Viiden päivän sota
Kuva Batumin satamasta Mustanmeren rannikolta
Sergei Skvortsov, julkaistu syyskuu 2008
Olympiakisojen avajaispäivänä (Peking 8.-24.8. 2008, toim. huom!) Georgian armeijan joukot tekivät hyökkäyksen yöllä Tshinvaliin Etelä-Ossetian pääkaupunkiin. Vain muutamia tunteja ennen hyökkäystä –luultavasti vihollisen valppauden häiritsemiseksi – Saakashvili oli julkisesti julistanut yksipuolisen tulitauon ja kaikenlaisen voimankäytön lopettamisen.
Hyökkäyksen alussa operaatio johti joihinkin menestyksiin – georgialaiset onnistuvat valtaamaan osan Tshinvalia – mutta kahdessa päivässä Venäjän vakituiset joukot tulivat kaupunkiin ja tämä muutti dramaattisesti tilanteen, kun enemmän tai vähemmän suorituskykyiset georgian joukot tulivat tuhotuiksi. Georgian suuresti ylistetyt joukot pakenivat takaisin Georgiaan jättäen aseensa ja kaikki varusteensakin venäläisille. Ilman mitään vastarintaa Venäjän joukot etenivät muutamien kymmenien kilometrien päähän Georgian pääkaupungista Tbilisistä. Virallisesti heidän tehtävänään oli tuhota Georgian sotilastukikohdat, epävirallisesti heidän tehtävänään luultavasti oli osoittaa Georgian hallinnolle ja kansalle, että Georgia oli hävinnyt sodan. Georgian presidentti Saakashvilin sotaseikkailu oli perusteellisesti epäonnistunut ja sen seuraukset olivat hyvin vakavat, ei vain hänen itsensä osalta.
Mihin sitten Georgian johto luotti? Tosiasiassa USA ei ollut antanut hyväksyntää hyökkäykselle eikä Saakashvili voinut luottaa pääliittolaisensa apuun. Realististen voimasuhteiden mukaan tällainen hyökkäys normaalissa järjestyksessä oli tuomittu jo alusta lähtien epäonnistumaan. Enintään Tbilisi saattoi kuvitella Tshinvalin väliaikaista valtausta, josta kuitenkin olisi sissisodan jälkeen jouduttu luopumaan. Kuitenkin tämä olisi riittänyt Saakashvilille – hänen olisi vain täytynyt pitää hallussaan Tshinvali joulukuuhun asti, jolloin Georgian Nato-jäsenyys olisi selvinnyt.
järven takana siintävät yli kolmeen kilometriin kohoavat Kaukasuksen
huiput. Etualalla näkyy Georgiasta irtaantuneen Abhasian lippu. Sen tunnus – kämmen – tarkoittaa ”tervetuloa.” Ympäsillä seitsemän tähteä kuvaavat Abhasian seitsemää aluetta. Vihreä ja valkoinen kuvaavat kristinuskon ja islamin liittoa. (Kuva Tarja Männikkö)
Tosiasiassa Georgian presidentti yliarvioi pahasti Georgian armeijan taistelukyvyn. Ilmeisesti Saakashvili luulotteli naiivisti, että kun yhdysvaltalaiset kouluttajat (heidän mielestään maailman voimakkaimman armeijan edustajat) olivat kouluttaneet Georgian joukkoja, myös he tulisivat käytännössä voittamattomiksi. Georgian johto ei kuitenkaan ottanut huomioon, että Venäjän armeijalla oli laaja sotakokemus Tshetsheniasta eikä Georgialla ollut vastaavaa kokemusta ollenkaan. Se merkitsi tappioita sekä Abhasiassa että Etelä-Ossetiassa. Tuloksena oli, ettei Georgian armeija pystynyt puolustautumaan montaakaan tuntia, eikä se ollut saanut edes miehitettyä kaupunkia, joita puolusti vain kourallinen rauhanturvaajia ja osseetialaisia joukkoja.
Saakashvili teki vielä yhden virhearvion. Hän luuli – samoin kuin monet lännessä-, että Putin on edelleenkin numero yksi Venäjällä. Hän kuvitteli mielessään, että kun muutamia vuosia sitten Moskova antoi periksi hänelle antaessaan hänelle Adsharianin autonomian hallinnan, Venäjän armeija tuskin tulisi puuttumaan konfliktiin. Tässä hän laski väärin.
