Tyhmä tärkeys Suomessa: eduskunta ja hallitus mennyttä – presidentti ei

Mika Aaltola on tiettävästi asettautumassa presidenttiehdokkaaksi. Suomi on ryhtynyt täysimääräisesti USA:n vasalliksi, joten presidentin ulkopoliittisena tehtävänä on lähinnä valtameren takaisen isännän palveleminen mahdollisimman hyvin ja isännän määräysten ja ohjeiden kuuliainen noudattaminen. Tämä rooli luontuisi Aaltolalta varmasti erinomaisesti. Nähtäväksi jää, kenet mediapooli tulee nostamaan seuraavaksi presidentiksi (kuva: Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 29.7.2023

Englantilaisen kirjoittajan Joseph Conradin tunnetuimmassa kertomuksessa – jonka pohjalta tehtiin
elokuvakin: Ilmestyskirja. Nyt! – päähenkilö palaa viidakosta ns. sivistyksen pariin ja sanoo, että
hänellä oli naurussa pitelemistä, kun näki lännen arvoyhteisön (vaikka ei hän tuota käsitettä vielä
tuntenut) ”tyhmän tärkeyden” (stupid importance). Tämän paremmin ei voi ilmaista tuntemuksia,
kun seuraa Suomen tärkeän valtamedian uutisointia.
Sanottakoon vielä – ennen kuin joku tyhmä ja tärkeä vielä kerkiää huomauttamaan mitään – että
Conrad ei ollut hänen oikea nimensä. Hänen oikea nimensä oli puolalainen. Hän oli siis
puolalainen. Tosin syntynyt nykyisen Ukrainan alueella. Se päähenkilö on hänen toinen minänsä,
sillä hän oppi englannin kielen seilatessaan merillä ja lähinnä nykyisen Indonesian alueella. Tuo
mainittu kertomus on tosin Afrikasta. Siis tavallaan hän on työväenkirjailija käsitteen
todellisimmassa merkityksessä – vaikka aatelistoa olikin. Ja samalla tapaa maailmoja syleilevä ja
siis universaali kuin toinen työväenkirjoittaja Bertolt Brecht, joka samoin sijoitti juttujaan
kaukomaille.
Ja sanotaan tähän väliin sekin – kun tyhmästä tärkeydestä tuli puhe – että lännen arvoyhteisö on
syvästi huolissaan Kiinan vaikutuksesta kaukomailla. Ehkä syytä olisikin. Balin historiallisessa
museossa voi nimittäin käydä ihailemassa kiinalaisia kolikoita, joita käytettiin maksuvälineinä jo
1300-luvulla. Joten on siinä USA:lla ja lännen arvoyhteisöllä syrjäyttämistä kerrassaan. Tulee
mieleen vielä jonkun sanat (olikohan Rudyard Kipling, jota muuten Brecht luki) ”valkoisen miehen
taakasta”.

Mika Aaltola – Suomen Hashim Thaci

Mutta lähemmäs koto-Suomea – tyhmästä tärkeydestä puhuttaessa – on puhuttava ensin Mika
Aaltolasta – ns. Ulkopoliittisen instituutin pomosta. Hänhän nyt ilmoittaa, ryhtyykö hän
presidenttikisaan. Tätäkin on uumoiltu jo pitkään – sen verran on valtamedia hänestä jo koettanut
leipoa jonkinlaista ns. akateemista rock-tähteä.
Vaikka meidän on vaikea havaita Aaltola valovoimaa – jos häntä ei nyt olisi väkisin tungettu
iltapäivälehtien otsikoihin – voimme kuitenkin havaita, että monet nähtävästi havaitsevat hänessä
sellaisen. Aaltola oli vähän oikeaa vähemmän esille, kunnes nousi taas pinnalle kunnon
kokoomuslaisena tuomitsemaan persujen rasismin. Hiljaiselo tarkoittaa näiden vesseleiden kanssa
samaa kuin se, että lapset ovat hetken hiljaa – kunnes heidät yllättää jostakin pahanteosta.
Hänestä tulee nimittäin mieleen Kosovon presidentti Hashim Thaci, jolle silloinen amerikkalainen
ulkopoliittinen neuvonantaja James Rubin sanoi, että hän sopisi Hollywoodin salskean olemuksensa
ansiosta. Tämä Thaci tunnusti eräässä haastattelussa itse. Millä hän tarkoitti, että jenkit hänet
nostivat kuuluisuuteen ulkoisten avujensa ansiosta. Ja tietysti siksi – mitä hän ei maininnut – että
hänellä on menneisyydessään paljonkin peiteltävää – sotarikoksia myöten – mikä tekee hänestä
oivan amerikkalaispolitiikan pelinappulan: aina kun hän poikkeaa linjasta, sotarikossyytteet ovat
odottamassa.
Aaltola ei nyt samaan tapaan ole sotarikollinen kuin Thaci. Mutta huolettaa kuitenkin, että hän on
aina ylistänyt terrorismia, kun se vain saadaan – ainakin otsikoissa – näyttämään siltä, että Putinin
valta on sortumassa. Hän varmaan sanoisi samaa autoista, jotka ajavat väkijoukkoihin esim.
Norjassa, kunhan se saadaan näyttämään jotenkin ukrainalaisen tekemältä ja uhrit näyttämään
Putinin tukijoilta.
Mutta vakavasti ottaen: mikä parempi sijoituskohde amerikkalaisille voisi ollakaan kuin Aaltola.

