Kylmät tilat ja suuret ikäluokat

On paikallaan muistuttaa isiemme ja äitiemme taisteluista suurten ikäluokkien kanssa ja kylmien tilojen historiasta. Suuri joukko lähti Ruotsiin, kun valtiovalta luuli, että elämä jatkuu maaseudulla samanlaisena kuin ennen. Paljon olisi ollut toisin, jos silloinen valtionhoitajapuolue Maalaisliitto (kepu) olisi hyväksynyt teollistamisen. Olen vuosien varrella kuullut monia tosi kertomuksia, miten Keskustapuolueen hallinnoimat kunnat, sekä paikalliset suuryritykset ja kartanot, eivät sallineet teollisuuslaitoksia alueilleen. Toinen haaste oli, että ammattikoulutusta jarrutettiin liian kauan.

Suurten ikäluokkien synnyssä oli mukana valtiovalta. Ei voi ”syyttää” yksistään perheitä. Sodan jälkeen perustetut uudet kodit olivat tärkeitä. Ne olivat yhteiskunta-, perhe- sekä väestöpoliittisesti ensisijaisia. Ne syntyivät sodan jälkeisen asutuspolitiikan ja muiden valtion toimien tuloksena. Koteihin syntyneet suuret ikäluokat eivät syntyneet pelkästään sodan päättymisen riemusta ja yksityisten intiimien valintojen seurauksena, vaan valtiovallan suotuisalla avustuksella. Esim. asutustilallinen sai uudesta lapsesta korot ja lyhennykset anteeksi vuodeksi!! Ne olivat tietoisen, jo sodan aikana laaditun, väestöpolitiikan seurausta. Silloisen näkemyksen mukaan kansantalouden ja väestökehityksen välinen suhde oli suoraviivainen: mitä suurempi väestö, sitä enemmän työvoimaa ja sitä runsaampi oli tuotanto. Tästä seurasi elintason nousu sekä maan kansainvälisen painoarvon kasvu.

Maaseudun kannalta hyvin merkitykselliseksi asuttamisen muodoksi osoittautui perheellisten rintamamiesten asuttaminen Savotta-Suomen ydinalueille: Kainuuseen, Pohjois-Karjalaan, Keski-Suomeen ja Savoon sekä myös Etelä-Lappiin ja Pohjois- Pohjanmaalle. Rintamamiesten asuttamisen yhteydessä muodostettiin noin 16.000 ns. kylmää tilaa.

Jopa Etelä-Suomesta muuttivat jotkut Pohjois-Pohjanmaalle esim. Pulkkilaan kylmälle tilalle. Elo ei ollut hurrattavaa. Kun tilan raivaukset sai jonkinlaisen kuntoon, niin työkyky oli useasti mennyt. Kovalla työllä ja lisäansioillakaan tiloilla ei tullut toimeen. Pohjoiseen ja syrjäseuduille syntyi liikaväestö. Nuoret joutuivat kansakoulusta suoraan työhön.

Suuret ikäluokat olivat veteraanien lapsia. Uudistiloilla kasvatettiin tälle maalle tulevaisuus, noin miljoona suomalaislasta. Näiden pellavapäiden ja paljasjalkojen sekä vanhempiensa avulla maamme nousi kukoistukseen.

1960-luvulla koimme lähihistorian suuren muuttoaallon. Tuolloin sadat tuhannet suomalaiset jättivät kotiseutunsa, joko muuttaakseen maalta kaupunkeihin tai meren taakse Ruotsiin. Tuhannet maatilat autioituivat ja kokonaiset kylät tyhjenivät.

Jatkosodan aikana maata oli luvattu siirtoväen lisäksi myös rintamamiehille, sotainvalideille ja kaatuneiden perheille. Maanhankintalain perusteella muodostettiin 1950-luvun loppuun mennessä lähes 150 000 uutta viljelmää. Suomalainen yhteiskunta havahtui vasta vuosisadan lopulla työvoimapulaan, sillä ”oikein” koulutettuja ei ollut tarpeeksi.

Jo 1971 metallilakon yhteydessä pelästyttiin ammattimiesten siirtymistä Ruotsiin. Siksi lakon tuloksena kehitettiin lomaltapaluuraha jarruttamaan muuttoa. Pohjois-suomalainen muuttaja ei ollut seikkailija, eikä rahailluusion perässä juokseva. Hänellä ei ollut uusien kokemusten kaipuuta, vaan toimeentulonsa varmistaminen. Väite, että siirtolaisuus on luonnonvoimainen ilmiö, jonka taustalla ovat maailmatalous ja pääoman liikkeet, ei ole yksistään perusteltu. Miksi ei ole toteutettu vaihtoehtoa, jossa ihmisten sijasta liikkuu pääoma.

Viljo Lehmusketo
Raahe