Kirja-arvio: Suomen rakentajat ja tuhoajat

Dosentti Johan Bäckman arvioi kahden merkittävän suomalaisen poliitikon, Jaakko Laakson (kuvassa oik.) ja Sauli Niinistön äskettäin julkaistuja muistelmia. Kuva Laakson kirjan julkistamistilaisuudesta, kuvassa vasemmalla Laaksoa haastatellut Pekka Ervasti. (kuva: Leena Hietanen)

Johan Bäckman

Sauli Niinistö: Kaikki tiet turvaan. Sinnikkään Suomen suunta. WSOY 2025. 

Jaakko Laakso: Punainen takapiru. Docendo 2025.

Äskettäin kaksi merkittävää suomalaista poliitikkoa julkaisi muistelmansa. Molemmat kirjoittajat ovat 77-vuotiaita ja käyttävät aineistona vielä julkaisemattomia poliittisia päiväkirjojaan. Kummallakin on sama teema: Suomen matka Naton syliin. 

Yhteisistä piirteistä huolimatta muistelmien kirjoittajat ovat poliittisesti mahdollisimman kaukana toisistaan: Jaakko Laaksoa vasemmistolaisempaa tuskin voi kuvitella, toisaalta Sauli Niinistö lienee suomalaisen porvarillisuuden huipentuma. 

Erilaisinta kirjoissa on kuitenkin kieli: Laakson tarkasta ja selvästä kielestä on mahdoton löytää epätarkkuuksia, mutta Niinistön ilmaisun porvarillinen suurpiirteisyys ei oikeastaan sisällä yhtäkään normaalia suomen kielen lausetta (kirjan nimi mukaan luettuna). 

Niinistö välttää tarkkoja ilmaisuja, koska hänen maailmassaan muu paitsi raha on turhaa politikointia, ehkä jopa kommunismia. Aivan kuten Trumpkin viljelee mielellään suurpiirteisiä ja epäselviä ilmaisuja.

Niinistö hoiteli Nato-jäsenyyden Suomen valtapuolueiden ja Bidenin kanssa salaa sopimalla. Sen jälkeen kysymys lakkasi olemasta poliittinen, joten avointa keskustelua tai kansanäänestystä ei tarvittu. Niinistö korvasi ne itse keksimällään venäläisellä sananlaskulla «kasakka ottaa sen joka on löysästi kiinni» ja kutsui manipuloituja kyselytutkimuksia «demokratian riemuvoitoksi». Suurpiirteisiä latteuksia nekin. 

Niinistön tekstistä huokuu kuitenkin pelko: asia ei ole vielä loppuun käsitelty, pahimmassa tapauksessa Suomi voi menettää alueita ja Niinistö vapautensa. Niinistön jälkiviisaat ja panettelevat kuvaukset Venäjästä ja venäläisistä ovat järkyttävää luettavaa kenelle tahansa terveellä moraalilla varustetulle ihmiselle. 

Laakso on hyvin verkostoitunut seurapiirihai, joka viihtyy parhaiten eri lähetystöjen vastaanotoilla. Muistelmissaan hän raportoi tapaamisistaan ja keskusteluistaan Tarja Halosen, Ilkka Kanervan ja muiden kanssa. Myös moni poliittisen historian sattumus saa tarkan kuvauksen. Eräs tökeröimmistä oli YLE-toimittajien onnistunut tunkeutuminen venäläiseen sotilastukikohtaan. Laakso käy yksityiskohtaisesti läpi tapahtumia, jotka vaikuttavat länsitiedustelun onnistuneelta provokaatiolta. 

Laakson leimaaminen KGB:n agentiksi alkoi jo hänen ollessaan koululainen, ennen kuin hän oli edes tavannut yhtään ulkomaalaista. Kirjassa kerrotaan heti alussa, miten HS:n toimittaja Harri Nykänen jahtasi Laaksoa ja yritti leimata hänet vakoojaksi, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Syntyy vaikutelma, että Suomen valtamedia usein avustaa länsivaltojen tiedustelupalveluita mustamaalausoperaatioissa. Myös Aleksi Mainio on tahollaan kirjoittanut yksityiskohtaisesti HS:n läheisistä yhteyksistä USA:n ja brittien vakoiluun. 

Toisaalta nuorta Laaksoa seuratessa tulee mieleen, oliko vallankumouksen mahdollisuus Suomessa 1970-luvun alussa sittenkin todellinen ja perustuiko Suomen maanpuolustus Prahan kevään tyyppisen invaasion estämiseen. 

Niinistön ja Laakson kohtalot herättävät monia kysymyksiä. Laakso on luovinut politiikan myrskyissä kuiville ja toiminut konsensus-Suomen tärkeänä välittäjänä eri poliitikkojen ja ryhmien välillä. Niinistön kohtalo sen sijaan näyttää vain isolta kysymysmerkiltä. 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti.