Sadan vuoden takaiset tapahtumat heijastuvat tähän päivään

Sodasta ja rauhasta päättämistä ei voida siirtää Naton 5. artiklan turvatakuiden perusteella Natolle. Suomen perustuslain 93 §:n mukaan ”Sodasta ja rauhasta presidentti päättää eduskunnan suostumuksella”. Suomen eduskunta julistautui korkeimmaksi valtiomahdiksi 18. heinäkuuta hyväksytyllä valtalailla äänin 135–55. Laki siirsi kaiken siihen asti tsaarille ja suuriruhtinaalle kuuluneen vallan eduskunnalle, poikkeuksena oli ulko- ja sotilaspolitiikka. Muutos tapahtui, kun eduskunta päätti 8.–9.11.1917, että Venäjän lokakuun vallanku­mouksen jälkeen keisarin asema Suomessa ylimpänä vallankäyttäjänä on lakannut, ja tämän valta siirretään perustettavalle valtionhoitajakunnalle ja sitten itsenäisyysjulistuksessa 6.12.1917.

Päätöstä sodasta ja rau­has­ta ei voi siirtää Natolle
Jos sodasta ja rauhasta päättäminen siirrettäisiin Natolle sen 5. artiklan turvatakuiden perusteella, perustuslakia olisi muutettava ja jäsenyys olisi hyväksyttävä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Se olisi ensin hyväksyttävä äänten enemmistöllä ja jätettävä lepäämään vaa­lien yli. Sitten se olisi hyväksyttävä 2/3:n enemmistöllä. Kiireellisyys vaatii 5/6.

Tämäkään ei olisi Suomen perustuslain mukaista, koska ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”. Ulko- ja turvallisuuspo­liittisesta suvereniteetista luopu­minen hyväksymällä Naton 5. artikla tarkoittaisi itsenäisyyden olennaisen osan kumoamista. Perustuslain mukaisesti Suomen eduskunnalla tulee olla viime kädessä oikeus­ päättää osallistumisesta sotaan, eikä tätä päätöstä voida siirtää Naton elimille Naton 5. artiklan perusteella.

Nato-sopimuksen 11 artiklan mukaan ”sopimuspuolten on rati­fioitava tämä valtiosopimus ja toteutettava sen määräykset omien perustuslaillisten menettelyittensä mukaisesti. Perustuslakimenettelyn ohittaminen merkitsee, että rati­fiointi ei olisi pätevä.

On vedottu siihen, että 5. artiklan toimeenpano edellyttää Nato-maiden yksimielisyyttä, jolloin Suomenkin osalta pätisi, että Suomi voi jättäytyä pois sodasta ja jos ei ole yksimielisyyttä, Nato ei osallistu sotaan. 5. artiklassa ei kuitenkaan tällaista yksimielisyyttä ole, vaan se velvoittaa, että jos aseellinen hyökkäys tapahtuu, kukin maa ”auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimuspuolta tai sopimuspuolia ryhtymällä välittömästi yksin tai yhdessä toisten sopimuspuolten kanssa sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi, mukaan lukien aseel­lisen voiman käytön”.

Paasikiven-Kekkosen linja perusta Suomen turvallisuudelle
Ukrainan sota ei ole peruste Nato-jäsenyydelle. Suomeen ei kohdistu tällä hetkellä eikä näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa mitään sotilaallista uhkaa, kun Suomi säilyttää pian 80 vuotta jatkuneen ulkopoliittisen linjansa. Puolueettomuutta suurvaltojen eturistiriidoissa ja linjaa, että olemme rauhan puolesta sotaa vasaan, on virheellisesti kutsuttu alistumiseksi Neuvostoliiton tai Venäjän tavoitteille, vaikka kyse on itsenäisen maan viisaasta valinnasta. Suomi on nähty maail­malla esimerkillisenä maana, joka ei ole mukana sodissa ja on voinut edistää rauhaa ja kansainvälistä sopimista. Tämä viisas ulko- ja turvallisuuspolitiikka on mahdollistanut taloudellisen kanssakäymisen ja taloutemme ja työllisyyden vahvistamisen ja hyvinvointiyhteiskunnaksi kuvaamamme yhteiskunnan rakentamisen puutteineenkin, joissa on korjattavaa.

Ulkopolitiikan peruslinja, jota on kutsuttu Paasikiven-Kekkosen linjaksi, ja jota perusteil­taan toteuttivat edelleen myöhemmät presidentit, Koivisto, Ahtisaari Nato-kannastaan huolimatta, ja Tarja Halonen sekä ainakin presidenttikautensa alkuvaiheessa Niinistö, on ollut kestävä perusta Pohjolan turvallisuuspoliittiselle vakaudelle ja antanut perustan Suomen turvallisuudelle.

Nato-jäsenyys merkitsisi irtautumista tästä vuosikymmenten työllä rakennetusta menestyksekkäästä ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta ilman, että Suomen turvalli­suusympäristö olisi muuttunut tavalla, joka vaatisi Nato-jäsenyyttä.

Ei uutta rautaesirippua maamme itärajalle
Rauhan aikaansaamisen kannalta on johdonmukaista vaatia, että aseet lasketaan tässä ja nyt ja sotatoimet päätetään. Sopiminen kyetään tekemään, kun siihen on tahtotila. Sopiminen tarkoittaa, että sovitaan niistä asioista, joista voidaan sopia, mutta ristiriitoja jää eikä osapuolilta vaadita hyväksyntää asiois­sa, joissa se ei ole nykytilanteessa mahdollista. Niitä ristiriitoja ratkaistaan tulevaisuudessa tai ne säilyvät, mutta niistä huolimatta voidaan elää ja jälleenrakentaa. Sodan päättyminen edes jonkinlaiseen sopimiseen on tarpeen, koska muuten aseellinen konflikti jatkuu samaan tapaan kuin se jatkui vuoden 2014 jälkeen. Nato-hakemuksen sijasta Suomen tulee ponnistella tällaisen sopimisen ja aseellisen toiminnan lopettamisen eteen ja tukea YK:ta niin vaikeaa kuin tämä onkin.

