Mitä tarkoittaa sosialismi kiinalaisilla ominaispiirteillä?

Kiina on maailman johtava maa uusiutuvassa energiantuotannossa. Kuva China today.

Kirjoittaja Keith Bennett. Artikkeli on julkaistu 25.5.2024 Friends of Socialist China verkkolehdessä. Käännös Juha Kieksi

Kommunistinen manifesti, tieteellisen sosialismin perusteos, on huomattavasti alle 200 vuotta vanha. Työväenluokka ja sen liittolaiset ovat pitäneet valtiovaltaa ja harjoittaneet vakavasti otettavaa sosialistisen kansakunnan rakentamisprojektia yhtäjaksoisesti vajaan 107 vuoden ajan.

Kiinan työväenluokka yhdessä talonpoikaisväestön ja Kiinan yhteiskunnan isänmaallisten voimien edustajien kanssa on pitänyt valtiovaltaa vasta 75 vuotta, ja sitä ennen alueita, joilla vallankumous oli voittanut, oli ollut olemassa noin kaksi vuosikymmentä.

Vuoden 1917 lokakuun vallankumouksesta lähtien on tehty vakavasti otettavia yrityksiä, vaihtelevalla menestyksellä, sosialismin perustamiseksi ja rakentamiseksi Euroopassa, Aasiassa, Karibialla, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa.

Voidaan sanoa, että ihmiskunta on hankkinut kokemusta ja oppia, sekä myönteisiä että kielteistä, taistelussa sosialismin perustamiseksi ja rakentamiseksi. Pohjimmiltaan ihmiskunnan pitkän historian perspektiivissä sosialismi on edelleen hyvin uusi ja aloitteleva järjestelmä.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö siitä olisi mitään opittavaa ja ammennettavaa. Xi Jinpingin näkemys, että sosialismi kiinalaisin erityispiirteillä tarjoaa uuden vertailukohdan ja vaihtoehdon niille maille, jotka haluavat nopeasti kehittää talouksiaan säilyttäen samalla itsenäisyytensä, vahvistuu käytännössä päivä päivältä.

Kommunistit hyödyntävät edelleen kaikkialla Neuvostoliiton historiallista kokemusta, sen monumentaalisia saavutuksia sekä sen virheitä, jotka vaikuttivat sen lopulliseen tuhoon, samoin kuin kokemuksia kaikista historiallisista ja nykyaikaisista yrityksistä rakentaa sosialismia.

Vaikka emme aloita täysin tyhjältä pohjalta, väitän, että perustavanlaatuisin opetus, jonka voimme saada historiallisista ja edelleen jatkuvista yrityksistä rakentaa sosialismia, on, että ei ole olemassa valmista suunnitelmaa, ei suoraa tietä eikä varmasti mitään kaikkiin tilanteisiin soveltuvaa mallia, jonka voisi omaksua ja ottaa käyttöön milloin tahansa ja missä tahansa.

Lisäksi suurimman osan poliittisesta elämästään (luultavasti vähemmän loppua kohden) Marx ja Engels kuvittelivat sosialismin korvaavan pitkälle kehittyneen ja edistyneen kapitalismin.

Toistaiseksi tällaista ei ole tapahtunut missään.

Voidaan tietysti väittää, kuten jotkut ultravasemmistolaiset ja dogmatistit, että tämä jollakin tavalla mitätöi laajan kokemuksen olemassa olevasta sosialismista. Tai voidaan ymmärtää, että tämä edellyttää maiden ja kansojen siirtymistä kohti sosialismia niin, että jokainen maa lähestyy sosialismia omalla tavallaan ja että siirtymäkauden luonne ja kesto voivat vaihdella valtavasti.

On erittäin tärkeä huomata, että maissa, joissa sosialismi on todella voittanut, ja Leninin teorian mukaan ”ketju on katkennut heikoimmasta lenkistään”, kaikki sosialismin rakentamisyritykset ovat tapahtuneet maailmassa, jota suurelta osin hallitsee kapitalismi ja imperialismi. Lisäksi jokainen edellinen luokka, joka nousi poliittiseen valtaan, nousi siihen kasvavan taloudellisen voimansa seurauksena. Proletariaatin tapauksessa asia oli melkein täysin päinvastoin.

