Uutissykliä Rosa Luxemburgin kanssa lukien: Stubbia ja Natoa sekä Ukrainaa ja Trumpia

Nyt jo hieman hiipumaan päin olevan hallituksen sisäisen rasismikeskustelun avulla on siirretty huomiota pois niin hallituksen yhteiskunnan heikoimpiin kohdistuvasta ankarasta leikkauspolitiikasta kuin Ukrainan ns. vastahyökkäyksen olemattomasta menestyksestä. Suomen tuore hallitus on voimakkaasti sitoutunut kotimaan heikompiosaisten kurittamiseen, kuten myös pahasti korruptoituneen Ukrainan hallinnon tukemiseen veronmaksajien rahoista.

Jonathan Widell 16.8.2023

Mistäs se me sitten tänään puhuttaisiin? Aiheita kyllä riittäisi. On Ukrainaa ja on Stubbia ja on
Trumpia ja Aaltolaa ja vaikka mitä. Ongelma tässä uutisaiheiden perässä juoksemisessa vain on se,
että systemaattinen ja teoreettinen tarkastelu jää vähemmälle, ja se on sitten siinä, se homma.
Meidänhän piti erottua joukosta juuri sillä, ettemme ole opportunisteja.
Emme kaiva kuoppaa toiselle, sillä siihen on vaarana langeta itse. Mikä muuten on yleistä tänä
päivänä – ihan epäkypsyyteen saakka, ikään kuin 70-luvun ”minä-sukupolvi” ei tajua olevansa jo
kypsässä iässä. Tämä näkyy erityisesti Amerikassa, missä ei pärjää ilman vihollisia, joita vastaan ei
pärjää ilman kavereita, joiden kanssa sitten kaivetaan kuoppaa tuolle viholliselle, niin että ollaan
valmiita tinkimään periaatteista, jotka viime kädessä turvaisivat omankin selustan.

Rosa Luxemburg – kansan ystävä ja kommunisti myös kansallisessa mielessä

Ja mikä parempi teoreettinen lähtökohta meillä voisikaan olla tänä päivänä kuin Rosa Luxemburgin
kirjoitus Puolan kansallisuuskysymyksestä. Ihan totta. Puolaahan nyt pidetään maailman
hulluimpana kansana, mutta vanhan polven Luxemburg nousi selvin sanoin puolustamaan
puolalaiskansan oikeuksia saksalaista yliherruutta vastaan.
Tämä on hurjaa luettavaa. Nyt kun vasemmisto koettaa kaikin keinoin pyristellä eroon minkään
kansallisuuden puolustamisesta – varsinkin kun se kansallisuus sattuu omalle kohdalle, on hyvä
muistaa, että Luxemburg runteli kovin ottein saksalaisten herrojen otteet, joilla kavennettiin
jatkuvasti puolalaisten oikeuksia niin sanoeksemme omalla maallaan.
Hyvää Luxemburgin käsittelyssä on myös se – paitsi että se on paljon lukukelpoisempaa tekstiä
kuin useat kommunismin klassikot – että hän ei jätä ottamatta huomioon luokkanäkökulmaa. Hän
pystyy jopa puolustamaan kristinuskoa, jonka olisi pitänyt nousta tätä vääryyttä vastaan
taistelemaan tai ainakin puhumaan. Mutta puolalaisten katolilaisten aineellinen hyvä oli niin paljon
riipuksissa saksalaisista patruunoista, että kirkko jätti sen vääryyden – kansallisen syrjinnän –
vähemmälle. Ja soti siten omia periaatteitaan ja omaa sanomaansa vastaan.
Ja samaa teki myös puolaiseliitti. Toisella tavalla ilmaistuna puolalaisten luokkatietoisuus oli siis
lujempi kuin kansallistietoisuus. Ja jotensakin nurinkurisesti tuo luokkatietoisuus oli vahvempi
yhteiskunnan ylimmissä kerroksissa – jotka kuitenkin olivat autuaan tietämättömiä sellaisesta
käsitteestäkään kuin luokkatietoisuus. Siis kun se omalle kohdalle sattui. Ja tämä sitten loi uraa
kansojen – puolalaisten ja saksalaisten – väliselle ystävyydelle, jollaiseksi sitä kai olisi voinut
nykyisten globalistien kielellä kutsua. Ja kuitenkin yhteiskunnan alemmilla portailla todellisuus oli
kuitenkin kaikkea muuta kuin ystävyyttä. Eikä se puute tullut välttämättä kuin toiselta puolen. Siis
saksalaisten.
Tässä on muuten vielä hyvä ottaa huomioon sekin, että vaikka Luxemburg olikin juutalainen, hän ei
vetoa tähän ollenkaan. Sen sijaan hänen mielessään kumottaa juuri tuo puolalaisten kova osa. Hän
muuten puhui nimenomaan Poznanin kaupungista – jonne on nyt tuotu tuota Nato-roinaa ja Nato-
väkeä lähinnä kai Valko-Venäjän kukistamista varten. Niin että yhtymäkohtaa nykyiseenkin menoon
on. Eikä tässä puolalaisetkaan voi niin tietämättömiä olla kaikessa Venäjän-vastaisuudessakaan, että
taitaa nyt ongelmana ollakin juuri tuota kansojen välistä ystävyyttä toitottava Nato. Kunhan nuo
kansat ovat ”omia”.