Puutteistaan ja heikkouksistaan huolimatta Venäjän armeija osoitti, että se edelleenkin osaa asiansa. Tshetshenian sotaa kritisoidessaan läntiset tarkkailijat eivät huomaa, että sodan molemmat osapuolet oli koulutettu Neuvostoliiton armeijassa, jonka taistelukyky oli monin verroin parempi kuin yhdenkään Nato-armeijan. Nyt tässä konfliktissa, jossa Naton kouluttajat olivat opastaneet Georgian armeijaa jo useita vuosia, tulos oli täysin erilainen – muutamassa tunnissa georgialaiset luikkivat tiehensä. Varmastikaan nämä kouluttajat eivät ole ihmeidentekijöitä. He työskentelevät niiden sotilaiden parissa, mitä heillä on käytettävissään. Päinvastoin paljastuu, etteivät nämä kovasti mainostetut Nato-standardit olekaan kummoisia.
Kuitenkaan Venäjän armeija ei tarvitse lisää voittoja, sitä ei tarvitse vertailla vakavasti otettavimpiin vastustajiin, vaikka Jeltsinin ja Putinin aikakaudella Venäjän armeija heikentyikin merkittävästi.
Voittaminen sodassa on kuitenkin vasta puoli voittoa, sotilaalliset saavutukset on osattava muuttaa poliittisiksi ja strategisiksi menestyksiksi. Vaikka tilanne elää ja muuttuu jatkuvasti, eikä vähiten Venäjän johdon vähemmän onnistuneista ratkaisuista johtuen, jo nyt on mahdollista tuoda esiin joitakin tuloksia.
Aivan ensimmäiseksi on tarpeellista kertoa, mitä Georgian kansa on saavuttanut. Tällä presidentti Saakashvilin operaatiolla tulee olemaan hyvin syvät vaikutukset maan johtoon. Vaikka tämä väkivaltainen “Misha” onkin länsivaltojen tukema, hänen poliittinen uransa tulee loppumaan nopeasti – Washington ei tule antamaan anteeksi tällaista luvatonta käyttäytymistä. Ulko- ja puolustuspolitiikan alueella hallitus on todella heikoilla. Venäjän tunnustus Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyydelle on poistanut vuosikymmeniksi kysymyksen niiden integroimisesta Georgiaan. Sotilaallisin keinoin ei saavuteta mitään eikä kukaan näiden alueiden asukkaista hyväksy Georgian toimia. Lisäksi Georgia on menettänyt alueet, joita se on kontrolloinut tähän asti.
Myös Georgia on nyt käytännössä ilman armeijaa, armeijan henkilöstön moraali on perusteellisesti romahtanut, enemmän tai vähemmän tehokkaat armeijan yksiköt on tuhottu, suurin osa sotakalustosta on tuhottu tai se on Venäjän armeijan valtaamaa.
Venäjän tunnustus Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyydelle on aiheuttanut ankaria reaktioita lännessä. Monet (jopa aivan vilpittömät ihmiset) ovat nähneet sen Georgian alueiden valtauksena tai tällaisen valtauksen valmisteluna, vaikka esim. Abhasia ei halua olla osa Venäjää. Georgian autonomioiden tunnustaminen tapahtui liian hätäisesti. (Esim. USA:n valmistelemaa Kosovon tunnustamista valmisteltiin pitkään ja hakien tunnustukselle “tukijoukkoja”.) Kaikesta huolimatta tunnustukselle oli riittävästi päteviä syitä.
Tosiasia on, että Abhasia ja Etelä-Ossetia eivät ole mitään separatistisia alueita. Kun Georgia erosi Neuvostoliitosta, voimassa oleva lainsäädäntö jätti tuolloin näille oikeuden erota Georgiasta, jos ne eivät halua jäädä osaksi sitä. Ne eivät käyttäneet tätä oikeutta. Vielä toinen merkittävä huomio – 90-luvun alussa Georgia poisti kaikki Neuvostoliiton lait, myös ne lait vuodelta 1921, kun neuvostovalta oli perustettu Georgiaan. Tällä tavoin Georgia on myös poistanut Abhasian ja Etelä-Ossetian liittämisen Georgiaan, joka tapahtui aikanaan Neuvostoliiton lakien mukaan. Niinpä tässä ei ole mitään suoraa yhteyttä Kosovon tilanteeseen, eikä ole mahdollista puhua mistään alueellisesta loukkauksesta – Abhasia ja EteläOssetia eivät ole koskaan olleetkaan osa itsenäistä Georgiaa.