Kaikki tämä auttaa selittämään, miksi Stalin kirjoittaa teoksessaan Leninismin perusteet, että vaikka proletariaatti on ottanut vallan, se pysyy jonkin aikaa heikompana kuin porvaristo.

Tämä on osa kontekstia, josta meidän on tarkasteltava Kiinan vallankumouksen kehityskulkua.

Vaikka Kiinalla on maailman pisin yhtäjaksoinen sivilisaatio ja se on ollut maailman suurin talous suurimman osan kahden viime vuosituhannen ajasta, sen jälkeen, kun britit aloittivat ensimmäisen oopiumisodan vuonna 1839, maa taannutettiin puolikoloniaaliseksi, puolifeodaaliseksi yhteiskunnaksi. Kiinalaiset eivät turhaan sano tätä ajanjaksoa ”nöyryytyksen vuosisadaksi”, jota leimasivat epätasa-arvoiset sopimukset, ulkomaiset hyökkäykset (tuhoisimmin Japanin hyökkäys 1930- ja 1940-luvuilla) sekä hyökkäys- ja vastarintasodat, sisällissodat ja lopulta voittoisa vallankumous.

Kun Kiinan kommunistinen puolue perustettiin vuonna 1921 tai Kiinan kansantasavalta julistettiin vuonna 1949, Kiina oli yksi maailman köyhimmistä ja kurjimmista yhteiskunnista. Lukutaidottomuus oli korkea ja elinajanodote oli alhainen.

Miten Kiinan vallankumous sitten onnistui?

Stalin ja Trotski riitelivät katkerasti Kiinan vallankumouksen aikana (kuten he riitelivät katkerasti monista muistakin asioista), mutta kumpikaan heistä ei käsittänyt sitä, mikä oli luultavasti Mao Tse-tungin suurin panos marxilaisuuden soveltamiseen ja kehittämiseen. Nimittäin sitä, että Kiinan vallankumous tapahtui suuressa, puolisiirtomaassa ja puolifeodaalisessa maassa, vallankumous voitettiin ja tie sosialismiin avautui. Marxilaisleniniläinen puolue ilmensi työväenluokan poliittista johtajuutta, mutta puolueen jäsenistö oli talonpoikia maan väestörakenteen, yhteiskuntajärjestelmän ja luokkarakenteen mukaisesti. Puolue perusti vallankumouksellisia voimia maaseudulle, rakensi vakaita vallankumouksellisia tukikohtia, kävi pitkittynyttä kansansotaa, piiritti kaupunkeja ja kaappasi lopulta valtakunnallisen poliittisen vallan asevoimalla.

Kirjaimellisesti kukaan muu marxilainen ei ollut ajatellut tätä ennen Maoa, ja tämä on marxilaisuuden kiinalaistamisen alku ja sosialismin kiinalaisin ominaispiirtein perustavanlaatuisin syy.

Se on myös malli, jota perusperiaatteiltaan sovellettiin vallankumoukseen mm. Vietnamissa, Laosissa, Kambodzhassa, Jugoslaviassa, Albaniassa, Kuubassa, Mosambikissa, Zimbabwessa, Eritreassa ja Guinea-Bissaussa.

Kansantasavallan myöhempi poliittinen kehityskulku – tietysti lukuisin varauksin – jakautuu pääasiallisesti kahteen erilliseen vaiheeseen.

Kansantasavallan perustamisesta vuonna 1949 Maon kuolemaan vuonna 1976. Tai ehkä ”uudistuksena ja avaamisena” tunnetun politiikan käynnistämiseen vuoden 1978 lopulla, jota seurasi Maon suosiman seuraajan Hua Guofengin sivuuttaminen ja veteraanikommunisti Deng Xiaopingin nouseminen valtaan.

Ajanjaksoa 1949-1978 kuvataan usein Neuvostoliiton mallin mukaiseksi. Tässä on osatotuus, aivan kuten nyky-Kiina vielä jossain määrin hyödyntää sitä, mutta se on kaukana koko totuudesta.

Kiinan vallankumous ei edes radikaalimmissa vaiheissaan koskaan täysin hylännyt kansallisen porvariston roolia. Tämä puolestaan merkitsi sitä, että yksipuoluejärjestelmän sijaan, kuten Neuvostoliitossa, Kiina säilytti ja säilyttää edelleen monipuolueisen, neuvoa-antavan järjestelmän, joka perustuu kommunistisen puolueen johtavan roolin tunnustamiseen ja ylläpitämiseen.

Paikalliselle autonomialle oli aina enemmän tilaa kansallisten politiikkojen soveltamisessa ja täytäntöönpanossa. Ja suurempi mahdollisuus joukkojen osallistumiseen ja aloitteellisuuteen.

Neuvostoliitto ei koskaan kokenut mitään kulttuurivallankumouksen kaltaista, joka koetteli Kiinaa vuosina 1966-1976.

Ennen kaikkea talonpoikia (muutamin poikkeuksin suuren harppauksen aikana, 1958-62) ei pidetty voimana sille, mitä voitaisiin kutsua ”sosialistiseksi primitiiviseksi kasautumiseksi” kaupunkiproletariaatin hyödyksi ja raskaan teollisuuden edistämiseksi. Pikemminkin politiikka, vaikkakin oli osin vääristynyt maaseudun hyväksi, kuvasti sitä tosiasiaa, että talonpojat muodostivat väestön enemmistön ja mikä tärkeämpää, että he olivat vallankumouksen perusta ja puolueen tuen ydin.

Maon aikakauden saavutuksia ei pidä aliarvioida tai väheksyä. Ne olivat ihmiskunnan historian upeimpia.

Huolimatta kauheista vuosista 1958-62 ja kulttuurivallankumouksen kaaoksesta, elinajanodote Kiinassa kasvoi yhdellä vuodella jokaista Maon vallassa ollutta vuotta kohden.

Käytännössä maailman köyhin maa, Maon Kiina, ratkaisi ruuan, pukeutumisen, asumisen ja koulutuksen perusongelmat lähes neljännekselle maailman väestöstä, tarjosi perusterveydenhuollon koko väestölle, toi lukutaidon suurimmalle osalle väestöstä, paransi huomattavasti naisten sosiaalista asemaa ja roolia ja niin edelleen.

Miksi sitten oli tarpeen tehdä niin radikaali käänne vuonna 1978?

Kaikesta tästä edistyksestä huolimatta Kiina oli Maon kuoleman aikaan erittäin köyhä maa. BKT asukasta kohden oli pienempi kuin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, vaikka sosiaalinen palkka oli tietysti huomattavasti korkeampi.

Vaikka elämän perustarpeet olivat enemmän tai vähemmän taattuja, useimmat ihmiset pysyivät hyvin köyhinä. Vaikka nälänhätää ei ollut, ruoka oli tiukasti säännösteltyä, yksipuolista ja elintarviketurvallisuus oli jatkuva huolenaihe. Munat, lihasta puhumattakaan, olivat huomattavaa luksusta. Xi Jinping on muistellut nuoruuttaan työskennellessään maanviljelijöiden parissa perinteisellä vallankumouksen tukialueella. Hän on usein sanonut, että hänen unelmansa oli, että jonain päivänä kyläläiset voisivat syödä lihaa ja syödä sitä usein. Hänen aikanaan he saattoivat maistaa lihaa kerran tai kahdesti vuodessa.

Vaikka erot ja eriarvoisuudet ilmeisesti säilyivät, Kiinan Maon aikana voidaan katsoa olleen yksi tasa-arvoisimmista yhteiskunnista maan päällä. Se pysyi kuitenkin myös yhtenä köyhimmistä.

Tähän Deng Xiaoping viittasi sanoessaan, että yleinen köyhyys ei ole sosialismia. Vaikka mielestäni olisi oikeampaa sanoa, että köyhyys ei ole sosialismin päämäärä, se oli häneltä kuitenkin erittäin tärkeä huomio.

