Tarpeemme metsistä

Hannu Ikonen, Lieksa/Sisilia, Ispica, julkaistu 16.1.2023

Reilun sadan vuoden aikana saannoksemme metsistä ja tarve hakea sieltä jotakin on muuttunut merkittävästi. Voitaneen sanoa, että nykyinen ymmärryksemme vie meitä 1910 luvulle, cajanderilaiseen metsien moninaiskäyttöön, lisättynä ymmärryksellä koko ekosysteemin herkkyydestä, ilmaston, vesistöjen ja soiden tilasta. Metsiemme tilaa voidaan tarkastella – tarve näkökulmasta – monin tavoin, sahatavaran-, paperi- tai sellupuun riittävyytenä, hiilinieluina, kasvukuutioina tai viimein energian biotuotoksena. Aina on kysymys meidän tarpeestamme, minkälaisena voimavarana metsiä pidämme, mihin uskomme niiden voiman riittävän?

1910-luvulla uskottiin cajanderilaiseen ”metsien moninaiskäyttöön”, suuremman puuston korjuuseen ja metsien muiden antimien tuotokseen, kaskeamisen ja hiilenpolton lopettamiseen. Sahateollisuuden kasvaessa 20-luvulla, lausui porvoolainen ”suursahuri” A. Eklöf, ettei kunnon sahatavaraa löydy enää Salpausselän eteläpuolelta. 30-luvulla paperi- ja selluteollisuuden laajetessa pienempikin puu alkoi ”kuiduksi” kelpaamaan. Avohakkuut ja soiden ojitukset alkoivat, ”jalokala” alkoi pakonsa sisävesistä humuksen lisääntyessä ja teollisuuden vesivoimantarpeen kasvaessa. Metsät nuortuivat.

Puunpolton ja bioenergian tuotannon saadessa teolliset mitat 70-luvulta alkaen, ovat metsämme edelleen nuortuneet koska viimeisimmästäkin risusta, kannosta tai pahaisimmastakin pusikosta on energiaksi, biojalosteeksi. Muutoksen voi havaita lieksalaisessa metsien kulutuksessa, Kevätniemen sahasta ja Honkarakenteesta, Bibnderholzin kautta bioöljytuotantoon. Kehityskuva on sangen selkeä, nuorille metsille on kasvavaa kysyntää, kun kuitupuu vielä lähetetään tyydyttämään valtakunnan kasvavaa sellun vientitarvetta.

Mikä on muuttunut runsaassa sadassa vuodessa? Vastaako puinen puurolusikka ajassamme biohajoavaa muovikassia? Entä hehkumattomasta haavasta valmistettu tulitikku ja sillä sytytetty koivuhalko biopolttoaineen lisäystä ruohonleikkuriin? Voiko keinotekoinen ”hirsi” korvata alkuperäisen, kun metsämme ”hoikistuvat”? Kuinka suuren osan marjoista, sienistä, kalasta ja riistasta olemme valmiit korvaamaan ulkoa tuoduilla tuotteilla? Mikä on ”uusien työpaikkojen” hinta?

Puun hakkuut ovat jopa saaristossa lisääntyneet. Aukkoja metsiin ilmestyy liian nopeasti. Aukkohakkuun sekä huonon harvennuksen jälkeen kestää pitkään ennenkuin alueella saadaan esimerkiksi uusi sienisato. Lajikadon huomaamme päivittäin.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös Finnpulpin Kuopion hankkeesta ei ollut pelkästään Kallaveden suojelua vaan koko raaka-aineen hankinta-alueen suojelua, indikoiden metsään kohdistuvia muitakin tarpeita, olevia työpaikkoja ja mahdollisia tulevia työpaikkoja, alueellisia tulovirtoja. Ns. biotuotannossa, olipa kysymys minkä hyvänsä fossiilisen tuotteen korvaamisesta, olisi kiinnitettävä huomio raaka-aineen hankinta-alueeseen, eikä pelkästään lähivesistöön, esim. Pielisjärveen Lieksassa.

Kun nyt Suomi on katkaissut puuntuonnin Venäjältä, metsämme ovat sananmukaisesti ”puun ja kuoren välissä”. Vikahan on tietysti Venäjän ja Putinin, että metsiemme vähäinenkin monimuotoisuus köyhtyy entisestään. Metsäpäättäjät, metsät ja metsien monimuotisuudesta hyötyvät – ihmiset ja luonto – on valtion päättäjien päätöksin asetettu ikävän eteen, metsäluonto ei tule kokemaan ”vihreää siirtymää”.

Eräänlaista ”metsäpopulismia” edustavat yksinkertaistavat kannat, jotka näkevät vain ”uudet työpaikat” ja epämääräiset ”tuotot” monikansallisilta ”verokikkailijoilta”. Tuleville sukupolville on pienempi paha velkaantunut valtio tai kunta, kuin tuottokykynsä menettäneet maat ja vedet, luonnon monimuotoisuuden katoaminen. Metsään kohdistuvia tarpeita on tulevillakin sukupolvilla.