Onko Suomi Naton yksiäänisin maa?

Suomen ensimmäisen Nato-kuukauden lähestyessä loppuaan voimme todeta kriittisten
äänten pahimpien pelkojen käyvän toteen vain pari viikkoa liittymisestä. Suomen tilannetta
voisi peilata kolmeen muuhun Euroopan maahan: Ruotsiin, Unkariin ja Puolaan.
Ruotsi on nyt siis jäämässä rannalle, kun Nato-laiva puksuttaa kohti ydinsotaa. Tämä
ydinretoriikka ei ole mitenkään ylimitoitettu varsinkaan, kun seuraa Suomen valtamedia
itsepintaista linjaa pitää se jatkuvasti pinnalla.

Jonathan Widell, 20.4.2023

Todellinen syy Ruotsin jäämiseen rannalle: nihkeä ydinasemielipide?

Pintapuoliseksi vaikutelmaksi muodostuu se, että Ruotsi ei ole kovasti hinkumassakaan
päästä Natoon mukaan, varsinkin kun se merkitsee nyt jo sitä, että Ruotsin hallituksenn oli
esiteltävä uutta tiukempaa terroristilainsäädäntöä Turkin mieliksi. Odotteena on, että vaikka
muutokset menisivät läpikin, Turkki ei ole tyytyväinen. Turkki on itse asiassa sanonut
olevansa skeptinen Ruotsin pikaisen Nato-jäsenyyden suhteen. Ja Turkki kai sen itse tietää,
sillä se on Turkista kiinni.

Mutta mikä tuon pintapuolisen vaikutelman alla voi pilkistellä? Tätä asiaa tarkastellessamme
ei voi välttyä siltä ajatukselta, että kenkä puristaa juuri noiden ydinaseiden kohdalta. Ruotsin
Nato-keskustelussa ne eivät ole ainakaan yhtä selkeästi esillä kuin jo pidemmän aikaa
Suomen valtamediassa. Tämä näkymättömyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät juuri
ydinaseet ja Ruotsin vastahakoisuus niitä kohtaan ole se syy, että Ruotsi on jäämässä
rannalle ja Suomi seilaamassa kohti ydinaseita.

Ruotsi on nimittäin ilmaissut neuvotteluissa ydinaseiden vastaisen kantansa. Kuten
muistamme Suomi ei, Marinin hallituksen aikana. Retoriikkanahan Suomessa oli jatkuvasti,
ettei Suomen Nato-jäsenyydelle saa asettaa (muka) ennakkoehtoja. Mihin muuhunkaan tuo
voisi viitata kuin juuri ydinaseiden sijoittamiseen?

Ruotsissa tämä keskustelu on käyty vuosikymmeniä sitten. Ruotsilla nimittäin oli toisen
maailmansodan jälkeen oma ydinaseohjelmansa. Kun se tuli julki, Ruotsin mielipide kääntyi
vahvasti ydinaseita vastaan, ehkä pysyvästi.

Suomessa tuota keskustelua ei ainakaan valvontakomission nenän alla tietenkään koskaan
käyty eikä sitä sitten ns. suomettumisen aikana päästy koskaan käymäänkään.
Ainakaan omaehtoisesti. Joten omaehtoisuuden merkiksi on nyt muodostunut se, että
Suomen pitää niitä voida saada sijoittaa. Olihan tällainen ajatuskulku senkin takana, että sitä
Natoon piti hakea. Sauli Niinistöhän väänsi sellaisen selityksen, että Suomen oli haettava
Natoon, koska Venäjä ei sitä suvainnut Ukrainankaan kohdalla. Ja siinä vaiheessa oli
Ukrainan toivomat ydinaseetkin keskustelun kohteena. Zelenskyn Münchenissä esittämään
ydinasepyyntöön (ainakin osaksi) vedotenhan Venäjä aloitti sotilaallisen erityisoperaationsa.
Se tuore paljastus, että ukrainalaisjoukot koettivat taannoin vallata Zaporižžjan
ydinvoimalaitosta (epätoivon vimmalla) siellä sijaitsevien amerikkalaislaitteistojen
pelatamiseksi, on antanut näille Venäjän peloille uutta pontta.