Juuri sen takia, että hän on noin yltiöpäinen – aina akateemisen manttelinsa väärinkäyttöön asti?
Kun Niinistö jonakin päivänä on poissa – monessakin mielessä – kuka on parempi Niinistön (siis
amerikkalaisten) linjaa jatkamaan kuin Aaltola? Kuvitelkaa nyt. Niinistö oli vielä viime vuoden
alussa niin pehmo, että puhui Putinista ikään kuin ystävänä – ja Helsingin hengestä – kunnes
Washingtonista kävi käsky, että linjan on muututtava ja sassiin. Aaltolalla tuollaista pehmoilun
taakkaa ei sen sijaan ole. Kuvitella vain voi, millaiset ovat suhteet itänaapuriin, kun tasavallan
presidentti on ylistänyt sen valtionpäämiehen kukistamiseen tähtääviä tekoja (sanotaan niitä nyt
terroriteoiksi, sillä niitähän ne ovat). Amerikkalaiset eivät uskollisempaa liittolaista voisi
toivoakaan.

Kilpajuoksu alas on kova – nopein häviää

Ja tässä on sitten huomautettava yhdestä sutkauksesta, joka tuli väsymättömältä amerikkalaiselta
koiranleualta Jacob Dreiziniltä. Hän sanoi, että ne, jotka toivovat amerikkalaisen hegemonian
kukistumista, voivat lakata taklaamasta Bidenia. Sen parempaa välinettä nimittäin amerikkalaisen
ylivallan kukistumiseen ei olekaan kuin Biden. Hän on saanut sen aikaan – jo nyt – suorastaan
ennätysvauhtia.
Näin voi ollakin. Mutta eivät amerikkalaisetkaan niin tyhmiä ole, etteivät tietäisi, että noinhan se
on. Mitä siis tekee amerikkalainen? No juuri sen, minkä he ovat nyt tekemässä Aaltolan avulla.
Nimittäin nostamassa näitä puolinaiiveja pyrkyreitä alusmaidensan johtoon jo hyvissä ajoin, ennen
kuin amerikkalaisvallan rippeetkin ovat mennyttä.
Ja niin ei amerikkalaisvalta olekaan mennyttä. Kun suunta on alas, amerikkalainen pääsee edelleen
niskan päälle, kun panee toiset maat painumaan alas itseään nopeammin. Vihollisilleenhan eivät
amerikkalaiset enää pysty moista juuri tekemään. Mutta ainahan ovat liittolaiset käytettävissä siihen
tarkoitukseen. Kuten nyt Suomi. Ja jos maa – kuten Suomi – on liittoutumaton – kuten Suomi tähän
asti – niin tehdään siitä sitten liittolainen – kuten Suomesta nyt Natossa. Kyllä sieltä pyrkyreitä
löytyy tätä tarkoitusta ajamaan – kuten nyt Aaltola Suomessa.
Wall Street Journal muuten kirjoitti tällä viikolla, että Eurooppa on viime vuosikymmenten saatossa
kasvanut taloudeltaan paljon Yhdysvaltoja heikommin. Jotenkin tämä tunnustus tähän sanottuun
liitty. Nimittäin siten, että kun vertaillaan kasvulukuja, niin Yhdysvaltain putous saadaan
näyttämään positiiviselta – varsinkin kun sitä verrataan Eurooppaan. Emmekös me näin juuri tässä
sanoneetkin?
Suomen kansalliset instituutiot viimeisillään: eduskunta ja puhemies
Mutta Aaltolasta tuli nyt puhuttua vähän liikaakin – enemmän kuin sielu (jos sen pelastuksesta
välittää) sietää. Ei hänkään ole missään skenaariossa paljon muuta kuin ukkosenjohdatin. Ja siitä
onkin hyvä kääntää huomio taas Suomen rasismikeskusteluun, johon hänkin siis on suvainnut ottaa
kantaa.
Suomen maineesta ulkomailla tässä on oltu mukamas kovasti huolissaan. Kuitenkin vasta tällä
viikolla laatumedia itse uutisoi, että Suomen rasismikeskustelu on noussut ulkomaisiin otsikoihin.
Ja kun ei sensationalistisempaa paikkaa löydy, niin täytyi valtamedian uutisoida, että Suomen
rasismikeskustelu on noussut otsikoihin…Ruotsissa! Missä muuten käydään omaa keskustelua (jos
joltakulta on jäänyt huomaamatta, kun suurlähetystö pantiin liekkeihin Irakissa). Onkohan tästäkin