Vaikka Baltian maat ja Puola ovat julkilausumissaan syyttäneet Venäjää imperialistisesta politiikasta, käytännössä juuri Georgia on harjoittanut “mini imperialismia” Abhasiaa ja EteläOssetiaa kohtaan uhkaamalla niitä asevoimilla. Eikä Georgia ole vain uhkaillut. Miksi venäläiset rauhanturvaajat olivat Etelä-Ossetiassa? Siksi, että 1990-luvulla Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan ja alkoi järjestää siellä massamittaisia etnisiä puhdistuksia. Hyökkäykset on menestyksellisesti torjuttu ja konfliktin osapuolien erottamiseksi venäläiset rauhanturvaajat tulivat paikalle. Sillä hetkellä ne ennemminkin palvelivat Georgian etuja. Rauhanturvaajat jopa pelastivat Georgian silloisen presidentin Edward Shevardndazen abhaasijoukkojen käsistä. Saakashvilin tultua valtaan kaikki muuttui, rauhanturvaajien tehtäväksi tuli hänen toimiensa ehkäiseminen. Heti alusta alkaen “Misha” alkoi etsiä sotilaallista ratkaisua asiaan kasvattaen armeijansa varustelua ennätyksellisellä tavalla kymmenkertaistamalla ne lyhyessä ajassa. Oikeastaan nyt tehty hyökkäystä Ossetiaan oli suunniteltu jo kahdesti aikaisemmin, mutta silloin Georgian johtoa oli hillinnyt …- USA, joka ilmeisesti ymmärsi, mihin tällainen seikkailu johtaa. Tällä kertaa Saakashvili ei totellut ja mitä seurasi? Georgian armeija on jälleen kunnostautunut “kohtuuttomalla voimankäytöllä”, josta länsi nyt syyttää Venäjää. Erityisesti Georgian armeija tulitti Tshinvalia Stalinin uruilla – ja tämä asehan ei erityisesti valikoi kohdettaan. Viralliset luvut hyökkäyksen uhriluvusta ovat luultavasti ylimitoitettuja, mutta joka tapauksessa kyse on sadoista uhreista, rauhanomaisista asukkaista, joka tekee lähes prosentin pienen maan koko asukasluvusta. Ja nämä uhrit vain kahdessa päivässä! Georgian armeija teki todellisia hirmutöitä asukkaille, ihmisiä ammuttiin, ajettiin tankeilla yli jne.
Mitä sitten tulee tähän termiin “kohtuuton voimankäyttö”, mistä länsi syyttää Venäjää. Länsipropaganda pitää itsepintaisesti kiinni syytteestä, että Venäjä hyökkäsi Georgiaan ja että Venäjä oli miehittämässä Georgiaa. Tiedotusvälineet ovat kenties unohtaneet kuka hyökkäsi kenenkin kimppuun. Mutta se seikka, että Georgia oli koko sodan alkuunpanija, tunnustetaan USA:ssakin. Myös se tunnustetaan, että venäläisillä rauhanturvaajilla oli oikeus olla Etelä-Ossetiassa. Myös länsipropaganda sanoo, että Ossetian rajojen sisällä Venäjän joukoilla oli lupa taistella, mutta ei Georgian puolella rajaa. Kuitenkaan sodissa ei yksinkertaisesti noin vain tapahdu. Historiassa ei ole esimerkkejä, että sotatilanteessa ei olisi menty vihollisen alueelle, kun tehtävän toteuttaminen ja oma turvallisuus sitä vaatii.
USA:n osalta väite on erityisen tekopyhä, kun ottaa huomioon heidän käytöksensä eri konflikteissa, esim. Kosovon tapauksessa he pommittivat Belgradia, joka sijaitsee satojen kilometrien päässä konfliktin alueelta.
On liian aikaista puhua mistään uudesta kylmästä sodasta ja muista lännen sanktioista – Eurooppa ei ole niistä kiinnostunut. Bushin aikakaudelle on tulossa loppu ja hänen mielipiteensä painavat vähemmän ja vähemmän. Jos McCain tulee valtaan, kova vastakkainasettelu Venäjää vastaan tapahtuu Georgiasta huolimatta.
Niinpä jo entisen Neuvostoliiton varjo saattoi olla riittävä torjumaan “kumppaneitamme” kävelemästä Venäjän yli. Kuitenkin pitkällä tähtäyksellä Venäjän ulkopoliittisen aseman elpyminen riippuu kaikissa suhteissa talouden kehityksestä ja maan puolustusvoimista, joiden tila nyt on surkea. Jos on mahdollista sanoa, niin nyt Venäjä on noussut polviltaan ylös puolittaiseen pystyasentoon.
Kuitenkin, on mahdollista sanoa, että USA:n ehdottoman yksinvaltainen rooli maailman politiikassa on viimeinkin ohi. Kuten Ranskan presidentti äskettäin totesi: “yksinapaista maailmaa ei enää ole”. Tähän arvioon on helppo yhtyä. Sergey Skvortsov NKP:n keskuskomitean ensimmäinen sihteeri
Julkaistiin: Kansan ääni, syyskuu v. 2008
Käännös englannista Reijo Katajaranta
