Oliko Neuvostoliitto myös ympäristönsuojelun suurvalta?

Toimitus Juha Kieksi, julkaistu 8.2.2023

Olin marraskuun lopulla kuuntelemassa Tiedekulmassa keskustelua mikä on kapitalismin tulevaisuus. Panelistit olivat kohtalaisen yksimielisiä siitä, että nykyinen meno ei ole kestävää ja että kapitalismiin pitää tehdä muutoksia. Helpommin sanottu kuin tehty. Yksi panelisteista, emeritus professori Sixten Korkman totesi, että sosialismista ei ole tässä mielessä vaihtoehdoksi, sillä Neuvostoliitossa ympäristöongelmat olivat kapitalistisia maita huomattavasti pahempia. Pitääkö tämä sitkeä väite paikkaansa?

Vallankumous käynnisti luonnon suojelemisen Venäjällä.

Varhainen neuvostoliittolainen ekologia oli poikkeuksellisen dynaamista. Lenin oli vahvasti omaksunut ekologiset arvot, osittain Marxin ja Engelsin vaikutuksesta, ja hän oli syvästi huolissaan luonnonsuojelusta. Välittömästi lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen Lenin tuki koulutuksen kansankomissariaatin perustamista, jolle annettiin vastuu luonnonsuojelusta.

Koulutuskomissariaatti perusti Leninin tukemana tunnetut ekologiset suojelualueet, zapovednikit. Vuoteen 1933 mennessä oli perustettu 33 zapovednikiä, joiden pinta-ala oli yhteensä noin 2,7 miljoonaa hehtaaria. Vuoteen 1983 mennessä zapovednikien määrä oli kasvanut 143:een.

Neuvostoliitto pyrki säilyttämään ja jopa laajentamaan metsiään. Ympäristöhistorioitsija Stephen Brain on todennut, että ”Neuvostoliitto loi metsiensuojelun tason, joka oli vertaansa vailla kaikkialla maailmassa”.

Varhaisen Neuvosto-Venäjän tärkeimpiin ekologisiin ajattelijoihin kuului mm.  Vladimir Vernadski, joka julkaisi käänteentekevän teoksensa The Biosphere vuonna 1926. Tässä teoksessa hän kuvasi käsitteen antroposeeni uutena geologisena aikakautena. Tähän asiaan palataan tarkemmin Kansan äänen myöhemmissä numeroissa.

Toisen maailmansodan ekologisia tuhoja ryhdyttiin ennallistamaan nopeasti

Toisen maailmansodan jälkeisten ekologinen ennallistamissuunnitelma oli siihenastisen historian kunnianhimoisin metsityssuunnitelma. Se pyrki luomaan noin 6 miljoonaa hehtaaria kokonaan uutta metsää, ja se oli maailman ensimmäinen selkeä yritys torjua ihmisen aiheuttamaa (alueellista)  ilmastonmuutosta.

Puut istutettiin suojavyöhykkeille jokien (ja teiden) varsille ja kolhoosien ympärille. Tavoitteena oli torjua Keski-Aasiasta lähtevien tuulien kuivattavaa vaikutusta ja samalla suojella vesistöjä ja maataloutta.

Neuvostoliiton ympäristön heikkeneminen paheni ensimmäisellä vuosikymmenellä Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953, kun Stalinin ennallistamissuunnitelma keskeytettiin. Kuusi päivää Stalinin kuoleman jälkeen metsänhoitoministeriö lakkautettiin ja metsien suojelua ryhdyttiin painottamaan paljon vähemmän.

Neuvostoliitto saavutti korkean taloudellisen kasvun hyödyntämällä jatkuvasti enemmän työvoimaa ja resursseja. 1950-luvun lopulla tämän lähestymistavan heikkoudet ja tarve kehittää intensiivisempiä, resurssien rajallisuuden huomioivia kehittämismuotoja olivat jo ilmeisiä. Järjestelmän sisäinen hitaus ja kiihtyvä kylmä sota estivät kuitenkin monilta osin siirtymisen järkevämmälle taloudelliselle kehityspolulle, vaikkakin teoreettinen perusta alkoikin olla siihen jo valmiina.

