Värivallankumous Suomessa on jo tehty

Mauno Saari, julkaistu 9.12.2022.

”Värivallankumous” -nimitys syntyi Ukrainan vuoden 2004 ”oranssivallankumouksen” johdannaisena. CIA:n mobilisoimia kumouksia tai niiden yrityksiä on sitten tehty monissa muissa maissa, joissa niiden hallinto on haluttu kääntää länsimieliseksi. Suomi on nyt saanut omansa. Meillä värinä ei ole oranssi, ei punainen eikä valkoinen vaan sinikeltainen. Ratkaiseva vuosi oli 2014. Silloin Ukrainassa tehtiin vallankaappaus, jota Suomenkin media nopeas­ti oppi kutsumaan vallankumoukseksi.

Maidanin aukiolla Kiovassa ”uuden hallinnon” pestaamat tarkka-ampujat tappoivat ison joukon ihmisiä. Maidanin tapausten organisoinnissa ja sponsoroinnissa USA:n poliitikoilla oli tärkeä rooli. Se on luotettavasti dokumentoitu. Odessassa natsit polttivat kymmeniä venäjämielisiä elävältä, estämällä näiden paon liekeistä. Koko kauheus videoitiin – ja uutisoi­tiin myös Suomessa ennen median täyskäännöstä.
Itä-Ukrainan sisällissota alkoi. Sen aikana Kiovan hallinto armeijansa avulla surmasi kahdeksassa vuodessa tuhansia ja tuhansia Donbassin kapinallisia, joita Venäjä tuki.

Vuonna 2014 Suomessa allekirjoitettiin ”yhteisymmärryspöytäkirja” eli isäntämaasopimus Naton kanssa. Samaan aikaan perustettiin Mediapooli, huol­tovarmuuskeskuksen alaisuudessa toimiva elin, joka linjaa tiedotusvälineiden toimintaa. Vuonna 2014 tehtiin myös päätös sadan keskeisesti viestintään vaikuttavan virkamiehen kouluttamisesta ”hyb­ridiuhkien torjuntaan” Harvardin yliopiston toimesta. Koulutus toteutettiin vuonna 2015.

Nämä päätökset olivat tärkeitä, sillä minkä tahansa vallankumouksen onnistumisessa viestinnän haltuunotto on olennaista. Ope­raatio on saavuttanut tavoitteensa, sen näemme ja kuulemme joka päivä.

Ulkopoliittisen instituutin UPI:n uudistettu toiminta alkoi tarjota merkittävää tukea median­ avoimelle venäjävastaisuudelle. Kun Helsinkiin vielä perustettiin hybridikeskus, jossa Nato on mukana, tehokas koneisto sinikeltaisen värivallankumouksen toteuttamiseen oli valmis.

Viimeisin HS-gallup todistaa kumouksen tapahtuneen. Suu­ri osa kansasta on vahvalla kampanjalla saatu vihaamaan naapurimaatamme ja sen totaalisella demonisoinnilla perkeleeksi leimattua presidenttiä.

Kansa on höpsäytetty uskomaan, että Ukrainassa me puolustamme demokratiaa ja länsimaisia upeita arvoja, ja että johtotähti Zelenskyin jutut ovat totta. Olennainen vallankumouksen tulos saatiin, kun Suomi päätti hakea Naton jäsenyyttä. Se tapahtui eduskunnan lähes yksimielisellä päätöksellä, jota ennen presidentti Niinistö oli tullut tulokseen, että kansanäänestystä ei tarvita, koska kansan mielipide jo tiedetään. Ennen eduskunnan äänestystä puo­lueiden johdot olivat istuneet pre­sidentin puhuteltavina – menettely, jota on arveltu perustuslain ja ainakin parlamen­taarisen demokratian reu­noja hipovaksi.

Nyt elämme vallankumouksen jälkeistä uutta aikaa. Maa on Naton odotushuoneessa kuulostellen vähän hermostuneesti Turkin presidentin suun­taan. Hätä ei ole tämän näköi­nen. Toinen isäntämaasopimus, tällä kertaa suoraan USA:n kanssa on tekeillä, uudet hävittäjät tilattu, samoin uudet sotalaivat. ”Monikansallisia” sotaharjoituksia on tuon­ tuos­ta, ja US-merijalkaväki harjoittelee Hangon lähellä.

Suomen Nato-jäsenyyttä on valmisteltu ”pikkuhiljaa” (vuon­na 2014 puolustusministerinä toi­mineen Carl Haglundin ilmaiseva sanonta) 1990-luvun puolivälistä lähtien. ”Pikkuhiljaa” on ollut erittäin tarkoituksenmukaista hitautta. Eduskunta ei huomannut liikettä, meistä kaduntallaajista puhumattakaan. Vasta nyt, kun operaatio on melkein maalissa, sen taitava ja ovela toteuttaminen on ainakin osittain nähtävissä.

Onko Suomi nyt parempi kuin äsken? Ulkopolitiikka on käännetty aikaisemman vastakoh­daksi. Lehdistö- ja sananvapaus on kadonnut, journalismi kuollut. Miten voi demokratia? Yhdysvallat on joka tapauksessa saavuttanut tavoitteensa Suomen osalta. Meil­lä on yhteinen vihollinen.