Nato-jäsenyys nostaisi rautaesirippua Suomen itärajalle. Se merkitsisi, että Naton etupiiriraja suo­raan Venäjää vastaan kulkisi Latvian rajalta Jäämerelle liki 2000 kilometrin matkan ja sii­tä pääosa Suomen rajaa lähellä Pie­taria ja Muurmanskia. Naton etupii­rin tuominen näin lähelle Pietaria Suomenkin kohdalla palauttaa Pie­tarissa ja Venäjällä mieliin muistot Leningradin piirityksestä syksystä 1941 tammikuuhun 1943, Piirityksen aikana kaupungissa kuoli ainakin 641 000 ihmistä, joidenkin arvioi­den mukaan jopa yli 800 000.

On jokseenkin selvää, että Nato-jäsenyyden seurauksena Venäjä lisää perusteenaan turvallisuus- ja sotilaallista voimaa itärajamme itäpuolelle. Liikkuminen ja muu kanssakäyminen rajan yli vaikeutuu.

Suomesta ei tule uhata Muurmanskia ja Pietaria
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja sotien jälkeen on ollut, että tältä ilmansuunnalta ei kohdistu Leningradin ja Pietarin suuntaan mitään sotilaallista uhkaa, eikä Suomen aluetta voi mikään vieras valta käyttää uhkaamiseen. Nato esitetään puolustusliittona, mutta kärjistyneessä sotilaallisessa tilanteessa se ei sitä välttämättä ole. Nato-sopimuksen 1. artiklan mukaan ” sopimuspuolet sitoutuvat ”etteivät kansainvälinen rauha, turvallisuus ja oikeus vaarannu, pidättäytymään kansainvälisissä suhteissaan kaikesta voimankäytöllä uhkailusta tai voiman käytöstä”.

Tätä rikottiin Belgradin ja Jugoslavian kolme kuukautta jatkuneilla pommituksilla ke­väällä 1999, jotka tapahtuivat Naton pääsih­teeri Solanan käynnistäminä ilman YK:n valtuutusta. Niille esitettiin perustelut kuten kaikille sodille. Vaara on, että Naton myötä Suomi joutuu mukaan johonkin sotilaalliseen selkkaukseen tai sotaan.

Natojäsenyys heikentää maailmalla Suomi kuvaa
Suomi joutuu ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan olennaisen muutoksen myötä lisäämään sotilasmenoja siitä, mitä ne ovat muutoin. Se on pois tarpeellisista muista menoista ja velkaa kasvattavaa. Lisärasitetta aiheuttaa, että Suomen odotetaan ottavan osaa Baltian ilmavalvontaan ja puolustukseen sen sijaan, että Baltiassa pyrittäisiin sen suuntaiseen ulkopolitiikkaan, mitä Suomi on edustanut. Suomen kaltaista linjaa ja sotilaallista puo­lueettomuutta ovat myös Ukrainalle esittäneet monet näkyvät henkilöt, ja EU:n ulkoasiain komissaari Barroso totesi 21.3.2022, että oli virhe luvata natojäsenyys Ukrainalle. Ei pidä luvata sellaista, mitä ei voi pitää.

Tulee muun ohella ottaa huomioon, että suomalaisten liikkumi­nen maailmalla on ollut turvallista, kunhan ei ole menty kriisipesäkkeisiin, koska Suomi on koettu ystävällismielisenä maana, joka on rakentanut yhteyksiä konfliktien osapuo­liin sopua rakentaen. Tämä oli myös Suomen rooli YK:n rauhanturvajoukoissa kuten Kyproksella ja Siinaissa. Nato-jäsenyys merkitsisi tämän Suomi-kuvan muuttumista, koska oltaisiin osapuoli ja Nato-jäsenyys heikentäisi suomalaisten turvalli­suutta maailmalla, kaikkien suo­malaisten mukaan lukien, jotka eivät kannata Natoon liittymistä.

Naton jäsenyyshakemus voidaan vielä peruuttaa!
Erikoista on, että ydinaseeton Suomi hakisi turvaa Nato-maiden, etenkin Yhdysvaltojen ydinaseista. Se haittaisi tukeamme ydinaseiden vähentämiselle ja ydinaseriisunnalle tavoitteenamme ydinaseeton maailma. Päinvastoin Suomen olisi oltava aktiivinen ja tarvittaessa neuvottelupaikkana aseistariisuntaa käsiteltäessä. Nato-jäsenyys toisi varjon vuoden 1975 Etykille ja Helsingin hengelle.

Ei ole käsitelty sitä, miten Nato-sopimuksen 8. artikla, jonka mukaan ”kukin sopimuspuoli julistaa, etteivät mitkään nyt voi­massa olevat kansainväliset sitoumukset sen ja minkään muun sopimuspuolen tai minkään kolmannen valtion välillä ole ristiriidassa tämän sopimuksen määräysten kanssa ja sitoutuu olemaan solmimatta kansainvälisiä sitoumuksia, jotka ovat ristiriidassa tämän sopimuksen kanssa”, vaikuttaa Suomen ja Venäjän vuoden 1992 naapurisopimukseen ja muihin kansainvälisiin sopimuksiin. Nato-sopimus menisi selvästi Suomen ja Venäjän välisen vuoden 1992 sopimuksen edelle.

Pekka Tiainen

Helsinki