Lisäksi valtavia muutoksia oli meneillään sekä Kiinan ympärillä että maailmalla. Tiede ja teknologia kehittyivät nopeasti ja mullistivat tuotantovoimat.

Kiinaa ympäröivät maat ja alueet kehittyivät nopeasti – tosin epätasa-arvoisesti ja erityisistä syistä. Imperialistit halusivat rakentaa esimerkkejä Kiinan, Korean demokraattisen kansantasavallan ja Vietnamin rajoilla ja niiden läheisyydessä ja samalla torjua muita paikallisia kommunistisia haasteita. Tuhannet kiinalaiset osallistuivat vaaralliseen uintiin toivoen saavansa paremman elämän Hongkongissa

Kiina muutti taitavasti tämän Itä- ja Kaakkois-Aasian kapitalistisen kehityksen positiiviseksi tekijäksi pääasiallisena investointilähteenä uudistuksen ja avautumisen ensimmäisessä vaiheessa.

Sijoittajien innokkuudelle päästä Kiinan markkinoille oli useita syitä – Hongkongissa, Macaossa, Taiwanissa ja kaikkialla Kaakkois-Aasiassa ja sen ulkopuolella olevan kiinalaisen porvariston isänmaallisuudesta ja kiintymyksestä esi-isien koteihin aina tietoisuuteen Kiinan markkinoiden koosta ja potentiaalista. Amerikan tappiosta Vietnamissa ja osittaisesta vetäytymisestä Aasiasta kyyniseen haluun jatkaa ja pahentaa Kiinan ja Neuvostoliiton välirikkoa.

Kiinalle investoinnit, alun perin suurelta osin ulkokiinalaisista ja pian yleisemminkin, olivat ratkaisevan tärkeitä.

Se tarjosi sen, mitä maa kipeästi tarvitsi – nopeamman teollistumisen ja työllisyyden niille, jotka lähtevät maaseudulta aloittaakseen kaupunkielämän, taatut vientimarkkinat, taitojen ja teknologian omaksumisen, pääomaa, teknisen ja ammatillisen koulutuksen ja taitojen kehittämisen sekä edistyneen ja tieteellisen johtamisen, johon Lenin oli kovasti ihastunut.

Mikään näistä ei olisi ollut mahdollista – ainakaan samassa mittakaavassa ja näin nopeassa tahdissa – ilman Maon luomaa perustaa. Ilman peruskoulutettua lukutaitoista ja osaavaa työvoimaa. Ilman asuntoa ja sairaanhoitoa. Ilman liikenneverkkoa ja koko maan yhdistäviä päällystettyjä teitä. Ja niin edelleen.

Tästä syystä puheet Applen tai Foxconnin kaltaisista yrityksistä, jotka jättäisivät Kiinan ja muuttaisivat esimerkiksi Intiaan, ovat edelleen suurelta osin mielikuvituksellisia.

Tämä on suuri syy siihen, miksi Xi Jinping on käytännössä heti ensimmäisistä puheistaan lähtien, kun hänet valittiin puolueen pääsihteeriksi vuonna 2012, jatkuvasti korostanut, että Kiinan sosialistisen kehityksen kahta vaihetta ei pidä asettaa vastakkain, vaan pikemminkin nähdä ne yhden vallankumouksellisen kokonaisuuden kahtena osana, joista toinen lepää toisen luomilla perustuksilla.

Tässä hän eroaa pohjimmiltaan sekä tavanomaisista porvarillisista analyytikoista, että myös niistä vasemmistolaisista analyytikoista, jotka vähättelevät Kiinan sosialistisen kehityksen ensimmäistä tai toista vaihetta.

Deng Xiaoping ymmärsi intuitiivisesti, että jos he voivat hyödyntää markkinamekanismeja ihmisten innostuksen ja taitojen vapauttamiseksi, Kiina kehittyisi nopeasti ja ihmisten elintaso nousisi. Kun maanviljelijöille annettiin laaja vapaus kasvattaa ja viljellä mitä he haluavat, sekä myydä ylijäämänsä, elintarviketarjonta muuttui parissa vuodessa säännöllisestä ja epävarmasta runsaaksi ja monipuoliseksi.