siis kehkeytymässä vanha kunnon Suomi-Ruotsi-maaottelu?
Mutta harhaa kaikki tyynni. Kuten olemme Kansan Äänessä jo todenneetkin, tämä
rasismikeskustelu on räätälöity vetämään huomio pois Ukrainan katastrofaalisesta vastahyökkäyksestä. Ja keskustelu Suomi-kuvasta on räätälöity vetämään huomio pois siitä, että Suomi-kuvan varjolla Suomessa päästään toteuttamaan ulkoapäin räätälöityä agendaa, jonka painopiste liittyy juuri tuohon mainitsemaamme Suomen vasalloittamiseen. Olkoon siinä sitten nokkamiehenä Aaltola tai sitten Barbie-hahmo Sanna Marin (nyt kun Barbie-elokuva pyörii teattereissa ja ajaa juuri tuota Marinin samaa feminististä agendaa vielä tehokkaammin kuin HBO-dokumentaari Suomen hallituksesta).
Huomio on tässä keskustelussa – ikään kuin sattumalta – saatu keskittymään Jussi Halla-ahoon,
joka on – niin uskomattomalta kuin se tuntuukin – eduskunnan puhemies. Tässä olisi jo hilpeyden
paikka itsessän. Nimittäin siinä, että Halla-aho on puhemies. Ja tavallaan Halla-aho on nyt
kiusallisen julkisuutensa kaikin tavoin ansainnutkin ainakin jollakin kosmisella karmisella tasolla.
Nythän hän on siis pinteessä sen takia, että hän on samaa persupuoluetta kuin hallituksessa tulisille
hiilille joutuneet persuministerit.
Ja jotta laajemmat yhteydet eivät jäisi näkemättä, on huomattava, että Talouselämä (kuinka
ollakaan) julkaisi tällä viikolla 26.7.2023 jutun, jonka otsikoksi oli pantu:
Nyt puhuvat Suomeen työn perässä muuttaneet: ”Jos eduskunnan puhemiehellä on tuomio
kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, mitä rasismista irtisanoutuminen edes tarkoittaa?”
Tässä siis Talouselämä (siis kapitalisti) horjuttaa Suomen eduskunnan puhemiehen auktoriteettia.
Se, mitä tässä on tapahtumassa, on nähtävä kaiken tuon loanheiton takaa. Suomen eduskunnan
puhemiehen – ja sen takaa taas Suomen eduskunnan – auktoriteettia tässä ollaan moukaroimassa.
Sitä varten Halla-aho sille paikalle varmaan pitikin nostaa – kaiketi siitä hyvästä, että rupesi
kannattamaan Natoa ja kiihotti vielä väkivaltaan venäläisiä vastaan (vaikka siitä ei tuossa
Talouselämän jutussa tietenkään ollut puhe).
Ja tätä linjaa on jatkettu jo kauan eduskuntaa ja sen puhemiestä vastaan. Barbeista puheen ollen jo
tuo nimitys ”puhemies” on ollut jo pitkään keskustelun kohteena. Nyt on menty monta askelta
pitemmälle siinä, että maahanmuuttajat alkavat kyseenalaistamaan puhemiehen valtaa. Oltakoon
Halla-ahosta mitä mieltä tahansa, hän ei ole kuin ”hyödyllinen idiootti” tässä suuremmassa
asetelmassa.
Jos tuo tuntuu haetulta, palautettakoon mieleen tämä. Virallisesti – siis joskus vuosikymmenten
takaa – voimme vielä muistaa, että puhemies on ”tasavallan toinen mies”. Ja hänen vaimonsa tapasi
olla tituleerattu ”tasavallan toiseksi naiseksi” – heti tasavallan presidentin ja hänen puolisona
jälkeen. Sopiiko Halla-ahosta – kertakaikkiaan millään ilvellä – enää ajatella noin ylevin termein?
Olkoon hänen ahdinkonsa tässä puheena tai ei.
Ja tässä on sitten otettava Halla-ahoa edeltävään aikaan pakkia ja mietittävä, alkoiko tämä
eduskunnan rapauttaminen jo keskustelulla ”puhemies”-nimityksen seksistisyydestä. Ja tietysti vielä
EU:sta, josta tulee nykyään direktiivit, jotka eduskunnalla on enää valta ”transponoida” eli saattaa
osaksi kansallista lainsäädäntöä. Ja kun sen noin ajattelee, kaikki pitää hyvinkin kutinsa – eli kun
oletetaan, että kansallista lainsäädäntöelintä tässä pitääkin marginalisoida.