Pahimmat ympäristövahingot tapahtuivat Malenkovin ja Hruštšovin vuosina. Osittain tämän seurauksena näinä vuosina syntyi valtava ympäristöliike, joka kasvoi aluksi tiedeyhteisön piirissä. Vuoteen 1981 mennessä Neuvostoliiton ympäristöjärjestön jäsenmäärä oli noussut 32 miljoonaan ja vuoteen 1985 mennessä 37 miljoonaan.

Ympäristöliikkeen paine johti yli tuhannen suuren yrityksen sulkemiseen Neuvostoliitossa. Kiinteistä lähteistä (kuten tehtaista) peräisin olevat ilman epäpuhtaudet vähenivät yli 23 prosenttia vuosina 1980–1990. Myös siirtymistä kivihiilestä maakaasuun energianlähteenä edistettiin 1960-luvulta alkaen. Tämä hillitsi hiilidioksidipäästöjen kasvua. Neuvostoliiton hiilidioksidipäästöt olivat suurimmillaan 1988. Ne putosivat dramaattisesti sitä seuraavien kahden vuoden aikana, mikä johtui juuri voimakkaasta siirtymisestä hiilestä maakaasuun.

Neuvostoliiton johtava maantieteilijä I.P. Gerasimov nosti vuoden 1977 kirjoituksessaan esiin Neuvostoliiton keskeiset ekologiset ongelmat, joita hänen  mukaansa olivat (1) Aral-järven tuho, (2) jokien kertokulun muutokset, (3) aavikoitumisen lisääntyminen, (4) Baikal-järven tila, (5) tarve taigametsien ennallistamiseen, (6) epäekologiset metsänkäyttömuodot, (7) irrationaaliset, epätieteelliset kaivoskäytännöt, (8) kaupunkien ilmansaasteiden hallinta, (9) teollisuuden jätteiden poistaminen kaupunkialueilta ja (10) toimet radioaktiivisen ja myrkyllisen jätteen rajoittamiseksi. Johtavana Neuvostoliiton maantieteilijänä Gerasimov otti valtavan askeleen esittäessään, että ekologia (ei talous) pitäisi nostaa keskeiseksi yhteiskuntaa ohjaavaksi tekijäksi.

Neuvostoliiton ilmastotiede oli maailman huippua

Jo 1950-luvulla Neuvostoliiton ilmastotiede saavutti merkittäviä edistysaskeleita. E.K. Fedorov ja M.I. Budykon julkaisivat uraauurtavan teoksen maanpinnan lämpötasapaino vuonna 1958. Tässä työssä he kehittiätv menetelmän koko maajärjestelmän lämpötaseen eri komponenttien laskemiseksi.

E.K. Fedorov nosti vuonna 1962 esiin kriittisen kysymyksen merenpinnan noususta Grönlannin jäätikön sulamisen johdosta. Vuosikymmen myöhemmin hän siirtyi ekologiseen suuntaan. Fedorov hyväksyi joitain Rooman klubin vuoden 1972 tuottaman Kasvun rajat -raportin argumentteja, joka keskittyi talouskasvun ja luonnonvarojen käytön rajoituksiin. Hän vaati lähestymistapaa, joka ottaisi paremmin huomioon sosiaaliset ja historialliset tekijät. Hänen mukaansa raportin kirjoittajat olivat tehneet virheen jättäessään huomioimatta ilmastonmuutoksen ratkaisevan haasteen.

Fedorov yhdisti havaintonsa Marxin sosioekologisen aineenvaihdunnan teoriaan. Hänen mukaansa sosialistisessa yhteiskunnalla olisi kaikki mahdollisuudet varmistaa ihmisten ja luonnon välisen vuorovaikutuksen (aineenvaihdunnan) optimaaliset muodot.

Neuvostoliiton ilmastotieteen ja globaalin ekologian tieteelliset vallankumoukset saivat alkunsa kuitenkin M.I. Budykon töistä. Hän tutki maapallon lämpötasapainoa ja napajään sulamisen vaikutuksia ilmastoon. Budyko kuvasi ensimmäisenä jään heijastus -ilmiön (sula maa tai merenpinta heijastaa paljon vähemmän auringon säteilyä kuin lumen tai jään peittämä alue) ilmaston lämpenemisen palautemekanismiksi. Hän osoitti, että tästä seuraa vaarallinen maapallon keskilämpötilan kiihtyminen.