Nykypäivää Rosa Luxemburgin kanssa lukien: vähemmistönkö edut välttämättä etusijalle?

No mitä tällä on tekemistä minkään kanssa, kysyt. No tietysti se, että tuo rasismikeskustelu käy edelleenkin kuumana Suomessa. Omituisen tuntuista on, että RKP ja HBL siis Hufvudstadsbladet
nyt leimautuvat rasismin suurimmiksi vastustajiksi. Monen kantasuomalaisen omakohtaiset
kokemukset voivat olla toiset. Mutta emmehän me tässä suomalaisista puhukaan. Emmekä
varsinkaan venäläisistä. Puhumme sen sijaan juuri tuosta kansojen välisestä ystävyydestä. Se taas
rakentuu (”paljastettakoon” se tässä) juuri kapitalismin omille eduille. Eikä millekään muulle. Ei
kerta kaikkiaan millekään muulle.
Ja tässä on taas se pointti, että vasemmistolaistenkaan – eikä kommunistien – tarvitse pelätä
kansallisuuskysymyksistä puhumista. Luxemburg on tästä esimerkkinä useammallakin kuin yhdellä
tavalla. Juuri se, että hän jätti puhumatta omasta juutalaisuudestaan juuri tässä yhteydessä, osoittaa
kaiketi sen, että mitä enemmän noista nykyään niin superajankohtaisten vähemmistöjen oikeuksista
puhutaan, sitä enemmän varsinainen kiperin ongelma jää varjoon.
Ja se jää varjoon tarkoituksellisesti, vaikka kapitalisti – siis tämän juonen pääpeluri – ei tiedäkään
tekevänsä tätä tarkoituksellisesti. Mikä on kapitalistille oikeastaan sääli. Tai sitten itsesuojeluvaisto
vain sanoo olla omia tarkoituksiaan liikaa ruotimatta. Minkä takia se ei sitten enää olekaan sääli.

Kommunismikin on isänmaallisuutta – siis luonteeltaan kansallista

Tästä päästäisiin sitten kansallisuuskysymykseen yleensä. Tästä olemme Kansan Äänen
verkkojulkaisussa jo puhuneet. Siis Suomen itsenäisyydestä ja siitä, miten Leninin ja Trotskin ja
Stalinin nimet löysivät tiensä siihen paperiin, jolla Neuvosto-Venäjän hallitus tunnusti Suomen
itsenäisyyden.
Vaikka oikeisto on kovasti liputtanut oman isänmaantuntonsa puolesta, tässä on nurinkurista se, että
se liputtaa niillä eväillä, jotka Neuvosto-Venäjä sille tarjosi. Mutta tavalliseen tapaansa
tarkkasilmäinenkin porvari osaa olla selektiivisesti sokea ja näkee vain ne osat todellisuudesta, jotka
jättävät tuon ”perivihollisen” eli muka kommunismin osuuden omiin menestyksiin havaintokentän
ulkopuolelle.
Eikä tällä tempulla ole mitään muuta tarkoitusta kuin häivyttää tuo luokkatietoisuus – oli se sitten
minkä luokan hyvänsä – mielestä ja lukea kaikki ansiot vain yksilön omiksi saavutuksiksi. Ja riisto
vastaavasti luetaan sitten tuohon sorrettuun luokkaan kuuluvan yksilön omaksi syyksi. Tämähän on
kuitenkin hyvin tiedostettu asia riistäjienkin keskuudessa, kunhan sille pystytään nauramaan
vanhentuneena taistolaisuutena tai muuna markkinoiden eläinhenkien vastaisena anomaliana, joka
jäi jo historiaan, mikä sekin oli sen oma vika.