Suomen hallituskin viimeisillään

Ja siitä päästään sitten hallituksen syrjäyttämiseen. Taas sama asia. Persujen läsnäolo on vain ikään
kuin kaapu siihen paljon syvällisempään hankkeeseen, jolla kansallinen päätäntävalta on nyt
pantava vetelemään viimeisiään. Pölkyllä ei ole nyt siis ainoastaan eduskunta vaan myös hallitus.
Ja sitten onkin otettava huomioon se, mitä Paavo Lipponen on sanonut siitä, että Niinistö (kukapa muu) on syrjäyttänyt pääministerin – siis maan hallituksen – ulkopoliitikan edustustehtävistä. Puhe
on ollut siis siitä, että Niinistö ei kutsunut Marinia saapuville, kun muiden Pohjoismaiden
ulkoministerit kutsuttiin Helsinkiin puhumaan jostakin tärkeästä asiasta – siis pohjimmiltaan
jostakin Niinistön harteille pannusta agendasta.
Lipposelle voidaan nauraa. Ja näin onkin tehty, kun valtamediassa on suopeasti muistutettu, kuinka
köpelösti hänelle kävi, kun Nord Streamille tuli loppu. Loppu sille muuten tuli – samoin kuin
Lipposen järkälepalkkiolle – jo kotvan ennen sen räjäyttämistä.
Mistä päästäänkin sitten siihen Suojelupoliisin päällikön Antti Pelttarin viime vuoden syyskuussa
HBL:ssä esittämään kantaan, että putket olivat venäläisten pamauttamia. No yksi höhlä sinne tai
tänne. Mutta Suojelupoliisista puhuttaessa on ihmeteltävä, että eikö juuri edellä mainitut asiat ole
sellaisia, jotka uhkaavat kansallista turvallisuutta – siis eduskunnan ja hallituksen valtaa. Eikö
Suojelupoliisin pitäisi näitä asioita jotenkin valvoa, että päästää Pelttarin tapaisen höhlän puhumaan
RKP:tä – ja siis Natoa – lähellä olevalle julkaisulle HBL:lle eli Hufvustadsbladetille siitä, että
läntisten tiedustelupalvelujen mukaan venäläiset diplomaatit ovat pahoja ihmisiä, jotka voivat
pamauttaa kaasuputkia?
No, yksi kansallinen instituutio tässä rytäkässä selviää kunnialla. Tasavallan presidentti.
Valtakunnan ehdoton ykkönen. Ja jotenkin tässä Ben Zyskowiczin tapaiset höhlät ovat painamassa
unholaan Kekkosen perintöä. Voi sun. Kekkosen päiviinhän tässä nimenomaan ollaan menossa. Siis
keskitettyyn valtaan. Erona on vain se, että nyt tuon ykkösmiehen kautta ei käskyjä oteta
Moskovasta vaan Washingtonista. Kyllä joku on historiankirjat hyvin tutkinut. Niin hyvin itse
asiassa, että tälläkään asialla tuskin on ketään suomalaista itse.

