USA ylläpitää jännitystä Korean niemimaalla

Pohjois- ja Etelä-Korean raja Panmunjomissa pohjoisen puolelta kuvattuna. Kuva Juha Kieksi.

Artikkeli on julkaistu alun perin 1.8.2021 amerikkalaisessa Monthly Review -lehdessä. Käännös Juha Kieksi.

Artikkelin kirjoittaja Tim Beal on uusiseelantilainen tutkija, joka on kirjoittanut laajasti Aasiasta keskittyen erityisesti Korean niemimaahan.

Elokuussa 1945 Washingtonin näkemys maailmasta muuttui täysin Lord Palmerstonin ”tykkivenediplomatian” ohjeen mukaisesti. Mailla ei ole pysyviä ystäviä tai vihollisia, on vain pysyviä etuja. Maita, jotka olivat olleet vihollisia, kuten Yhdysvallat ja Saksa tai Yhdysvallat ja Japani, ryhdyttiin pitämään valloituksen jälkeen ystävinä. Kun heidän ystävällisyytensä vakiintui, heidät korotettiin liittolaisiksi.

Saksan tapauksessa tämä prosessi sisälsi denatsifioinnin. Tällaista puhdistusta ei suoritettu Japanissa, missä keisaria ei hirtetty, vaan ”demokratisoitiin”, ja japanilaisille kirjoitettiin uusi perustuslaki, joka tunnetaan yleensä nimellä rauhan perustuslaki.

Ne liittolaiset, joita ei pidetty ystävällisinä, muutettiin vihollisiksi. Päävihollinen oli nyt Neuvostoliitto, joka oli tehnyt valtavia uhrauksia voiton saavuttamiseksi, mutta joka nyt nähtiin esteenä sille, mitä Henry Luce oli kutsunut ”Amerikan vuosisadaksi”.

Näin ollen sota fasismia vastaan muuttui kylmäksi sodaksi. Yhdysvaltain imperialismi, jota ensimmäisen maailmansodan jälkeinen eristäytyminen jossain määrin hillitsi, nousi täyteen kukkaan. Washington toteutti tätä muutosta monin tavoin, ja yksi niistä oli Korean niemimaan jako.

Palmerstonin laskelmat ja Korean jakautuminen

Sijainti on Korean niemimaan kirous, vaikka se voisi olla myös siunaus. Se on paikka, jossa neljä suurvaltaa kohtaavat ja kilpailevat – Venäjä, Japani, Kiina ja Yhdysvallat. Monet analyytikot, varsinkin amerikkalaiset, jättävät Yhdysvallat pois luettelosta, mikä pilaa heidän analyysinsä.

Niemimaa on ollut kulttuurin kanava Aasian mantereelta, pääasiassa Kiinasta Japaniin, mutta se on ollut myös hyökkäysreitti – kerran mongolien, mutta enimmäkseen Japanin. Elokuussa 1945, kun Tyynenmeren sota oli nopeasti päättymässä ja Neuvostoliiton armeija löi Japanin kuuluisan Kwantung-armeijan, Yhdysvallat päätti, että se tarvitsee puskurin Koreaan suojellakseen valloitettua Japania sen pääliittolaiselta.

Usein sanotaan, että Korean niemimaan jakaminen oli Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton yhteisyritys – ”Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat kumpikin myöntäneet itselleen määräysvallan puoleen Korean alueesta.” Tämä on melko harhaanjohtavaa. Jako oli Yhdysvaltojen aloite, johon Josif Stalin suostui. Tämä on ratkaiseva seikka, koska se luo perustan ymmärtää USA:n kiinnostus Korean jakamiseen sekä jaon seuraukset.

Varsinaista jakolinjasta päättämistä ja sen esittämistä Neuvostoliitolle kuvataan yleensä kiireisenä, jopa amatöörimäisenä viritelmänä. Yhdysvallat hämmästyi Neuvostoliiton etenemisen nopeudesta ja ehdotti rajaksi 38. leveyspiiriä. Tämä oli vähemmän kuin Yhdysvallat halusi, mutta se antoi heille suurimman osan väestöstä ja pääkaupungin Soulin.

Stalin hyväksyi ehdotuksen ilman vastalauseita, silloisten virkamiesten ja myöhempien Yhdysvaltain tutkijoiden yllätykseksi. Yllätys johtui siitä, että Stalinin toiminta oli ristiriidassa kylmän sodan keskeisen myytin kanssa, joka alkoi vuonna 1945 ennen kuuman sodan loppumista – nimittäin siitä, että kyse oli Yhdysvaltojen ja liittolaisten vastauksesta Neuvostoliiton ja myöhemmin Kiinan ekspansionismiin. Myytti oli psykologinen projektio [Psykologisella projektiolla tarkoitetaan omien mielensisältöjen heijastamista toiseen ihmiseen tai muuhun ulkoiseen kohteeseen.]

Neuvostoliiton hyökkäykset sen rajojen ulkopuolelle – satelliittijärjestelmän rakentaminen erityisesti Itä-Eurooppaan – olivat ensisijaisesti puolustavia, ja vaikka sosialistisille liikkeille Euroopassa ja antikolonialismille muualla, erityisesti Aasiassa ja Afrikassa, annettiin jonkin verran apua, se oli rajallista ja varovaista.

Ekspansionismi todellisuudessa kumpusi Washingtonista, joka vuodesta 1945 lähtien on rakentanut valtavan alisteisten valtioiden, tukikohtien ja kiertoilmauksellisesti ”etupuolustusalueen” verkoston mahdollisimman lähelle vastustajien, erityisesti Neuvostoliiton/Venäjän ja Kiinan, rajoja. Vaikka ”puolustusta” käytetään hämärtämään USA:n imperialismin oleellisesti aggressiivista luonnetta, tämä menettely tarjoaa myös sen, mitä Jim Mattis kuvailee ”syväksi puolustukseksi”.

Motivaatio

Välitön syy Korean niemimaan jakamiseen oli Japanin, USA:n sotapalkinnon, suojeleminen Neuvostoliitolta sotilaallisesti, poliittisesti ja ehkä ideologisesti. Yhdysvallat ei halunnut jakaa Japania edes Tyynenmeren sodan läheisten liittolaistensa kanssa – Britannian, Alankomaiden, Australian, Ranskan ja Tšiang Kai-šekin Kiinan tasavallan kanssa, puhumattakaan sen päävastustajasta, Neuvostoliitosta.

Jalansija Korean niemimaalla vahvisti Yhdysvaltojen strategista asemaa läntisellä Tyynellämerellä. Koreasta Yhdysvallat saattoi pitää silmällä äskettäin valloitettua Japania ja Kiinaa, joka ei ole vielä ollut ”kadonnut”. Yhdysvaltojen ja Tšiang Kai-šekin välinen suhde oli ollut katkera, mutta Yhdysvallat saattoi kohtuudella pitää Kiinaa ”omistuksenaan”, mistä syystä Japanin valtaamat Taiwan ja Etelä-Kiinan meren saaret palautettiin Kiinalle.

Myöhemmin USA, Palmerstonin tyyliin, päätti, etteivät ne olleet oikeastaan osa Kiinaa. Kiinan kansantasavallan perustamisen jälkeen vuonna 1949 Taiwanista (edelleen Tšiang Kai-šekin alaisuudessa), Japanista ja Etelä-Koreasta tulee Yhdysvaltojen Aasian sotilaallisen läsnäolon kolme kulmakiveä.

Vaikka Taiwanissa sijaitsevista tukikohdista jouduttiin luopumaan vuonna 1979 diplomaattisuhteiden solmimisen yhteydessä Kiinan kansantasavallan kanssa, Japanin ja Etelä-Korean tukikohdat säilyvät ja niitä pidetään välttämättöminä Yhdysvaltojen Aasia-strategialle. Jättiläinen Camp Humphreysin tukikohta Pyeongtaekissa Etelä-Koreassa ei ole pelkästään Yhdysvaltojen suurin merentakainen tukikohta maailmassa, vaan se on myös lähimpänä Pekingiä. Merkittävää on, että suurimman osan tukikohdan kustannuksista vastaa Etelä-Korea, joka on toinen esimerkki imperialismin riistoluonteesta.