Unkari katsoo asioita lintuperspektiivistä

Unkari on Ruotsin tavoin entinen keskisuuri mahti ja tottunut siten tarkastelemaan maailman
tilannetta laajemmasta näkökulmasta kuin esimerkiksi juuri Suomi. Sen hankaukset EU:n
kanssa ovat hyvin tiedossa. Sen halu säilyttää hyvät suhteet Venäjään samoin.
Juuri Unkarin linja lyö kiilaa siihen banaaliin puheeseen, että Putin on onnistunut vain
lujittamaan Natoa. Nuo hankaukset EU:n kanssa ovat sitä paitsi estäneet EU:n ja Naton
sulautumista toisiinsa täysin. Samoin kuin nyt se, että Ruotsi on jäämässä ainakin toistaiseksi
Naton ulkopuolella, vaikka se onkin EU:ssa (tosin rahaliiton ulkopuolella).

Se, että Unkari osaa tähytä tosiaankin EU:n ulkopuolelle, ilmenee jo siitä, että se Turkin
tavoin on torjunut Ruotsin Nato-jäsenyyden ja päästänyt Suomen veräjästä läpi. Se siis
myötäilee Turkin linjaa – tosin vedoten Ruotsin Unkarin-vastaisiin lausuntoihin (ihan kuin niitä
ei muka olisi Suomesta satanut samalla mitalla). Näin se siis haluaa viestittää olevana
luotettava Nato-kumppani mutta pitävän kuitenkin oman päänsä kaiken yllytyksen keskelläkin.

Asian voi ilmaista USA:n demokraattipuolueen ehkä merkittävimmän ekonomistin Larry
Summersin sanoin: maailma on pirstaloitumassa ja moni maa katsoo, että paras pirstale ei
välttämättä ole se, jossa Yhdysvallat on mukana. Tämä ainakin pätee Unkariin. Mikä tekee

Unkarin politiikasta erityisen merkittävän, on se, että Viktor Orban on toisaalta osannut pitää
yllä hyviä suhteita nimenomaan Trumpin kannattajiin. Kävihän hän viime vuoden kesällä
manaamassa heidän tilaisuudessaan Texasissa globalistit helvettiin.

Puolan Venäjä-politiikka on vaikealukuista

Puola on kaikista monitahoisin ja vaikeaselkoisin tapaus. Se on ollut tähän asti samassa
asemassa kuin Unkari EU:n paariana. Miksi se nyt – toisin kuin Unkari – on kääntynyt täysin
Venäjää vastaan? Varsinkin kun ukrainalaiset vainosivat puolalaisia toisessa
maailmansodassa?

Tämän jälkimmäisen ongelmakohdan poistamiseksi Zelensky Puolassa viimeksi käydessään
pyysi Ukrainan toimia puolalaisia vastaan anteeksi. Tätä ei Puolan ulkopuolella ole juuri
kerrottu. Zelensky siis halusi aloittaa puhtaalta pöydältä. Tosin se, mitä hän halusi aloittaa
pyödän puhdistuttua on jäänyt hyvin hämäräksi. Paljon on ollut puhetta siitä, että Puola-Liettuan kansainyhteisön herättämisestä uudelleen henkiin. Sehän oli muutama vuosisata sitten Euroopan suurin valtiomahti.

Tämä ajatus on kuitenkin kai lähtöisin lähinnä läntisemmistä ajatushautomoista. Muistamme,
että itse asiassa Boris Johnson ehdotti, että itäiseen Eurooppaan perustettaisiin kansainyhteisö, joka olisi EU:n brittivetoinen vaihtoehto. Ajatus on nyt ollut yhtenä vaihtoehtona sen ”ongelman” ratkaisemiseksi, miten Valko-Venäjällä vielä saataisiin aikaan värivallankumous ja Ukraina (joka oli suurelta osin tuon entisen kansainyhteisön osana) saataisiin ikään kuin takaovesta Natoon ja EU:hun.