Barbie on militantismin pahin vihollinen

Ja kun Hollywood on pukannut nyt kaikkia puhuttavan elokuvakaksikon Barbiesta ja
Oppenheimerista – yhteiseltä meemi-nimeltään Barbenheimer – on sanottava yksi asia Barbeista.
Kuten amerikkalainen Norman Finkelstein viimeisintä kirjaansa lanseeratessaan sanoi Max
Blumenthalille, kaikki nämä identiteettiliikkeet, kuten feminismi, ovat irtautuneet alkuperäisistä
lähtökohdistaan, joiden tarkoitus oli horjuttaa kapitalistista valtaa. Nyt – hän ainakin tuntui sanovat
– nimenomaan ajavat sitä.
Tämä on erinomainen pointti. Oikein ihmetyttää, että Amerikassa on vielä joku
”vasemmistolaiseksi” leimautuva ajattelija, joka tajuaa tuon. Eikä tämä ole pelkästään
identiteettiliikkeiden asia. ”Vasemmistoa” on jo pitkään riivannut se väärinkäsitys, että
”militantismi” tarkoittaa kaiken auktoriteetin ja kaikkien instituutioiden romuttamista – ja senhän
nuo identiteettiliikkeet tekevät erinomaisesti.
Tämä on erittäin vaarallinen ajatus. Kun kommunismin klassikkoja, kuten nimenomaan Friedrich
Engelsiä, lukee, ajatus on militantismissa päinvastoin se, että kommunistiliike on kuin nyrkki, jonka
valta perustuu paitsi joukkovoimaan myös siihen, että se on armeijan tavoin toimiva järjestelmä,
jossa noudatetaan ”esimiesten” käskyjä.
Nyt jotkut ovat kuitenkin ottaneet asiakseen olla enemmän Engels kuin Engels itse ja kääntyvät
koko organisaatiota vastaan. Eikä enää ole väliä sillä, onko tuo organisaatio kapitalistinen vai
kommunistinen. Kaikki on riistaa. Ja yksilö on kunkku.