Ensimmäinen ilmastonmuutoskonferenssi vuonna 1961

Vuonna 1961 Fedorov ja Budyko kutsuivat kokoon neuvostoliittolaisen konferenssin Leningradiin käsitelläkseen nousevaa ihmisten aiheuttamaa ilmastonmuutosongelmaa. Konferenssi oli ensimmäinen tällainen konferenssi maailmassa.

Samana vuonna Budyko esitteli Neuvostoliiton maantieteellisen seuran kolmannelle kongressille tutkimuksensa ”Maanpinnan lämpö- ja vesitasapainoteoria”, jossa hän päätyi kuuluisaan johtopäätökseen, jonka mukaan ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on väistämätön nykytilanteessa ja että ihmisen energiankäyttöön on puututtava. Budykon energiatasemalleista tuli pian kaiken ilmastomallinnuksen perusta.

Budykon korosti globaalin ekologisen kriisin sosiaalisia näkökohtia, erityisesti pääoman kasautumisesta johtuvia vaikeuksia. Kaikkea taloudellista kasvua rajoitti se tosiasia, että ”maailmanlaajuisen ekologisen järjestelmän vakaus ei ole kovin suuri”. Tästä ongelmasta ei ole muuta ulospääsyä kuin taloudellinen ja ekologinen suunnittelu, nimittäin sosialistinen suunnitelmatalous, joka tähtää järjen hallitseman tuotannon toteuttamiseen (erotuksena kapitalismiin). Hän epäili, että varsinkaan kapitalistiset taloudet eivät pysty rajoittamaan kasvuaan, energiankäyttöään tai päästöjään.

Neuvostoliiton ilmastotieteilijöille, kuten Fedoroville ja Budykolle, rauhankysymys liittyi läheisesti ympäristöön. Neuvostoliiton ilmastotieteilijät kehittivät ensimmäisen kerran ydintalviteorian täysimittaisen ydinsodan tapauksessa, jolloin ydinsodan aiheuttamat jättimäiset myrskyt lisäisivät aerosolikuormitusta ilmakehässä riittävästi laskemaan lämpötiloja koko mantereella useita asteita ja mahdollisesti useita kymmeniä asteita, mikä johtaisi biosfäärin tuhoutumiseen ja ihmisten sukupuuttoon. Tällä oli suuri rooli ydinvoiman vastaisen liikkeen kehittymisessä ja ydinsodan vaaran vähenemisessä kylmän sodan myöhemmissä vaiheissa.

Ekologisten havaintojen yhdistämine yhteiskuntateoriaan

Neuvostoliittolaiset luonnontieteilijät yhdistivät analyysinsä yhteiskunta- ja ympäristöfilosofien ajatuksiin, mikä on suuri vahvuus länsimaiseen tieteeseen verrattuna. Tämä oli mahdollista, sillä myös luonnontieteilijät olivat hyvin perillä dialektisesta ja historiallisesta materialismista. Esimerkiksi filosofi Ivan T. Frolovin ajattelu perustui ekologisten ja humanististen arvojen tietoiseen yhdistämiseen dialektiseen materialismiin. Hän oli saanut vaikutteita mm. Marxin ajattelusta Grundrissessa ja Pääomassa.

Vuonna 1982 ilmestynyt, suomeksikin julkaistu Frolovin teos Globaalit ongelmat ja ihmiskunnan tulevaisuus oli tärkeä, ensimmäinen yritys globaalin ekologisen humanismin uuden etiikan luomisessa. Hänen mukaansa yhteiskunnan oli olennaisen tärkeää keskittyä ekologisesti perusteltuun kehitykseen ottaen huomioon yhteiskunnan ja luonnon vuorovaikutuksen objektiivinen dialektiikka ja sisäinen ristiriitaisuus.

Neuvostoliiton taloustieteilijät kävivät tänä aikana kiivasta keskustelua talouskasvulaskelmien oikeasta suhteesta sosiaaliseen hyvinvointiin. P.G. Oldak puolusti 1970- ja 1980-luvuilla tavanomaisten talouskasvulaskelmien korvaamista uudella lähestymistavalla, joka keskittyisi ”sosiaaliseen bruttovarallisuuteen” sosioekonomisten päätösten perustana. Oldakin mukaan Lenin oli tehnyt selväksi, että sosialismin tavoitteena tulisi olla jokaisen kansalaisen vapaa kehitys mahdollisimman laajalla (eli ei suppeasti ekonomistisella tai mekanistisella) pohjalla laadulliset tekijät huomioiden.

