun se pääsee valtaan, niin suvereniteettihankkeet polkaisevat täysitehoisesti käyntiin. Tässä muutaman kuukauden aikana puolue on jo esittänyt aika yksityiskohtaisen suunnitelman siitä, miten eroaminen Kanadasta toteutetaan. Suunnitelman yksi kohta on oma valuutta.

Tälle hankkeelle antoi sitten pontta se, että Carney oli provinssissa vähän sitten aikaa käymässä Davosin jälkeen ja sanoi jotakin aika pöljää siitä, miten Kanadan ranskalaiset ja englantilaiset ovat aina pitäneet yhtä köyttä. Tästä se vasta mylläkkä nousi, kun yhdestä köydestä ei ole ollut tietoakaan, kun Englanti Kanadan ranskalaisväestön valloitti. Historian lehtien havina on korvinkuultava, kun Parti Quebecois rupesi virittämään vanhaa virttä kolonialismista. Siis eurooppalaisille ystävillemme tiedoksi: Quebecissä kolonialismi tarkoittaa ranskalaisväestön alistamista englantilaisväestön valtaan. Näin ainakin suverenistipiireissä. Tietysti siinä on sivusävelenä se, että ranskalaisväestö itsekin on alistanut alkuperäisväestön – tosin tässä yleistyksessä on historiallissakin suhteessa pieni epäsuhta, kun katsotaan, missä mitassa englantilaisväestön harjoittama sorto alkuperäisväestöä kohtaan oli. Tämä on muuten erittäin herkkä kohta kaikkien kanadalaisten hipiässä.

Kanada keskiössä

Lyhyesti sanottuna Kanada on nyt löytänyt itsensä maailmanhistorian keskiöstä. Mitään tuulettelua ei näy missään. Tämä jenkkivastaisuus kun on jotenkin verissä – vai sanoisiko kansakunnan DNA:ssa – riippumatta siitä, oliko asuja vanhaa perua vaiko uusi tulokas.  

Tässä vaiheessa vain on hiukan epävarmaa, miten tuo Quebecin ja Albertan itsenäisyyspyrkimys kosketta koko Kanadan koossapysymistä. Varsinkin Quebeciä ollaan arvosteltu provinssien pääministerien tasolla siitä, että jos Quebec lähtee, niin koko Kanada luhistuu. Tämän USA näyttää tietävän varsin hyvin, mistä syystä se on liehitellyt Quebeciä, kun USA:n suurlähettiläs antoi viime vuoden lopulla viimeisen haastattelunsa Quebecin itsenäisyyttä kannattavalle Le Devoir -lehdelle.

Yhteisrintamaanko ollaan menossa?

Se näistä. Palataan siihen, mistä lähdettiin. Kanadasta ei voi enää puhua puhumatta Kiinasta. Tahdikkaaseen tapaansa Kanada on jotenkin sopiva eurooppalaiseen mentaliteettiin viittoittamaan tietä. Olihan Carney myös brittien keskuspankin johtajakin.

Mitä siis marxilainen tähän voi sanoa? Jos Kiina on nyt maailman gravitaatiopiste, niin eivät asiat hullummin ole. Itse asiassa kuka olisi voinut uskoa, että asiat etenevät positiiviseen suuntaan sittenkin näin nopeasti? Ja ennen kaikkea kokoomukselle kiitos, että ottivat Kansan äänen sanat opikseen. Ilman pilkkapuheita – ja kun kommunismin historiaa tutkailee – yhteiset rintamat pahimpien vihamiesten kanssa eivät ole kiellettyjä. Kunhan pitää varansa, että se puukko ei kovin syvälle uppoa, kun sitten pistetään kommunistin selkään. Parempi olla pistämättä, mutta yhteiseen rintamaan tämä ei vaikuta, niin kauan kuin yhteisrintamalla on vetoa. Niin kuin nyt.