Puolan kansallistunnetta on väännetty Ukrainan suuntaan Lontoon piirustuspöydiltä

Kun tätä asiaa on puolalaisilta itseltään tiedusteltu, ajatus on osoittautunut heille itselleen
vieraiksi. Eikä sen mitään muuta voi olettaa olevankaan. Olihan Suomikin tavallaan osa tuota
kansainyhteisöä, kun Puolan kuningas Sigismund III nousi myös Ruotsin valtaistuimelle
pelkkänä Sigismundina. Suomi oli tuossa mukana; tosin Suomessa tämä ajanjakso muistetaan – jos ollenkaan – pienemmässä mitassa nuijasodasta, Klaus Flemingin raakuuksista jne. Se, että jostakin Lontoosta käsin tämä voi näyttää sitovan Suomenkin Puolan ja sitä kautta siis Ukrainan kohtalonyhteyteen, ei oikein istu Suomessa itsessään. Yritystä ei tosin puutu.

Se, että Puola ei kuitenkaan ole noussut vastarintaan tuota kansainyhteisöajatusta vastaan,
on osaksi opportunismia, osaksi silkkaa olemassaolon taistelua. Jos se saa britit mobilisoitua
Puolan turvaksi, niin mikä ettei? Puola ei nimittäin pelkää mitään yhtä paljon kuin sitä, että
ulkovalta joko lännestä – siis Saksasta – tai idästä – siis Venäjältä – jyrää yli maan, niin että
Puola jälleen häviää kartalta.

Britit näyttäytyvät tässä pelonsekaisessa ilmapiirissä luotettavimmalta tuelta – itse asiassa
luetettavammalta kuin Yhdysvallat, jonka johdossa vähänkään selväjärkinen tai ainakaan
rehellinen yksilö tajuaa olevan täysin seniili henkilö, jonka viimekertaisesta puheesta
Puolassa ei jäänyt käteen muuta kuin sekavaa löpinää. Puolalaiset itse sen ainakin tajuavat.
Mahtavista valoefekteistä huolimatta.

Tosin, jos nyt otaksutaan, että Puola tosiaan rupeaisi laajentumaan Ukrainan suuntaan, niin
eiköhän tuo pelko siitä, että Saksa siihen jotenkin reagoisi Puolan kannalta epämiellyttävällä
tavalla, tulisi itse asiassa vain aiheellisemmaksi? Ehkä juuri Saksaa loitolla pitääkseen Puola
on tavan takaa nyt esittänyt Saksalle vaatimuksia sotakorvauksista. Siis toisen
maailmansodan ajoilta. Mihin Saksa on vastannut suoralta kädeltä ja johdonmukaisesti, että
ei käy.

Niin kauan kuin Puola ei saa Saksan varjoakaan jotenkin poistettua niskastaan, mitään
konkreettista ei tällä saralla varmaankaan tule tapahtumaan. Se, että Puola lähettäisi ns.
rauhanturvajoukkoja Ukrainaan, olettaa, että Saksa samoin kuin Venäjä ovat aivan mistään
mitään käsittämättömiä.

Suomen ja Ruotsin tuntojen vertailua

Ja kun asetelmat ovat nämä, vain yksi asia on varma. Suomi on täydellisesti kiinni Nato-projektissa. Aina ydinaseita myöten. Se, että kaikkia demokratian pelisääntöjä tässä pannaan samaa tahtia matalaksi, ei näytä moniakaan Suomessa huolettavan. On kuitenkin pantava merkille, että se Venäjän uhka, jonka varjolla Suomi saatiin Natoon, on epäsuorasti myönnetty aiheettomaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kohta Suomi ei ole juuri siinä kähmässä Venäjää vastaan, jolta puolustautumiseksi Nato-jäsenyys muka oli välttämätön.

Ruotsissa sen sijaan voidaan jo alkaa ruotia tilannetta realistisemmin. Kuuluu jo ääniä, että Ukrainahan ei itse asiassa ole ollut itsenäinen ennen Neuvostoliiton romahtamista. Eikä sekään kanta ole jäänyt lausumatta, että Nato on itse asiassa jäämässä Ukrainassa häviölle? Miksi siis Natoon pitäisi liittyä?