Korean niemimaan eteläosan miehittäminen tarjosi siten Yhdysvalloille sekä Japanin suojan että alustan vallan käytölle alueella. Ajan myötä Etelä-Korea on tarjonnut lisäpalveluja ja niemimaan jakautuminen on palvellut Yhdysvaltoja hyvin.

Seuraukset

Niemimaan jakautumisen seuraukset olivat merkittäviä, ja ne ovat olemassa edelleen. USA:n sotilashallitus pyyhkäisi syrjään Korean kansantasavallan – ”kommunistien, anarkistien, ammattiyhdistysaktivistien, kristillissosialistien ja sosiaalidemokraattien moninaisen joukon” – joka oli julistettu Soulissa syyskuussa 1945 ja sen sijaan maahan ”hyppäsi laskuvarjolla” Syngman Rhee Havaijilta.

Jos korealaiset olisi jätetty järjestämään omat asiansa jakamattomassa maassa, olisi epäilemättä ollut poliittista kuohuntaa ja verenvuodatusta vuosikymmeniä kestäneen Japanin kolonialismin rauhoittamiseksi, mutta on epätodennäköistä, että mitään nyt seuranneen verilöylyn kaltaista olisi tapahtunut, eikä myöskään jakautumisen ratkaisemattomia ongelmia. Ilman kansan tukea tai poliittista perustaa Rhee käytti japanilaisten taakseen jättämää valtiokoneistoa, ja hänet muistetaan nykyään lähinnä hänen joukkomurhistaan, esimerkiksi Jejun saarella.

Pohjoisessa Kim Il Sung, joka oli käynyt sissisotaa japanilaisia vastaan, toteutti siirtomaavastaisen puhdistuksen ja sosiaalisen vallankumouksen politiikkaa, jotka liittyvät toisiinsa. Tuloksena oli kaksi versiota Koreasta, täysin vastakkaisia ja kumpikin väitti olevansa legitiimi.

Monet katsovat, että Korean sota oli jossain muodossa väistämätön ottaen huomioon jakautumisen aiheuttama tilanne. Esimerkiksi Bruce Cumings näkee sen sisällissotana, joka alkoi 1930-luvulla, ellei aikaisemmin. Kuitenkin Korean jakautuminen ja Yhdysvaltojen geopoliittiset tavoitteet, jonka väline Korean jakautuminen oli, muuttivat tämän taistelun. Kesäkuussa 1950 alkaneesta Korean sisällissodasta tuli pian Yhdysvaltain imperialismin sota korealaista nationalismia vastaan ja Kiinan väliintulon myötä ensimmäinen Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen sota. Syntyi uusi ja kammottava maailma.

Korean sodan seuraukset

Ensinnäkin oli tietysti tuho, joka koki Korean kansaa ja maata. Miljoonat kuolivat, loukkaantuivat ja joutuivat muuttamaan. Pommi-iskut, paljon laajemmat ja syrjimättömämmät kuin Euroopassa tai Japanissa, tuhosivat pohjoisen kodit, kaupungit ja maatilat. Curtis LeMay, Strategic Air Commandin johtaja, kommentoi, näennäisen välinpitämättömästi, että hänen pommikoneensa olivat tappaneet noin 20 prosenttia väestöstä.

Korean sodan seuraukset ulottuivat kauas niemimaan ulkopuolelle. Se viritti maailmantaloutta erityisesti Itä- ja Kaakkois-Aasiassa ja johdatti kolme neljästä ”pienestä lohikäärmeestä” tai ”aasialaisesta tiikereistä” (Taiwan, Hongkong ja Singapore) nopean talouskasvun tielle ja neljäs, Etelä-Korea liittyi heihin Vietnamin sodan aikana. Se pelasti Japanin talouden pysähtyneisyydestä ja ajoi sen kasvun tielle – sekä ”taloudellisen ihmeen” että uudelleen militarisoinnin tielle.

Kiinan interventio: revisionismi ja uusi realismi

Kiinassa on ollut huomattavaa revisionistista kritiikkiä sen puuttumisesta Korean sotaan, varsinkin nyt hiipuvan lähentymisen aikana, jolloin dengistit haaveilivat hyväntahtoisesta Yhdysvalloista, joka helpottaisi Kiinan rauhanomaista nousua. Kiinalaisille on kuitenkin ylpeyden aihe, että Kiinan kansan vapaaehtoiset olivat taistelleet maailman tehokkainta armeijaa vastaan. Se antoi virikkeitä kansakunnan rakentamiselle ja vahvisti Kiinan legitiimiyttä kykenevänä ja voimakkaana maana. Se esti Yhdysvaltoja hyökkäämästä Taiwanin kautta ja sai sen etenemään varovasti Vietnamissa.

Mao Zedongin on sanottu kuvailleen Kiinan ja Pohjois-Korean liittolaisuutta Korean sodan aikana ”huulten ja hampaiden” väliseksi suhteeksi. Ajan myötä näiden kahden välinen suhde muuttui ristiriitaiseksi, ja molemmilla osapuolilla oli ongelmia. Alan Romberg väitti vuonna 2009, että huulten ja hampaiden suhde oli kauan sitten ”varmasti haihtunut tyhjyyteen”. Tätä pintapuolista näkemystä monet pitivät osoituksena siitä, että Kiina ei vastustaisi sitä, että Etelä-Korea ottaisi valtaansa pohjoisen jokseenkin samalla tavalla kuin Saksassa tapahtui.

Tämä on virheellinen käsitys kahdesta syystä. Ensinnäkin, jos Etelä-Korea olisi itsenäinen maa, niin Kiina todennäköisesti vastahakoisesti hyväksyisi Pohjois-Korean sulautumisen etelään. Mutta Etelä-Korealla on rajoitettu itsemääräämisoikeus ja se on monella tapaa alisteinen Yhdysvalloille, joista vähäisimpänä on Yhdysvaltain sodanaikainen valvonta Etelä-Korean armeijassa.

Toiseksi, ei ole mitään syytä olettaa, ettei vastarintaa syntyisi, joten valtaus olisi tehtävä jollain (ja luultavasti suurella) sotilaallisella voimalla. Se tarkoittaisi USA:n valvontaa Koreassa – tilannetta, jossa yhdysvaltalainen kenraali seisoo Yalu-joen rannalla ja katselee Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä uutta rajaa. Kiinalainen kenraali toisella puolella rajaa ei olisi siihen kovin tyytyväinen.

Lisäksi yhtenäinen Korea Soulin hallinnon alaisuudessa saattaisi hyvinkin luoda irredentistisiä väitteitä Kiinan 2,5 miljoonan etnisen korealaisen uskollisuudesta ja ehkä myös heidän asuinalueestaan. Koska Yhdysvallat käyttää imperialistista strategiaa etnisten ja uskonnollisten erimielisyyksien lietsomiseksi vihollisten – Kiinan tapauksessa Xinjiangin ja Tiibetin – pirstaloimiseksi, näillä väitteillä olisi USA:n tuki.

Ei pitäisi olla yllätys, että sodanaikainen suhde Kiinan ja Pohjois-Korean välillä katkeaisi myöhemmin. Se on hyvin yleinen ilmiö; kun yhteinen vihollinen on poissa tai se on tauolla, luonnolliset intressierot ilmaantuvat uudelleen. Molemmilla koreoilla on ongelmia suojelijoiden kanssa, mutta näiden kahden välillä on merkittäviä eroja.