Jos kasvu Maon kaudella oli kokonaisuutena tarkasteltuna vakaata, uudistuksen ja avautumisen alettua siitä tuli turboahdettua.

Köyhästä, globaalin talouden marginaalisesta maasta Kiinasta on tullut maailman toiseksi suurin talous. Jopa suurin ainakin yhden mittauksen mukaan. Kiina on maailman suurin valmistaja, suurin viejä ja suurin kauppakumppani useimmille kansoille. Se on noussut arvoketjussa rajusti ylöspäin ja johtaen yhä enemmän innovaatioiden ja T&K:n maailmassa. Sillä on suurin määrä uusia patentteja ja vertaisarvioituja artikkeleita tieteellisissä aikakauslehdissä. Vain muutamassa vuodessa koko maa oli suurten nopeuksien rautatieverkoston peitossa. Kiina on maailman johtava maa ilmastonmuutoksen torjunnassa aurinkopaneeleista sähköajoneuvoihin. Nyt Xi Jinpingin Kiina on johtava uusien, korkealaatuisten tuotantovoimien kehittämisessä, jotka ovat olennaisesti mukautuneet viidenteen teolliseen vallankumoukseen.

On korostettava, että samalla kun Deng Xiaoping edisti laajaa talouden vapauttamista, hän puolusti päättäväisesti sitä, mitä hän kutsui neljäksi perusperiaatteeksi, eli proletariaatin diktatuuria (jota Kiinan olosuhteissa kutsutaan yleisesti kansandemokraattiseksi diktatuuriksi), sosialistista tietä, kommunistisen puolueen johtajuutta ja marxismi-leninismiä ja Mao Tse-tungin ajattelua.

On tosiasia, että Deng Xiaopingin johdolla vastavallankumousyritys Kiinassa vuonna 1989 murskattiin päättäväisesti, kun taas samana vuonna vastavallankumous voitti melkein koko Itä-Euroopan ja kaksi vuotta myöhemmin itse Neuvostoliitossa.

Mikään muutos ei tietenkään olisi niin nopea ja radikaali ja niin laaja-alainen kuin uudistus- ja avautumisprosessi Kiinassa, että se voisi edetä ilman joitain vakavia negatiivisia piirteitä.

Vaikka kaikilla tai lähes kaikilla menee pitkällä aikavälillä paljon paremmin, entisestä luultavasti maailman tasa-arvoisimmasta yhteiskunnasta on tullut erittäin epätasa-arvoinen. Tämä koskee niin alueellisia eroja kuin kaupunkien (jossa suurin osa kiinalaisista nykyään asuu) ja maaseudun välisiä eroja sekä siirtotyöläisten ja muiden välisiä eroja.

Ympäristölle tehtiin valtavia vahinkoja ja ideologinen ja poliittinen työ heikkeni. Tämän tietyssä mielessä kuvasi jo pääministeri Zhou Enlai, vaikkakin perinteisessä kiinalaisen historian tarkastelun muodossa, kun hän huomautti raportissaan puolueen 10. kongressille elokuussa 1973, että Kiinan vallankumouksen aikana yksi suuntaus peitti aina toisen. Toisin sanoen vasemmistolaisia poikkeamia oli tapahtunut oikeisto-opportunismin korjaamisen aikana ja päinvastoin.

Tämän korjaamiseksi Xi Jinping on työskennellyt väsymättä siitä lähtien, kun hän valittiin johtoon vuonna 2012. Hän aloitti sen, mitä kiinalaiset nyt kutsuvat uudeksi aikakaudeksi.