Tällä perusteluksi Oldak ehdotti uutta kirjanpitoa, joka sisällyttäisi suoraan tärkeimpiin suunnittelukriteereihin paitsi kertyneen aineellisen vaurauden, myös palvelut, tietosektorin, luonnonvarojen tilan, ja väestön terveyden. Ottaen huomioon ”luonnonjärjestelmiin kohdistuva ihmisperäinen kuormitus ylittää niiden potentiaalin uusiutua itsestään”, hän ehdotti, että voisi jopa olla järkevää rajoittaa tuotantoa kokonaan joksikin aikaa, jona aikana siirryttäisiin uuteen ja kestävämpään tuotantotasoon.

Gorbatšovin kauden alamäki

Gorbatšovin aikakaudella, vuodesta 1985 alkaen, kaikki muuttui. Vaikka hänen kaudellaan saatiin aikaan aiemmin mainittu hiilidioksipäästöjen dramaattinen vähennyt, Gorbatšovin glasnostin ja perestroin aikaansaama valtasuhteiden muutos ja yhteiskunnan epävakaus johtivat kuitenkin Neuvostoliiton poliittisten ja taloudellisten ristiriitojen syvenemiseen ja lopulta sen tuhoon vuonna 1991.

Neuvostoliiton hajoaminen keskeytti suotuisan ympäristökehityksen ja johti dramaattiseen taantumaan. Kapitalismin paluu muutti suunnan kokonaan – huonompaan suuntaan.

Yhteenveto

Ekologisesta näkökulmasta Neuvostoliittoa voidaan pitää yhteiskuntana, joka synnytti joitakin pahoja ekologisia katastrofeja, mutta joka synnytti myös syvällisimpiä ekologisia ideoita ja käytäntöjä, jotka perustuvat materialistiseen, dialektiseen ja sosialistiseen älylliseen perustaan.

Neuvostoliiton ekologia jätti perinnön taloudellisesta suunnittelusta (ja merkkejä syntymässä olleesta ekologisesta suunnittelusta), joka kaikkine heikkouksistaan edusti monin tavoin valtavaa inhimillistä saavutusta, josta meidän on välttämättä otettava oppia tänään, jos aiomme löytää tavan selviytyä nykyisestä maailmanlaajuisesta ekologisesta kriisistä.

Neuvostotiede aloitti ekologisen siirtymäprosessin, jolla olisi voinut olla mittaamattomia myönteisiä vaikutuksia, jos se olisi ehditty toteuttaa täysin. Voi olla, että sosialismin jatkuessa Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa meillä ei olisi käsissämme tällaisia valtavia ympäristöongelmia kuin mitä meillä nyt on. Selväksi on käynyt, että globaaleja ongelmia ei pysty ratkaisemaan ilman dialektisen ja historiallisen materialismin viitekehystä.

Amerikkalainen, ekososialismia tutkivan maantieteen professorin Salvatore Engel-Di Mauron mukaan ei ole liioiteltua sanoa, että sosialististen valtioiden ekologiset nettovaikutukset ovat olleet myönteisiä. Hän jatkaa, että tällä hypoteettisella päättelyllä on arvoa tulevaisuuden vaihtoehtoisten mahdollisuuksien näkemisessä.

Näin ollen uskallan väittää, että Sixten Korkmanin väite sosialismin katastrofien ympäristövaikutuksista on myytti, joka ei pidä paikkaansa ja joka on kumottava.

Kirjallisuutta

Fedorov, J.K. (1972): Yhteiskunnan ja luonnon vuorovaikutus. Kansankulttuuri 1974.

Frolov, I. (1982): Globaaliongelmat ja ihmiskunnan tulevaisuus. Kustannusliike Progress. 1984

Engel-Di Mauro, S. (2021): Socialist States and the Environment: Lessons for Ecosocialist Futures London: Pluto Press, 2021)

Foster, J.B. (2015): Late Soviet Ecology and the Planetary Crisis. Monthly Review 1.6.2015.