Pohjois-Korealla on kaksi suojelijaa: Neuvostoliitto/Venäjä ja Kiina. Tämä on antanut Pohjois-Korealle sen edun, että se yrittää pelata niitä toisiaan vastaan, sekä haittapuolena, että sitä painostetaan julistamaan uskollisuutta, kuten Kiinan ja Neuvostoliiton jakautumisen aikana. Etelä-Korealla on vain yksi suojelija: Yhdysvallat. Tämä tarkoittaa, että Pohjois-Korea on itsenäinen, kun taas Etelä-Korea on edelleen vahvasti Yhdysvaltojen vaikutuspiirissä.

Kiinan ja Neuvostoliiton 1950-luvun suhteiden heikkenemisen ja viime vuosien Pohjois-Korean ja Kiinan suhteiden välillä on vahvoja mutta pitkälti tutkimattomia yhtäläisyyksiä. Neuvostoliitto halusi syrjäyttää Kiinan kansallismieliset pyrkimykset, erityisesti Taiwanin suhteen, sillä se katsoi tarpeelliseksi luoda vähemmän uhkaava suhde Yhdysvaltoihin. Samoin Kiina on halunnut välttää Yhdysvaltojen vastustamista tai antamasta sille mitään syytä tai tekosyytä keskeyttää sen ”rauhanomaista nousua”. Kiina on ollut valmis uhraamaan Pohjois-Korean huolen välttääkseen Yhdysvaltojen vihamielisyyden.

Monet kommentaattorit tulkitsevat väärin Kiinan kannan Pohjois-Koreaan. Koska Washington ja Peking sanovat usein saman asian, he olettavat, että kiinalaiset tekevät sen samasta syystä kuin amerikkalaiset. Yhdysvaltain politiikka Pohjois-Koreaa kohtaan on osa maailmanlaajuista hegemonian säilyttämisstrategiaa, joka sisältää Kiinan hillitsemisen ja Kiinan vallan poistamisen.

Sitä vastoin Kiina haluaa rauhaa ja vakautta Korean niemimaalla välttääkseen konfliktin Yhdysvaltojen kanssa ja on ollut valmis sekä uhraamaan Pohjois-Korean edut että tekemään kompromisseja strategisista periaatteista erityisesti tukemalla Yhdysvaltojen aloitteita YK:n turvallisuusneuvostossa, jossa Pohjois-Korea tuomitaan ja rangaistaan. Tämä perustuu Deng Xiaopingilta peräisin olevaan naiiviin uskomukseen, että Yhdysvallat sallisi Kiinan rauhanomaisen nousun. Todellisuus on hämärtänyt tätä Kiinan tätä unelmaa, ja sen seurauksena Kiinasta on tulossa entistä vastustuskykyisempi Yhdysvaltain painostukselle.

Sekä Kiina että Pohjois-Korea voivat eri syistä kipuilla huulten ja hampaiden välistä suhdetta, mutta kumpikaan ei voi välttyä siltä. Se on jossain määrin kuin järjestetty avioliitto, tässä tapauksessa maantieteen ja historian määräämä, jota ei voida purkaa kaikista ongelmista huolimatta. Korean niemimaa on Yhdysvalloille elintärkeä, koska se sijaitsee Kiinan rajalla. Niemimaa on Kiinalle vielä tärkeämpi juuri sen sijaintinsa ja sen tilanteen vuoksi, minkä Korean sota toi tullessaan.

Yhdysvaltain imperialismin lujittaminen

Korean sodan vaikutus Yhdysvaltoihin oli maailmanlaajuisesti merkittävin. Koska Neuvostoliiton valtuutettu boikotoi YK:n turvallisuusneuvostoa protestina sitä vastaan, että Yhdysvallat esti Kiinan uuden hallituksen poistumisen Kiinan istuimelta, Yhdysvallat onnistui saamaan Yhdistyneet Kansakunnat tukemaan retkikuntansa, jota kutsutaan vielä nykyäänkin YK:n komentamaksi huolimatta siitä, että se oli täysin USA:n hallinnassa. Tämä Yhdistyneiden Kansakuntien manipulointi toistettiin vuonna 2006, kun YK:n pakotteet asetettiin Pohjois-Koreaa vastaan sen ydinpeloteohjelman vuoksi.

Korean sota oli jumalan lahja Yhdysvaltain turvallisuusviranomaisille. Se oli kuuma sota, jota tarvittiin kylmän sodan lujaksi pohjaksi, sekä toiminnallisesti että kansan mielikuvien ylläpitämiseksi. Se tarjosi taloudellista piristystä, johon tuli pian riippuvuus ja se sai aikaan pysyvän sotatalouden. Sotilasteollisesta kompleksista, josta Dwight Eisenhower varoitti jäähyväispuheessaan, tuli Yhdysvaltain yhteiskunnan keskeinen piirre. Tämä kompleksi pitää sisällään paitsi armeijan ja asevalmistajien, myös turvallisuus- ja tiedusteluyhteisöt sekä kaikki politiikassa, tiedotusvälineissä, ajatushautomoissa, tiedemaailmassa ja niin edelleen työskentelevät, jotka ansaitsevat elantonsa sodasta tai sen pelosta. Sotilasteollinen kompleksi täydentää imperialismia tiedottaessaan ja ajaessaan eteenpäin Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja suurta osaa Yhdysvaltain yhteiskunnasta. Korean sota oli siis niiden ”ikuisten sotien” kantaäiti, jotka presidentit lupaavat lakkauttaa, mutta eivät koskaan sitä tee.

Huolimatta menestyksestään militarisoinnin edistämisessä, Korean sota oli ensimmäinen sota, jota Yhdysvallat ei voittanut. Se päättyi sotilaalliseen umpikujaan, mikä johti aselepoon – taistelujen keskeyttämiseen – mutta ei voittoon eikä rauhaan. Yleisölle siitä tuli ”unohdettu sota” ja militaristeille hyvä syy lisätä sotilasmenoja.

Huolimatta teknologian ja teollisen voiman ylivoimaisista eduista, Pentagon piti Kiinaa valtavana voimana. Kineettisen sodan pelko Kiinan kanssa merkitsi sitä, että sotaa oli jatkettava muilla tavoilla – nimittäin diplomaattisella (yritetään pitää se poissa YK:n turvallisuusneuvostosta ja Taiwanista) ja taloudellisilla tavoilla. Kauppasaarto jatkui 1970-luvulle asti ja sanktiot jatkuivat edelleen. Sanktioiden intensiteetti on vaihdellut vuodesta 1950, mutta lisääntynyt voimakkaasti viime vuosina, kun pelko Kiinan noususta on lisääntynyt Washingtonissa.

Korean sota johti myös Yhdysvallat puuttumaan suoraan Kiinan sisällissotaan. Washington oli panostanut Tšiang Kai-šekiin ja toimittanut hänelle sotatarvikkeita (jotka päätyivät tavallisesti kommunistien käsiin), mutta nyt hänen Taiwanissa sijaitseva henkireikänsä oli suojeltava, mikä aiheutti kipeän kolhun Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteisiin.

Vuonna 1952 ilmestyvässä Monthly Review Press -kirjassaan The Hidden History of the Korean War IF Stone korosti Tšiang Kai-šekin ja Rheen välistä tiivistä yhteistyötä, erityisesti keväällä 1950 sodan voimistuessa. Molemmat tarvitsivat Yhdysvaltain tukea tehokkaampia ja suositumpia kotimaisia vihollisiaan, kommunisteja, vastaan.

Sota ankkuroi USA:n imperialismin Korean niemimaalle ja teki Korean jatkuvasta antagonistisesta jakautumisesta välttämättömän osan Yhdysvaltain etulinjassa Kiinaa vastaan.

Korean niemimaa

Sota saattoi päätökseen Korean kahden osan rakentamisen erillisiksi, kilpaileviksi valtioiksi, jotka kilpailevat legitimiteetistä ja suhteista, vaikkakin eri tavalla, suojelijoidensa – Yhdysvaltojen, Kiinan ja Neuvostoliiton – kanssa. Samalla ne on nähtävä symbioottisena kokonaisuutena. Kumpikaan ei olisi saanut samantasoista tukea, ellei toista olisi ollut olemassa. Jos pohjoinen olisi voittanut ja yhdistänyt niemimaan hallintaansa, Yhdysvallat olisi aikanaan tullut toimeen sen kanssa, kuten se teki myöhemmin yhtenäisen Vietnamin kanssa.