Kaksi päivän puheenaihetta: Stubb ja Trump

No Stubb tuli puheeksi. Sanotaan Stubbista vielä sen verran – hän on siis Kokoomuksen
presidenttiehdokas – että hänessä on ainakin yksi hyvä puoli. Hän nimittäin on sen verran
ylimielinen henkilö, että hän jättää Mika Aaltolan ainakin varjoonsa. Ja vaikka hän voittaisikin,
hänet on helppo nähdä Zelenskyin kaltaisena henkilönä, jonka venäläiset suorastaan haluavat pitää
vallassa sen takia, että kaikki, mihin hän koskee muuttuu tomuksi. Paitsi hänen oma uransa ja
pankkitilinsä. Mutta olkoon.
Niin ja kun tuosta Trumpista tuli puhe tuossa alussa, niin sanotaan hänestäkin sen verran, että
Trump alkaa olla jo synonyymi sanan ”indictment” kanssa. Tietysti tämäkin oikeusmurha saadaan
läpi juuri tuolla vetoamisella vahingoniloon, joka kuitenkin loukkaa kaikkien oikeuksia yhtäläisesti.
Tästähän oli tuossa edellä jo ohimennen puhe – eikä siitä tarvitse sen enempää puhua, sillä tämä on
kuitenkin loppujen lopuksi aika esikouluasteen asiaa. Käytettäköön siinä sitten mitä hienoa sananpartta ja havainnekuvaa apuna.

Sodan luokkaluonteen totuuksia – vasemmiston pysyessä vaiti

Mutta Trumpista täytyy sanoa yksi asia. Tai oikeastaan hänen entisestä päästrategista Steve
Bannonista. Häntäkin näet täytyy alkaa taas seurata, kun tuo ”indictment”-touhu Trumpia vastaan
on niin pinnalla.
Ja vasemmiston häpeäksi Bannon osui äskettäisessä lähetyksessään asian ytimeen – sikäli kuin tuo
luokka-asia, josta oli puhe, on juuri asian ydin. Olkoonkin, että Bannon on luonut myytin Trumpista
työväenluokan sankarina, hänen itsensä taju todellisuudesta on kuitenkin vankalla pohjalla. Mistä
osoituksena tämä:
Ukrainan sotaa lietsoo Amerikassa eliitti. Ukrainan sota on sille hyväksi. Ellei peräti sille
välttämätön. Eikä siinä katsota siihen, oletko demokraatti vain republikaani. Senaatin
republikaanien johtaja Mitch McConnell on itse asiassa pahempi kuin demokraatit, sillä hän
tekeytyy joksikin muuksi kuin siksi, mitä hän on. Nimittäin diktaattoriksi, joka torppaa niiden
republikaanien senaattihaaveet, jotka eivät tanssi hänen pilliensä mukaan. Ja pillit taas soittavat
samaa sävelmää kuin demokraatitkin.
Entä onnistuuko Bannon menemään tilanteenluvussaan johdonmukaisesti niin pitkälle, että hän
näkee myös kolikon toisen puolen? Nimittäin sen, että taistelemaan lähetetään ne, jotka eivät ole
syntyneet hopealusikka suussaan? Jo toki. Hän nimittäin taitaa ainoana tuoda esiin sen, että
Ukrainassa – jossa ukrainalaisjoukkojen riveihin joutuessaan tietää henkensä olevan hiuskarvan
varassa – ne, joilla on rahaa, maksavat sotajohdolle sievoisen summan rahaa siitä hyvästä, ettei
heidän poikaansa lähetetään melko varmaan kuolemaan. Ketkä jäävät jäljelle? No tietysti ne, jotka
eivät ole syntyneet hopealusikka suussaan. Siis köyhälistö. Vai millä raflaavammalla nimellä sitä
haluakaan kutsua.
Tätä Bannon on sanonut myös Afganistanin sodasta. Ketkä sinne lähetetään taistelemaan? No
tietysti amerikkalaiset, jotka ovat liittyneet esimerkiksi merijalkaväkeen paremman tulevaisuuden
toivossa. Usein tausta on espanjankielinen ja työväenluokkainen.
Eikä tässä kannata Venäjääkään ylistää. Tosin Venäjän tapaus on sikäli erilainen, ettei siellä ole
isänmaallisuutta ulkoistettu ammattisotilaille samalla tavalla kuin USA:ssa. Venäjä muistuttaa siis
Ukrainaa tuossa suhteessa. Tosin tietysti sillä erotuksella, että Venäjän sotajohto ei samalla tavalla
syötä alamaisiaan tykinruoaksi kuin Ukrainassa, joka lähettää omat poikansa kuolemaan minne vain
rahoittaja Uncle Sam määrää. Ja niin kauan, kun USA on mukamas valmis taistelemaan Ukrainan
puolesta. Eli ”as long as it takes” – eli niin kauan, kuin on tarvis. Kunhan ei itse tarvitse omaa
nahkaansa likoon laittaa – tai niin kauan kuin tuo nahka ei ole amerikkalainen ollenkaan.
Täydellisyyden vuoksi on tässä nimittäin sanottava, että Alexander Mercouris kertoi
ymmärtäneensä tuon Z-joukon, josta on paljon muutama kuukausi sitten puhuttu, koostuvan
erikoisjoukoista, jotka ovat entisiä vankeja. Näitä Venäjän joukot ovat käyttäneet riskaabeleimpiin
tehtäviin. Ja samoin Wagner-joukot. Mercouriksen teoria on kuitenkin se, että tässäkin Venäjän
normiarmeija oli varovaisempi kuin Wagner, joka pisti vankia likoon aika holtittomasti. Mercouris
korostaa toki, että tämä on pitkälti spekulaatiota, sillä varmastihan kukaan ulkopuolinen ei osaa
Z:stä sen enempää kuin Wagneristakaan sanoa. Mutta valaiskoon spekulaationakin edellä sanottua.