Vasemmisto – kapitalismin uusi ylin ystävä

Näin selittyykin se ihmeellinen ilmiö, että vasemmistosta on tullut kapitalistin ylin ystävä. Mikään
ei itse asiassa osoita tätä paremmin kuin se, että nyt Aaltola pääsee otsikoihin tuomitsemalla
rasismin kuin joku ”vasemmistolaiseksi” itseään kutsuva aktivisti.
Ja valtiokin tässä on menossa – ja kovaa vauhtia. Ihan kuin oltaisiin jo jossakin kommunistisessa
onnelassa, jossa valtio on kuihtunut pois. Ja näin onkin tavallaan käymässä. Mutta jos tavoite oli se,
että valtion mukana kuihtuu pois myös kapitalismi, siitä tavoitteesta on jääty uupumaan
katastrofaalisen traagisesti.
Otetaan nyt nuo Euroopan yhteisöjen pohjalla alun perin olleet vapaudet. Niiden tavoitteenahan oli
turvata tuotannontekijöiden vapaa liikkuvuus. Siis työntekijöiden, tavaroiden ja palvelujen.
Kapitalismiahan tämä oli jo siinä vaiheessa. Mutta sitten täytyi toteuttaa se viimeinenkin vapaa
liikkuvuus – eli pääoman. Jos kohta noita muita voi vielä ylistää jonkinlaisena kommunistisena
paratiisina – hölmösti tosin – mitenkään ei voi samaa sanoa pääomien vapaasta liikkuvuudesta.
Tosin tämäkin tavallisella pulliaiselle käy – ei sitä käy kieltäminen. Mukavahan se tavallaan on, että
pääomien vapaata liikkuvuutta nimenomaan turvaamaan luotu yhtenäisvaluutta käy maksuvälineenä
esimerkiksi Tallinnassa (mutta Tukhomassa ei). Mutta tämäkään ei ole kuin naamio sille, että
todellinen suurpääoma pääsee kahmimaan entiset kansalliset instituutiot – olkootkin sitten osaksi
kapitalistisia itsessäänkin. Kenelle nykyään kuuluu Rolls Royce? Jos otetaan nyt puhuva esimerkki.
Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Pahin esimerkki siitä, mihin tämä pääomien vapaa liikkuvuus
johtaa, saatiinkin itse asiassa Kanadasta rekkakuskien protestien ajalta. Maan ykköslehti The Globe
and Mail (jonka prestiisistä ei puutu mitään) uutisoi, että joku nimettömäksi jäänyt ulkomainen
sijoittaja suutahti maan päättäjille, että rekkakuskit ja heidän tukijansa olivat tehneet Kanadasta
banaanivaltion, josta hän vetäisi rahansa pois. Ja tapahtuikin niinä päivinä, että protestien
järjestäjien pankkitilit jäädytettiin ja protestit saatiin loppumaan.
Näin siis maan – Kanadan – päättäjät tanssivat ulkomaisen pääoman mukaan. Ja näin kansalaisten
mielenilmaisun oikeus tapettiin. Perin nurinkurista on, että Trudeau pantiin lopettamaan kova
linjansa tämän ja pandemian ”hoitonsa” suhteen konservatiivien leiristä – siellä nimittäin nousi
johtoon rekkakuskeja vähintäänkin ymmärtävä ja valovoimainen Pierre Poilievre. Ranskalaisesta
nimestään huolimatta hän on kotoisin preerialta.