Pohjois-Korea

Pohjois-Korea on harvoin ollut poissa Yhdysvaltojen otsikoista, varsinkin viime vuosikymmeninä, ja se on lujasti kiinni ulkopoliittisen yhteisön ajattelutavassa. Miksi sillä on niin näkyvä asema, tarvitaan selitystä tavanomaisten kliseiden lisäksi. On selvää, että Korean sodan epäonnistuminen järkyttää, mutta Vietnamin sodan epäonnistuminen oli kiusallisempi ja Kiinassa seurauksellisempi.

Pohjois-Koreasta ei selvästikään ole välitöntä vaaraa Yhdysvalloille eikä hallitukselle etelässä. Inchonin maihinnousun jälkeen oli epätodennäköistä, että sota syttyisi uudelleen ja pohjoinen valtasi niemimaan eteläosan kuten 1950-luvulla. Koska Yhdysvallat hallitsee merta ja ilmaa, eikä se osoita todellisia merkkejä siitä, että se olisi hylännyt asemansa Aasian mantereella, tällaiset Pohjois-Korean ponnistelut olisivat turhia, vaikka ne olisivatkin toteutettavissa.

Samoin viime vuosien hysteria Pohjois-Korean mannertenvälisistä ballistisista ohjuksista, jotka luultavasti, mutta eivät varmasti pystyisivät iskemään Yhdysvaltojen mantereelle, on järjetöntä. Sen järjettömyyden kuvaa hienosti tarina puolustusministeri Jim Mattisista, joka nukkui kuntosalivaatteissaan hyökkäystä odotellessa. Ohjuksen laukaiseminen Yhdysvaltoihin olisi tarpeeton itsemurha.

Nämä rakenteet liittyvät enemmän Yhdysvaltain sisäpolitiikan dynamiikkaan, jota tietysti auttoi nälkäinen sotilasteollinen kompleksi, kuin todellisuuteen. Siitä huolimatta käsitys ja usko, olivatpa ne kuinka järjettömiä tahansa, ovat erittäin tärkeitä. Kaikki presidentit tulevat virkaan uskoen, että on aika ”tehdä jotain Pohjois-Korean uhkalle”.

Itse asiassa Pohjois-Korea asettaa Yhdysvaltain imperialismille kaksi päähaastetta. Yksi on esimerkki, jonka se antaa muille. Jos se tuhottaisiin kuten Irak tai Libya, se toimisi varoituksena muille. Mutta sen uhmakas sietokyky 70 vuoden ajan osoittaa USA:n vallan rajat. Viimeaikainen ydinpelotekehitys vahvistaa tätä. Lisäksi, jos Pohjois-Korea voi käyttää tätä pelotetta torjuakseen hyökkäykset, ja pakottaakseen Yhdysvallat hyväksymään rauhanomaisen rinnakkaiselon, se antaisi erittäin vaarallisen viestin muille, Iranista alkaen.

Sitten on kysymys Kiinasta. Pohjois-Korean kukistaminen ja Yhdysvaltojen vallan laajentaminen Kiinan rajalle saattaa olla houkuttelevaa, mutta vaikka se saavutettaisiin, se heikentäisi USA:n läsnäolon oikeutusta Koreassa ja vaarantaisi koko vahvistuvan sotilaallisen aseman Koillis-Aasiassa, joka on Yhdysvaltojen Aasian-strategian perusvoima. Yhdysvallat tarvitsee Pohjois-Koreaa koettuna uhkana puolustaakseen ja lujittaakseen hallintaansa Etelä-Koreassa.

Alustavat merkit viittaavat siihen, että Joe Bidenin hallinto jatkaa menneisyyden tinkimätöntä politiikkaa vaatien Pjongjangilta yksipuolista ydinaseriisuntaa ilman mitään merkittävää vastineeksi. Tämä ei ole yllättävää, sillä Korean niemimaalla vallitseva jännitys on Kiinan vastaisen strategian keskeinen osa. Pjongjangin reaktio on ennakoitavissa ja oletettavasti odotettu ja toivottu. Ensimmäinen varaulkoministeri Choe Son Hui antoi julkilausuman 18. maaliskuuta 2021, kun ensimmäiset Bidenin aikakauden sotaharjoitukset olivat loppumassa, ja toisti, ”etteivät Korean demokraattinen kansantasavalta ja USA eivät aloita vuoropuhelua. Tällainen voi olla mahdollista, jos Yhdysvallat lopettaa vihamielisen politiikkaansa Pohjois-Koreaa kohtaan.”

Etelä-Korea

Vaikka Etelä-Korea jää suuresti Pohjois-Korean varjoon tiedotusvälineissä, Etelä-Korea on todella Yhdysvaltojen kiinnostuksen kohteena niemimaalla. Koska se nähdään alistuvana ”hyvänä kaksosena”, toisin kuin uhmakkaasti riippumaton ”paha kaksonen” pohjoisessa, se kiinnittää vähemmän huomiota. Tämä käsitys tottelevaisuudesta ei ole aivan tarkka – Rhee uhmasi avoimesti Yhdysvaltoja, etenkin Korean sodan aseleponeuvottelujen aikana, ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin Park Chung-hee aloitti salaisen ydinaseohjelman. Roh Moo-hyun haaveili siirtyvänsä kohti ”autonomiaa”, mutta nykyinen presidentti Moon Jae-in ei osoita sellaista hengen riippumattomuutta.

Presidenteistä riippumatta Etelä-Korea on alisteinen valtio, jolla on rajoitettu suvereniteetti, jonka Yhdysvallat on luonut palvelemaan etujaan. Yhdysvalloilla on suora ”sodanaikainen valvonta” Korean tasavallan armeijassa ja lupauksista huolimatta tämä todennäköisesti jatkuu, ehkä YK:n komennon kautta. Tämä ei ole vähäinen etu Yhdysvalloille.

Korean tasavallalla on noin 600 000 sotilaan pysyvä armeija sekä valtava koulutetun sotilasvoiman reservi. Sen sotilasmenot vuonna 2019 olivat kymmenenneksi suurimmat maailmassa 40 miljardilla dollarilla. Kuten muidenkin Yhdysvaltojen ”liittolaisten” kohdalla on, Etelä-Korealla ei ole riippumattomuutta, ja yhteentoimivuuspolitiikan vuoksi se on riippuvainen Yhdysvalloista tärkeimpien ohjaustoimintojen osalta. Se ei voi käydä sotaa yksinään, mutta se on valtava apu Yhdysvaltain sotilaalliselle voimalle. Huolimatta sen huutelusta Pohjois-Korean uhasta ja Yhdysvaltojen läsnäolon tarpeesta, Etelä-Korean sotilaallinen vahvuus yksin on paljon suurempi kuin Pohjois-Korean. Sen sotilasbudjetti voi olla yli kolmekymmentä kertaa pohjoisen budjettiin verrattuna. Vaikka sen kannattajat sisäistävätkin myytin Etelä-Korean puolustamisesta pohjoista vastaan, tämä rakennelma on pohjimmiltaan tekosyy Kiinaa vastaan suuntautuvalle politiikalle.

Etelä-Korea oli tärkeä apu Yhdysvalloille Vietnamissa, tarjoten 300 000 sotilasta – ja vain Yhdysvalloille itselleen. Se on sittemmin toimittanut suurelta osin symbolisia joukkoja Lähi-idän sotiin. Millä tavalla Etelä-Korean armeijaa voitaisiin käyttää sodassa Kiinaa vastaan, on avoin kysymys, mutta epäilemättä Washingtonin strategit työskentelevät sen parissa epävirallisesti.