Sen tärkeimpiä ominaispiirteitä ovat:

• Armoton ja lakkaamaton kampanja korruptiota vastaan, niin koko maalle vahinkoa aiheuttavaa suurta korruptiota kuin tavallisille ihmisille kurjuutta aiheuttavaa pientä korruptiota. Tai kuten kiinalaiset sanovat, kohdistuen sekä tiikereihin että kärpäsiin.
• Puolueen rivien oikaiseminen, puolueen ja kansainvälisten siteiden vahvistaminen ja päättäväinen paluu kansan palvelemisen käsitteeseen.
• Massiivinen, kohdennettu kampanja, jonka tuloksena on historiallisesti ennennäkemätön äärimmäisen köyhyyden poistaminen, ja huolellinen seuranta sen varmistamiseksi, etteivät ihmiset luisu takaisin köyhyyteen ja että heidän elämänsä paranee jatkuvasti.
• Pilaantumisen torjunta, ympäristön suojeleminen, biologisen monimuotoisuuden turvaaminen, uusiutuvan energian maailman johtajuus, ekologisen sivilisaation rakentaminen kotimaassa ja maailmanlaajuisen ilmastokatastrofin torjunnan johtaminen.
• Otetaan käyttöön maailman ylivoimaisesti suurin sairaanhoito- ja vakuutusohjelma sekä vanhuuseläkkeet, vaikka ne ovatkin monessa suhteessa alkeellisia ja joissa on paljon parantamisen varaa.
• Sen varmistaminen, että kaikki talouden sektorit, mukaan lukien yksityinen sektori, toimivat sosialismin yleisten etujen mukaisesti. Yksityisellä sektorilla olennaisia toimenpiteitä ovat teknologiasektorin sekä kiinteistösektorin huomattavasti suurempi sääntely, kultaisten osakkeiden, osittaisomistuksen tai suurten yksityisten yhtiöiden hallituspaikkojen ottaminen puolueen tai valtion haltuun, puoluekomiteoiden järjestäminen valvomaan yksityisiä yrityksiä ja työvoiman järjestäytyminen.
• Marxilaisuuden keskeisen ja ohjaavan roolin vahvistaminen.
• Deng Xiaopingin matalan profiilin politiikan olla ottamatta johtajuutta kansainvälisissä asioissa korvaaminen ennakoivalla ulkopolitiikalla, joka koskee kaikkia nykyisen maailmantilanteen keskeisiä kysymyksiä ja jonka strategisena tavoitteena on rakentaa ihmiskunnan yhteisen tulevaisuuden yhteisö.
• Lisääntynyt tuki muille sosialistisille maille ja dynaamisempi sitoutuminen koko kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen.

Vaikka Kiina on edelleen omien sanojensa mukaan sosialismin alkuvaiheessa, kokonaistavoitteena on nyt rakentaa kaikilta osin moderni sosialistinen maa vuoteen 2049 mennessä, jolloin kansantasavalta täyttää 100 vuotta.

On syytä huomata, kuten Andrew Murray kirjoitti Morning Starissa, että sosialistinen Kiina on nyt säilynyt pidempään kuin Neuvostovaltio. Eloonjääminen imperialismin hallitsemassa maailmassa on aina ollut ja on edelleen todellinen ongelma sosialistisille maille. Leninin sanotaan tanssineen lumessa, kun lokakuun vallankumous kesti kauemmin kuin Pariisin kommuuni. Samoin meidän tulee iloita kansantasavallan pitkäikäisyydestä ja sitkeydestä, varsinkin kun se viettää 75 – vuotispäivää tänä lokakuun 1. päivänä.

Palatakseni tavallaan lähtökohtaani, ei ole olemassa valmista kaavaa, erityistä salaisuutta tai ennalta tiedettävää tietä sosialismin rakentamiseksi, ei Kiinassa tai missään muussakaan maassa. Emme missään vaiheessa voi sanoa tämän tai toisen politiikan olevan parempi. Aika, sosiaalinen käytäntö ja kiinalaiset tuomitsevat siinä tapauksessa meidät. Tuemme poikkeuksetta jokaisessa maassa parempaa ja arvokkaampaa elämää työssäkäyville, asiaa, joka saa korkeimman ilmentymänsä sosialistisissa maissa, maissa, joissa työväenluokka ja sen liittolaiset ovat järjestäytyneet hallitsevaksi luokaksi ja jota meidän on puolustettava lakkaamatta, tulkoon mitä tahansa ja varauksetta, jotta ihmiskunnalla on tulevaisuus.