Uutissyklin koukeroita, mitä Ukrainaan ja Stubbiin – siis Natoon – tulee

Ja sitten se pakollinen Ukraina-katsaus. Amerikkalainen Forbes-lehti ilmoitti muutama päivä sitten, että Ukraina on nyt murtautumassa läpi jostakin ja kolkuttelee jo Mariupolin portteja ja pistää sillä
tavalla Venäjän maasillan halki ja poikki.
Tuo kylä, joka tämän murtautumisen osoitti mukamas todeksi, oli nimeltään Urožaine. Tämä on
kuulemma lähellä Azovinmerta ja Mariupolia. Kun karttaa kuitenkin katsoo, kylä – tai oikeastaan
autio kyläpahanen – on itse asiassa muutaman kilometrin ennen Venäjän ensimmäistäkään
puolustuslinjaa, joka on nimeltään muuten Surovikin-linja. Sen kenraalin mukaan, joka Financial
Timesin mukaan oli pidätettynä tuettuaan – muka – Prigožinin vallankaappausyritystä.
Tästä jälkimmäisestä muuten pitää sanoa, että on aikamoinen ”sattuma”, että nyt kaikkien silmät
ovat kiinnittyneinä Nigeriin. Wagnerin puuhista Afrikassahan on ollut paljon puhe jo pitkän aikaa
ennen, kuin kukaan tajusi Wagnerin olevan aktiivinen Bakhmutissa. Ja Prigožinin olevan sen
jonkinmoinen ”johtaja”. Ja jonka olinpaikka on nyt kai Valko-Venäjällä. Samoin kuin joidenkin
Wagner-joukkojen. Samoin kuin Nigerissä.
Mutta tuosta tilanteesta Ukrainassa voi vain sanoa, että läntisen arvoyhteisön uutisointi alkaa nyt
olla uutisaihe sinänsä. Samaan aikaan kun Ukraina heittää ukkoa surman suuhun, läntinen media –
ja etunenässä maailman onnellisimman kansan media – kertoo, kuinka hyvin Ukrainalla menee.
Kun ii-äs-vee eli Institute for the Study of War niin sanoo.
Tosin nyt alkaa suomalaismediakin – ainakin tuo HBL – myöntää, että pienoisia haasteita
Ukrainalla on. Mitä enkut edellä, sitä suomalaiset nyt perässä. Englannin yltiöisänmaallinen – jos
tuota ”isänmaallisuutta” voi sotahulluuteen samastaa – The Telegraph tunnusti tämän tosiasian jo
viikko sitten. Se sanoi suoraan, että lännen sotilasasiantuntijoiden mukaan on epärealistisia odottaa
Ukrainan ”vastahyökkäyksen” menestyvän enää millään tapaa.
Ja nyt kun tuo rasismikeskustelukin alkaa Suomessa jäähtyä eikä se enää tarjoa viikunanlehteä
Ukrainan kentän tilanteen epätoivoisuudelle, Suomessakin tämä on täytynyt tunnustaa. Mutta nyt
kuin presidenttikilpa on käynnistymässä, kansa on kai jo ehtinyt unohtaa, miten kohtalokas erehdys
tuo Nato-jäsenyys on ollut. Ja toisaalta se on kerinnyt unohtaa senkin, että sille ei annettu edes
tilaisuutta tehdä tuota erehdystä itse. Eliittihän siitäkin päätti. Ja etunenässä periröyhkeä Stubb, joka
sanoi kuitenkin, että ”we know what we are doing”. Eli hän kyllä tietää, mitä hän tekee.
Puhuupahan vain ”me”-muodossa, kuten Hänen Majesteetilleen sopiikin.