Etelä-Korea on myös erittäin tuottoisa markkina USA:n asemyynnille. Kymmenen vuoden aikana vuoteen 2019 asti sen osuus Yhdysvaltain myynnistä oli neljännes ja joinakin vuosina se oli suurin ostaja. Vaikka ajoittain armeija yrittää ostaa aseita, jotka sopivat paremmin heidän tarpeisiinsa, poliittinen paine yleensä voittaa ja noin 80 prosenttia sen ostoista tehdään Amerikasta. Korean tasavallalla nimellisesti suvereenina maana on huomattava diplomaattinen merkitys Koillis-Aasiassa ja maailmanlaajuisesti, esimerkiksi Yhdistyneissä Kansakunnissa.

Näitä Yhdysvaltojen saamia ehdollisia etuja tukee pysyvämpi etu. Syy siihen, että Washington asettui Korean niemimaalle vuonna 1945, oli ennen kaikkea sen strateginen sijainti, joka on edelleen voimassa, ja nyt pääpaino on Kiinassa.

Yhdysvaltojen läsnäolo Etelä-Koreassa tarjoaa sille tukikohtia, erityisesti Camp Humphreysin ja Osanin lentotukikohdan. Lisäksi siellä on Jejun laivastotukikohta, joka on näennäisesti Etelä-Korean tukikohta, mutta joka tarjoaisi tiloja Yhdysvaltain laivastolle, jos Kiinan kanssa jännitys kohoaa.

Vaikka tukikohdat ovat pääasiallisesti voimavara, josta voidaan projisoida voimaa, niiden merkitys kasvaa myös paikoissa, jotka helpottavat vahvistusten vastaanottamista. Kyky siirtää joukkoja ympäri maailmaa on ratkaisevan tärkeää globaalille imperiumille, jolla on suhteellisen ohut sotilaallinen mutta merkittävä logistinen kapasiteetti. Ainakin parin vuosikymmenen ajan painopiste on siirtynyt kykyyn tuoda lisävoimia tarvittaessa, ei vähiten Etelä-Koreaan. Käsitteellä RSOI (vastaanotto, käyttöönotto, siirtyminen eteenpäin ja integraatio), on tärkeä rooli Yhdysvaltain sotilasstrategiassa ja se on keskeinen osa Yhdysvaltain ja Korean tasavallan yhteisiä sotaharjoituksia.

Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo Etelä-Koreassa mahdollistaa sen, että se voi sijoittaa ja hallita joukkoja, jotka ovat lähellä kohdetta. Huomionarvoisia tässä ovat THAAD (Terminal High Altitude Area Defense) -ohjuspuolustusyksiköt, jotka ovat näennäisesti suojelemassa Etelä-Koreaa Pohjois-Korean ohjuksilta. On hyviä syitä pitää tätä väitettä valheellisena.

Todennäköisesti tärkein sotilaallinen toiminto THAAD-sijoituksissa Koreassa on X-kaistainen tutkajärjestelmä, jonka kiinalaiset pelkäävät mahdollistavan Yhdysvaltojen havaitsevan ohjusten laukaisut syvältä Kiinan sisältä ja syöttävän tiedot Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmään. Tämä puolestaan auttaa Yhdysvaltoja kehittämään ensimmäisen iskukyvyn Kiinaa vastaan. Yhdysvaltain asiantuntijat pyrkivät vähättelemään THAAD-tutkan valvontakykyä, mutta kiinalaiset eivät, ja se on tärkeä asia, koska juuri kiinalaiset päättävät Kiinan politiikasta.

Laajempi kiinalaisten huolenaihe, ja Yhdysvaltain strategien juhlan aihe on se, että THAADin käyttöönotto Etelä-Korean mielenosoituksineen ja Kiinan vastatoimineen vahvistaa Yhdysvaltojen valtaa Etelä-Koreassa ja edistää Yhdysvaltojen unelmaa tiiviin liiton muodostamisesta Yhdysvaltojen ja sille kahden alisteisen valtion Koillis-Aasiassa – Etelä-Korean ja Japanin – välillä. Tätä strategiaa haittaa Etelä-Korean jatkuva antagonismi Japania kohtaan, mutta se on silti edelleen Yhdysvaltain politiikan keskeinen periaate. THAADin käyttöönotto johti laajaan ja jatkuvaan kansan protestiin Etelä-Koreassa, mutta se ei estänyt Moonin hallintoa noudattamasta Yhdysvaltain päätöstä. Mielenosoituksissa on ollut taipumus keskittyä ympäristö- ja terveysnäkökohtiin ja jättää huomiotta turvallisuusvaikutukset. THAAD lisää vaaraa, että Etelä-Korea joutuu Kiinan koston kohteeksi sodan aikana.

Tietenkin kosto voi tapahtua rauhan aikana, ja Kiinan vastaus THAADiin oli nopea, hillitty mutta voimakas. Sitä voidaan pitää vuoden 2020 Australian vastaisten toimien edeltäjänä, kalibroituna varoituksena siitä, että Kiinan turvallisuuden uhat (Etelä-Korea) tai Kiinan sisäisiin asioihin puuttuminen ja sen alueellisen koskemattomuuden (Australia) heikentäminen Yhdysvaltojen strategian mukaisesti aiheuttaisivat kustannuksia. Erään arvion mukaan Etelä-Korean kustannukset ovat yli 15 miljardia dollaria vuoteen 2019 mennessä. Australian kanssa toistetun kaavan mukaan hallituksen tason taloudellista kostoa seurasi kuluttajien boikotti, ja kiinalaisten matkailu ja Lotte-tavaratalot olivat merkittäviä uhreja.

THAAD-tapaus korostaa Etelä-Korean dilemmaa, jonka monet maat ympäri maailmaa jakavat, että sen on pakko valita kansallisten etujensa ja Yhdysvaltain suuren strategian vaatimusten välillä.

Ehkä missään päin maailmaa tämä dilemma ei ole niin akuutti ja seurauksellinen kuin Etelä-Koreassa. Presidentti Park Geun-hye, kynttilänvalovallankumouksen syrjäyttämän Park Chung-heen tytär, joka on tällä hetkellä vankilassa, hyväksyi THAADin käyttöönoton Kiinan huolista huolimatta. Moon Jae-inin hallinto kärsii ja häviää enemmän. Vain yhtenä esimerkkinä mainittakoon, että Pjongjangin julistus, jonka Moon allekirjoitti Kim Jong Unin kanssa 27. huhtikuuta 2018, ja lupasi, että: ”Molemmat osapuolet tekevät yhteisiä ponnisteluja akuuttien sotilaallisten jännitteiden purkamiseksi ja sodan vaaran poistamiseksi. Korean niemimaalla… Osapuolet sopivat lopettavansa kokonaan kaikki vihamieliset toimet toisiaan vastaan kaikilla aloilla, mukaan lukien maa, meri ja ilma.”

On vaikea nähdä, että sotaharjoitukset Yhdysvaltojen kanssa eivät loukkaisi näitä kohtia, mutta seuraavassa kuussa Yhdysvallat ja Etelä-Korea järjestivät yhteiset ilmasotaharjoitukset, joissa harjoiteltiin ”ennaltaehkäisevää ilmaiskua Pohjois-Koreaan”. Vaikka sotaharjoituksia lievennettiin Donald Trumpin ja Kimin välillä kesäkuussa 2018 pidetyn Singaporen huippukokouksen jälkeen, armeija vetäytyi ja jatkoi vaimeammalla, mutta silti provokatiivisemmalla tasolla, 120 ilmaiskuharjoituksella pelkästään vuonna 2020.