Miten vasemmisto oppi rakastamaan pankkeja – ja sotaa

Näin ovat vanhat oikeiston ja vasemmiston roolit vaihtuneet. Eikä tässäkään kaikki. Tällä viikolla
englantilainen Spiked (entiseltä nimeltään Living Marxism) julkaisi jutun, jossa ihmeteltiin, miten
”vasemmisto” oppi rakastamaan pankkeja. Tähän ihastukseen oli pontimena se, että Brexitin
nokkamieheltä Nigel Faragelta pantiin pankkitilit kiinni, sillä verukkeella, että hänen arvonsa eivät
sopineet pankin arvoihin. Ja näin tilit voidaan siis panna kiinni lähes keneltä tahansa lähes mistä
syystä tahansa.
Kolumnissaan Patrick West ihmettelee, miten ”vasemmistosta” tulikin tällä keinolla pankkien ylin
ystävä. Juttu on nimeltään ”How the left learned to love the banks”. Ilmiö on siis tavallaan
käänteinen mutta olennaiselta olemukseltaan kuitenkin sama, jonka näemme Suomessa: kukin
ryhmä saadaan pelaamaan omia etujaan vastaan nostamalla keskustelun keskiöön joku tuon ryhmän
antipaattiseksi kokema henkilö.
Ja tämä taas kielii paljon suuremmasta ongelmasta. Eräs kommunisti Kanadasta puhui jo kuukausia
sitten, miten nykyinen ”vasemmisto” on hälyttävän samankaltainen vanhan sosialismin kanssa.
Nimittäin sen sosialismin, joka ennen ensimmäistä maailmansotaa lyöttäytyi yksiin hallitsevan luokan kanssa ja asettui koko painollaan kilpavarustelun kanssa. Jonka nyt näemme kiihtyvän
omana aikanamme – ilman että ”vasemmisto” sanoo muuta kuin ”yes”. Rauhanliikkeestähän ei enää
kannata edes puhua. Jutun kirjoittaja on Greg Godels ja viime vuoden kesäkuussa julkaistun jutun
otsikko on ”The Peace Question and Imperialism”.
Samainen Godels on myös muistuttanut, etteivät kommunistitkaan immuuneja tälle sotakiihkolle
ole. Melkein päinvastoin. Hän on muistuttanut kommunistisen liikkeen älylliseksi johtajaksi
nousseesta Klaus Kautskysta, joka lipui lopulta tuohon sotahullujen leiriin. Tätä Godels ei ole ikinä
antanut Kautskylle anteeksi eikä hyväksy enää mitään, mitä Kautsky aikoinaan sanoi.
Godels ei ole kritiikissään yksin. Kuinka moni on Kautskysta enää edes kuullut? Mutta kuuluu
tähän leiriin kommunisteja lähempää Suomestakin, nimittäin ne Oskari Tokoin kaltaiset agitaattorit
ja Muurmannin legioonalaiset, jotka auttoivat englantilaisten etenemistä Jäämereltä etelään kohti
Pietaria.
Ja nyt kun tähän ns. auto- eli itsekritiikkiin on ryhdytty ja puhutaan siitä, että kommunistitkin voivat
olla väärässä, on syytä muistuttaa siitä päinselvästä – ja kuitenkin unholaan painuneesta – seikasta,
että Venäjän kommunistinen puolue on yhä voimissaan ja kaikkea muuta kuin marginaalinen ilmiö.
Se on todelline oppositio – eikä joku Aleksei Navalnyn kaltainen pelle: ”oppositio” muka.
Eikä kaukana ole sekään ajatus, että niin paljon kuin lännen sotaretkeä kylmän sodan jälkilöylyksi
katsotaankin ja sitä siitä syystä naureskellaan – salaa tosin –, lännen arvoyhteisön mieltä ei takuulla
pahoittaisi se, että Putinin vallan kaavaillusti sortuessa kukistuisi myös Venäjän kommunistipuolue
– jollei se ole peräti tämän operaation pääasiallinen kohde. Onhan Kiinan kommunistipuoluekin
Kiinan vastaisen operaation nimenomainen kohde – tosin tämäkin kohde jätetään selväsanaisesti
yksilöimättä muualla kuin Steve Bannonin War Room -ohjelmissa. Bannonkin muuten katsoo
olevansa työväen asialla – ja siksi taistelussa Kiinan kommunisteja vastaan. Olisi siinäkin jollakin
itsekritiikin paikka.
Ja tätä taustaa vasten sitten vahvistuu entisestään se kuva, että kommunistit ovat lännessä eksyksissä
vielä sata vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Ovatko he nyt sotimassa Kiinan
ja Venäjän kommunistipuolueita vastaan, kuten ensimmäisen maailmansodan edellä oli Kautsky kai
tehnyt? Tässä on palattava siihen, miten edellä sanottiin kurista ja käskyjen noudattamisesta.
Venäjän ja Kiinan kommunisteista ainakin sitä löytyy. Lännestä ei – vaikka tosin individualismikin
voi olla voima, kuten Spiked-julkaisu ja sen vetäjä Brendan O’Neill osoittaa.

Nauru

No, tämän voi ainakin vielä huumorilla ottaa. Se onnistuu, kun näkee juuri sen ilmiön, jota Joseph
Conrad kutsui ”tyhmäksi tärkeydeksi”. Ja sanoi, että naurua oli vaikea pidätellä sen nähdessään.
Eikä mikään ole itse asiassa voimallisempi asia kuin nauru. Sitä ei kannata siis pidellä. Tästä sanoi
kai Friedrich Nietzschekin jotain. Teoksessaan Iloinen tiede hän kirjoitti, että nauru on toistaiseksi
vielä aliarvioitu ilmiö, sillä ihmisillä ei ole vielä riittäävää tuntumaa totuuteen. Totuuteen! Siksi hän
sanoo, että naurullakin voi vielä olla tulevaisuutta. Saa nähdä.
Ja juuri tästä syystä pitää vielä ottaa puheksi tuo Aaltolan Mikan vekkuli. Kun hänen Twitter (vai
mikä se nykyiseltä nimeltään onkaan) -tiliä katselee parin kolmen viime päivän ajalta, sieltä löytyy
solkenaan lainauksia sellaisista julkaisuista kuin Foreign Policy ja Foreign Affairs. Onko jollakulla
vielä pokkaa väittää, ettei Ulkopoliittinen instituutti ole vakaasti Yhdysvaltain neoconien taskussa?
No ei kenenkään pokka niin pitkälle kestä. Ja tämä velikulta on nyt Suomen presidentiksi pyrkimässä, kuten yhden iltapäivälehden tiedot kertovat? Mikä yllätys! Iltalehtikö se oli? Parempi
nauraa vielä, kun naurattaa. Se pidentää ikää.