COVID-19-pandemia asetti omat rajoitteensa, mutta kun armeija oppi löytämään keinoja sen hyödyntämiseksi ja Trumpin hallinto oli päättymässä, he ovat tehneet paluun. Niin paljon, että Kim Yo Jong, Kim Jong Unin sisar, joka vastaa suhteista Etelä-Koreaan, varoitti, että Moonin unelmat jännityksen lieventämisestä, mikäli ne noudattelevat USA:n kantaa ovat tuomittu epäonnistumaan: ”Mitä tahansa ja miten Etelä-Korean viranomaiset tekevät tulevaisuudessa isäntänsä ohjeiden mukaan, ne kolmen vuoden takaiset lämpimät kevätpäivät, joita he niin kovasti haluavat, eivät tule helposti uudestaan.”

Perusargumentti sotaharjoitusten perustelemiseksi on, että ne ovat välttämättömiä Pohjois-Korean pelottelemiseksi, mutta kun otetaan huomioon valtavat voimaerot, tämä ei pidä paikkaansa. Niillä on useita tehtäviä, mutta tärkein niistä on se, että ne ovat hyvä tapa lisätä jännitystä samalla kun syytetään Pjongjangia, mikä todistaa Yhdysvaltojen läsnäolon välttämättömyyden Koreassa.

Viime kädessä sotaharjoitukset ja itse asiassa koko USA:n ja Etelä-Korean ”liittouma” koskee Kiinaa. Kun Trumpin ja Kim Jong Unin välisiä neuvotteluja käytiin vuonna 2018, kaksi australialaista strategia piti Pohjois-Koreaa ”vaarallisena häiriötekijänä”, mikä haittasi keskittymistä todelliseen viholliseen Kiinaan. Etelä-Korean rooli oli selvä: ”Yhdysvalloilla on edelleen Aasiassa eturivin asema, suurelta osin alueellisten liittoutumiensa ansiosta. Puolustusverkot ovat kustannustehokas voimanosoittaja.

Etelä-Korea on monella tapaa voimien kerrannaistekijä. Sillä on suuri, hyvin varusteltu ja koulutettu armeija ja valtava reservi, jotka kaikki ovat tottuneet seuraamaan Yhdysvaltain käskyjä. Se tarjoaa tukikohdan voiman projisoinnille ja valvonnalle Kiinan lähellä. Se sijaitsee Aasian mantereella ja täydentää siten Japania, joka Taiwanin tapaan on uppoamaton lentotukialus.

Paljon mainostettu tarve puolustaa Etelä-Koreaa tarjoaa suojan USA:n sotilasasemalle. Diplomaattisesti se on merkittävä valtio, jolla on suuri talous ja rooli kansainvälisessä kaupassa, ja sitä voidaan käyttää vahvistamaan Yhdysvaltain valtaa kansainvälisillä foorumeilla. Sen johtava rooli puolijohdesirujen valmistuksessa (yhdessä Taiwanin kanssa) on tärkeä osa Yhdysvaltain taloustaistelua Kiinan kanssa. Strategian keskeinen osa on pakottaa Etelä-Korean talous irtautumaan Kiinasta ja olemaan kokonaan osa Yhdysvaltojen hallitsemaa kauppa- ja toimitusketjujärjestelmää. Bonuksena se tarjoaa tuottoiset markkinat Yhdysvaltain aseteollisuudelle.

Etelä-Korea on toistaiseksi liian arvokas Yhdysvalloille, jotta se luopuisi vapaaehtoisesti läsnäolostaan ja valvonnastaan, eivätkä valtakunnalliset Yhdysvaltain kommentaattorit edes käsitä tätä mahdollisuutta.

Jännitys ja sodan uhka sekä teollinen käsitys Pohjois-Koreasta hyökkääjänä, jonka vain Yhdysvallat voi pitää loitolla, tukee sen etenevää sotilaallista läsnäoloa Aasiassa, joka keskittyy yhteenottoon Kiinan kanssa ja Etelä-Korean keskeisenä solmukohtana. Tämän vahvistaminen oli selvä tarkoitus ”Bidenin ulkopolitiikan toimeenpanijoiden” – ulkoministeri Anthony Blinkenin ja kansallisen turvallisuusviraston Jake Sullivanin – ensimmäiselle vierailulle Souliin maaliskuussa 2021 sotaharjoitusten aikana.

Korealla on keskeinen rooli Yhdysvaltojen ja Kiinan vastakkainasettelussa

Yhdysvalloille Tyynenmeren sota koski pääasiassa Kiinaa. Japanin tavoitteet olivat laajemmat. Se halusi Kiinan, mutta tarvitsi myös Kaakkois-Aasian resursseja, erityisesti öljyä ja kumia. Japanin tappion myötä Yhdysvallat luuli voittaneensa taistelun Kiinasta, mutta vuonna 1949 se havaitsi, että se oli ”menettänyt Kiinan”, ja seurasi metsästys näiden pettureiden löytämiseksi ja vastuuseen, mikä ruokkii McCarthyismia.

Jos jotkut amerikkalaiset olivat menettäneet Kiinan, siitä seurasi, että jotkut saattavat saada sen takaisin. Pääehdokas tähän rooliin oli Douglas MacArthur, joka halusi käyttää Korean tilannetta hyväkseen laajentaakseen sotaa Kiinaan. Yhdysvaltain armeijan esikuntapäälliköiden mielestä tämä strategia johtaisi meidät väärään sotaan, väärään paikkaan, väärään aikaan ja väärän vihollisen kanssa”, sen puheenjohtaja, kenraali Omar Bradley, sanoi. ”Oikea vihollinen” oli tuolloin Neuvostoliitto.

Kiinasta tuli ajan myötä oikea vihollinen ja Yhdysvaltojen Aasia-politiikan taustalla oleva liikkeellepaneva tekijä. Muutaman vuosikymmen sitten taistelulinja siirtyi Kaakkois-Aasiaan, ja perusteena olivat hämärät, joskin epähistorialliset ja myöhemmin mitättömäksi tulleet visiot ”kiinalaisesta ekspansionismista”. Siitä huolimatta Korea oli jatkuva ja tärkeä elementti siinä, mitä alettiin kutsua ”Kiinan hillitsemiseksi”. Park Chung-heen tuki Yhdysvalloille Vietnamissa oli arvokasta Yhdysvalloille ja kannattavaa Etelä-Korean taloudelle, mikä loi pohjan Etelä-Korean ”talouden nousulle 1960-luvun puolivälissä”.

Koko ajan sen mitä Pohjois-Korea teki tai jätti tekemättä, kuvattiin sotaa uhkaavana uhkana, joka edellytti Yhdysvaltain massiivista poliittista ja sotilaallista läsnäoloa Koreassa, Kiinan kynnyksellä. Aina kun tätä läsnäoloa haluttiin vähentää, kuten Jimmy Carterin kohdalla 1970-luvulla, ne epäonnistuivat. Yhdysvaltain joukkojen todellinen määrä Etelä-Koreassa on pienentynyt ajan myötä – sotilaallista voimaa mitataan joukkojen määrässä – mutta Yhdysvaltain strateginen läsnäolo jatkuu ennallaan.

Vuonna 1899 ulkoministeri John Hay julkaisi kuuluisan ”avoimien ovien politiikkansa” vaatien ”kaiken ulkomaankaupan yhdenvertaista kohtelua kaikkialla Kiinassa”. Hän teki sen luottaen siihen, että USA:n kaupallinen ylivoima oli sellainen, ettei sillä ollut mitään pelättävää ulkomaisten kilpailijoiden suhteen Kiinan markkinoilla, ja se oletettavasti syrjäyttäisi Kiinan teollisuuden aiheuttaman kilpailun kokonaan.

Vuosisata ja vähän myöhemmin tilanne muuttui täysin. Yhdysvallat ei ollut pelkästään menettänyt kiistatonta paremmuutta kilpailijoihinsa nähden, vaan myös Kiinan itsensä aiheuttama kilpailu oli yhä menestyvämpää. Tähän liittyi Kiinan haaste Yhdysvaltain hegemonialle. Kaksi huolenaihetta – kaupallinen ja geopoliittinen – sekoittuivat, ja Yhdysvaltojen oli yhä useammin turvauduttava poliittiseen valtaan tukeakseen heikkenevää kilpailukykyään. Huawein vastaiset toimet olivat hyvä esimerkki.

Väistämättä Yhdysvaltain ajatukset kääntyvät sotaan. Jotkut ovat varoittaneet siitä – se oli Thucydides-ansa, joka voitaisiin välttää, jos se tunnistettaisiin, väitti Graham Allison [Thucydides-ansa on yhdysvaltalaisen politologi Graham T. Allison luoma käsite, joka kuvaa ilmeistä taipumusta sotaan, kun nouseva valta uhkaa syrjäyttää olemassa olevan suurvallan alueellisena tai kansainvälisenä hegemonina.]. Toiset ovat hylänneet sen ajatukset kokonaan, jopa väittäen ”Uutta kylmää sotaa ei tule”. Toiset näkevät sen uhkaavan, kun taas toiset purkavat sen mekaniikkaa. Ja katseilta piilossa, Pentagonin käytävillä ja koko USA:n valtavassa sotilaskoneistossa, muut epäilemättä laativat suunnitelmia, joita heidän Kiinan kollegansa etsivät tapoja kukistaa.

Olipa sota rajoittunut, rajoitettu tai katastrofaalinen, vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että kolme todennäköisintä paikkaa, joista Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen sota voi alkaa, ovat Etelä-Kiinan meri, Taiwanin salmi ja Korean niemimaa.

Rantavaltioiden välisten ristiriitaisten aluevaatimusten vuoksi Yhdysvallat näkee Etelä-Kiinan meren hyödyllisenä tapana muodostaa Kiinan vastainen liitto. Sen tärkein sotilaallinen etu ja syy merenkulkuoperaatioiden vapauteen on kuitenkin luoda ennakkotapaus ja rakentaa estokykyä. Suuri osa Kiinan tuonnista, erityisesti öljystä, kulkee täällä, ja se on kiinalaisten ballististen sukellusveneiden kauttakulkureitti päästäkseen turvaan Tyynenmeren syville vesille.

Yhteenotto täällä on todennäköinen, mutta on epätodennäköistä, että se kehittyisi sodaksi – Yhdysvalloille vaarat ovat suuremmat kuin hyödyt, ja Kiinalle asia on tärkeä, mutta ei eksistentiaalinen. Sota Taiwanista voi tapahtua vain, jos Taipein hallitus tukee ja osallistuu siihen. Taiwanilla on kuitenkin tosiasiallinen riippumattomuus, jota Kiinan kansantasavalta sietää pragmaattisesti, ja de jure -statuksen lisäedut ovat huomattavasti suuremmat kuin kustannukset ja vaarat, joten sota on epätodennäköistä.

Korean niemimaa on taas erilainen. Taiwanin tapaan Yhdysvaltojen on oltava vuorovaikutuksessa valvomansa Etelä-Korean hallituksen kanssa. Vaikka unelma ”Mannervallan takaisin ottamisesta” kuoli Taiwanissa vuosikymmeniä sitten, Korean yhdistäminen Soulin alaisuudessa ei kuitenkaan ole kuollut.

Moon Jae-inin hallinto haluaa selvästi parantaa suhteita pohjoiseen ja ylläpitää ystävällisiä suhteita Kiinaan, mutta se on poliittisesti heikko. Presidentti Moon ei ole kyennyt vastustamaan Yhdysvaltoja, mikä on ollut ratkaisevaa.

Vuonna 2018 vallitsi huomattava liennytys kun Kim Jong Un teki rauhanavauksen ja tarjouksen lähettää joukkue Etelä-Korean isännöimiin talviolympialaisiin. Lopulta Yhdysvaltain valtio puuttui asiaan ja katkaisi yhteistyön kahden Korean välillä. Tätä hämärsivät jonkin verran Trumpin fantasiat neuvotella Kim Jong Unin kanssa. Todellisuudessa John Bolton voitti sekä Moonin että Trumpin ja hänen esimerkkinä esittämänsä voimat – ”mustekala, jonka lonkeot on katkottava”, onkin Yhdysvallat.

Samaan aikaan THAAD-tapaus on esimerkki, että Yhdysvallat käytti Etelä-Koreaa pelinappulana Kiinaa vastaan. Tämä prosessi näyttää voimistuvan Bidenin hallinnon aikana, jonka ensimmäisen korkean tason kokouksen Soulin kanssa tarkoituksena oli toistaa Etelä-Korean rooli Yhdysvaltain Kiinan vastaisessa liittoutumassa.

Yhdysvallat ei ole ainoa pohjoisen kanssa tehtävän liennytyksen vastustaja, jonka kanssa Moon joutuu kamppailemaan. Luonnollisesti vähemmän näkyvä ulkopuolisille tarkkailijoille, mutta varmasti voimakas on Etelä-Korean valtava sotilaslaitos ja National Intelligence Service (entinen Korean CIA), joilla on ollut läheiset suhteet yhdysvaltalaisiin kollegoihinsa vuosikymmeniä. Myös oikeistopuolueet (kuten tärkein konservatiivinen People Power Party) ja tiedotusvälineet, erityisesti Chojoongdong, ultrakonservatiivisten lehtien trio Chosun Ilbo, JoongAng Ilbo ja Dong-A Ilbo vaikuttavat näkyvästi yleiseen mielipiteeseen.

Vaikka Etelä-Korean konservatismin näkyvät kasvot ovat voimakkaasti Pohjois-Korean vastaisia, sen kanta Kiinaan on hieman ristiriitaisempi. Esimerkiksi Chosun Ilbo valittaa usein Yhdysvaltojen painostuksesta liittyä Kiinan vastaiseen kampanjaansa ottamatta huomioon Etelä-Korean etuja.

Siitä huolimatta näyttää siltä, että Etelä-Koreassa on enemmän halua sotaan Kiinan kansantasavallan kanssa kuin Taiwanissa, juuri siksi, että odottava palkinto – Pohjoisen valloitus – voisi tätä kautta olla mahdollinen.

Se voi olla paljon huonommin toteutettavissa kuin Soulin haukat odottavat, mutta Yhdysvalloilla ja Etelä-Korealla on suuri sotilaallinen ylivoima. Pohjois-Korea voi kostaa, mutta ei lopulta puolustautua hyökkäyksiä vastaan. Kuitenkin fantasiat Kiinan hyväksynnästä Yhdysvaltain johtaman hyökkäyksen Pohjois-Koreaan ovat yleisiä ja vaarallisia. Taiwanin salmen tapauksessa käydään suoraa sotaa Kiinan kanssa, mutta Koreassa on huolestuttava mahdollisuus, että päättäjät saattavat vakuuttua siitä, että sota Kiinan kanssa voidaan välttää.

On kuitenkin myös toinen mahdollisuus. Kyse ei ehkä ole kompastumisesta sotaan Kiinan kanssa – luullaan, että joku nielee pikkukalaan, mutta huomaa tukehtuvan valaaseen – vaan tietoinen päätös. Jos Washingtonin strategit päättävät sodasta Kiinaa vastaan, niin sen toteuttaminen Korean niemimaan kautta olisi mahdollista.

Siellä on merkittävä Etelä-Korean armeija, joka on jo Yhdysvaltain komennossa ja tottunut Yhdysvaltojen hallintaan. Etelä-Koreassa on valtavia Yhdysvaltain tukikohtia, ja sillä on tilat vahvistusten nopeaan tuomiseen ja lähettämiseen, ja molempia on harjoitettu hyvin. Lisäksi Japani on Shinzo Aben johdolla pitkään ilmaissut innostuksesta puuttua konfliktiin Koreassa, eikä ole mitään syytä olettaa, että Yoshihide Suga olisi siitä vähemmän innostunut.

Kummassakin tapauksessa Korean niemimaa on todennäköisin paikka Yhdysvaltojen toisen Kiinan-sodan purkaukselle.

Tekopyhyys, irrationaalisuus, syvä rationaalisuus ja Yhdysvaltojen ja Korean välisen politiikassa

Yhdysvaltojen ja Korean välistä politiikkaa koskeva kirjallisuus esittelee häikäisevää tekopyhyyttä. On todella hämmästyttävää, että maailman voimakkaimman ydinvoiman edustajat, jotka ovat ainoat, jotka ovat todella käyttäneet ydinaseita, voivat tuomita korkealla moraalisuudellaan Pohjois-Korean pienen ydinpelotekehityksen kehittämiseen vastauksena Yhdysvaltojen uhkaan. Se, että tällainen tekopyhyys saa suosionosoituksia ja toistoja pilkan sijaan, kertoo Yhdysvaltain globaalin hallinnan voimasta.

Tekopyhyyden lisäksi on kuitenkin irrationaalisuutta. Suuri osa keskusteluista asioista ei yksinkertaisesti ole järkevää, eikä rationaalista selitystä ole juurikaan saatavilla. Meille esimerkiksi kerrotaan usein, että Pohjois-Korea on uhka, jopa eksistentiaalinen uhka Yhdysvalloille, Etelä-Korealle ja ”alueelle”.

Silti meille kerrotaan myös, että Pohjois-Korean hyökkäys Yhdysvaltoihin tai Etelä-Koreaan olisi selvästi itsemurhaa ja turhaa, kuten Colin Powell ilmaisi: ”Pohjois-Korean olisi itsemurhaa hyökätä Yhdysvaltoihin… Jos Pohjois-Korea hyökkäsi USA, Yhdysvallat iskisi välittömästi takaisin, eikä Pohjois-Korean hallintoa olisi enää.”

Kuinka molemmat väitteet voivat pitää paikkansa? Miksi Pohjois-Korea tekisi itsemurhan turhaan? Kostotoimien uhka pelotteena, vaikka sen toteuttamiseen liittyisikin itsemurha, on järkevää, mutta se on aivan toinen asia, josta keskustellaan harvoin.

Yksi tapa yrittää ratkaista tämä ristiriita on väittää, että Kim Jong Un (tai hänen isänsä Kim Jong Il ennen häntä) on irrationaalinen. ”Emme ole tekemisissä rationaalisen ihmisen kanssa”, väitti Yhdysvaltain YK-lähettiläs Nikki Haley. Senaattori John McCain kutsui häntä ”hulluksi, lihavaksi lapseksi”. Tietoisemmat tarkkailijat ymmärtävät, että tämä ei toimi ja tuottavat siten mutkikkaampia selityksiä, jotka eivät lopulta ole sen tyydyttävämpiä.

Parempi lähestymistapa on siirtyä Yhdysvaltojen likinäköisyyden ulkopuolelle ja analysoida Yhdysvaltojen ja Korean välistä politiikkaa ”syvän rationaalisuuden” kannalta. Eli taustalla olevat syyt käyttäytymiseen, joita toimijat eivät ole ilmaisseet, ehkä melko todennäköisesti siitä syystä, että he eivät itsekään ole niistä tietoisia. Imperialismi on Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskeinen piirre, mutta vallanpitäjät eivät mainitse tai tunnusta sitä. He ovat sosiaalisesti ehdollisia olemaan tunnustamatta imperialismia edes harjoittaessaan sitä.

Kolme asiaa

Ensinnäkin ”Pohjois-Korean uhka” on sisäpoliittinen rakennelma, joka on luotu vuosikymmenten aikana ja jonka sekä eliitti että yleinen mielipide on ostanut, mutta sillä ei ole todellisuudessa vankkaa perustaa. Se on paremminkin poliittisen psykologian aihe, jonka juuret ovat Korean sodan ja sen jälkeisen voiton epäonnistumisessa, eikä geopolitiikassa. Se varmasti vaikuttaa päätöksentekoon, mutta viime kädessä syyt Yhdysvaltain politiikkaan ovat muualla.

Toiseksi Pohjois-Korean ydinpelotteesta, jonka teho on epävarma, ei sinänsä ole vaaraa Yhdysvalloille, ellei Yhdysvallat käynnistä hyökkäystä. Jos Yhdysvaltojen uskotaan Pjongjangissa tekevän juuri niin, se voi saada aikaan ennalta ehkäisevän iskun yrityksen. Kummassakin tapauksessa aloite on todella Washingtonilla; ei sotaa, ei kostoa.

Todellinen ongelma on ydinaseiden maailmanlaajuinen leviäminen – mielekäs huolenaihe huolimatta siitä, että on taipumus sekoittaa ja hämärtää tosiasioita. Ydinaseiden leviäminen pieniin maihin kuvataan vaaraksi maailmalle ja Yhdysvaltojen ristiretkeä ydinaseiden leviämistä vastaan jalona.

Itse asiassa se, että voimakkaampien uhkaamien maiden hallussa on ydinpelote, lisää rauhaa, kuten Kenneth Waltz väittää Iranin tapauksessa. Pohjoiskorealaiset väittävät, luultavasti aivan oikein, että heidän pelotteensa on säilyttänyt rauhan Koreassa. Tämä muodostaa perustan Yhdysvaltojen vastustukselle aseiden leviämistä vastaan. Se on väline, joka auttaa korjaamaan vallan epätasapainon sen ja niiden maiden välillä, joihin se haluaa hyökätä, kuten Irakin ja Libyan. Jos Pohjois-Korea onnistuu pakottamaan Yhdysvallat rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, se antaisi ”huonon” esimerkin muille maille, kuten Iranille.

Kolmanneksi Yhdysvaltojen halu puolustaa, ylläpitää ja laajentaa hegemoniaansa suuria haastajia vastaan on avainasemassa. Alkuaikoina suurin haastaja oli Neuvostoliitto, kuten nyt se on Kiina, ja Venäjä on pudonnut tärkeään, mutta pieneen rooliin erityisesti Itä-Aasiassa.

Olemme nähneet, kuinka tärkeä Korea on Yhdysvaltojen ja Kiinan vastakkainasettelussa. ”Korea” on itse asiassa diadi, ja näiden kahden välinen suhde on tärkeä osa Yhdysvaltain strategiaa. Näiden kahden välinen vastakkainasettelu on tervetullutta ja liennytys on pelättävää ja estettävä. Pohjois-Korea on pidettävä sotaisana oikeuttaakseen Yhdysvaltain sotilaallisen läsnäolon Etelä-Koreassa (ja vähemmässä määrin Japanissa) ja pitääkseen Etelä-Korean linjassa, jotta se voidaan valjastaa paremmin Kiinan vastaiseen ohjelmaan.

Palmerston olisi tunnustanut Yhdysvaltojen saavutukset Korean niemimaan hyödyntämisessä sen vastakkainasettelussa Kiinan kanssa ja sen kohtaamissa haasteissa. Hän oli ulkoministeri, kun Iso-Britannia käynnisti ensimmäisen oopiumisodan Kiinaa vastaan vuonna 1839. Sota johti muun muassa brittien Hongkongin valtaukseen ja ”nöyryytyksen vuosisataan”, joka kaikuu Kiinassa edelleenkin.

Palmerstonin ”tykkivenediplomatia” onnistui, koska Britannialla oli tykkiveneitä ja Kiinalla ei. Nyt Kiina on tekijä. Yhdysvallat on syrjäyttänyt Britannian ja Blinken on seurannut Palmerstonia. Vaikka voimatasapaino eri puolilla, armeijasta pehmeään voimaan, suosii edelleen Yhdysvaltoja, kuilu on umpeutumassa. Yhdysvallat ja Kiina ovat kaksi valasta, toinen heikkenee vallassa ja toinen nousee. Ne eroavat ominaisuuksiltaan ja motivaatioltaan, mutta molemmat ovat valtavia. Tämä on suuri vaara tulilinjaan jääneelle Korealle, sillä kuten sananlasku sanoo, valaiden taistellessa katkaravun selkä katkeaa.