Taivas kansan silmin – Kiinan tuhatvuotinen tie ilman jumalia

Markku Siira

Kiina erottuu ihmiskunnan historian kaikista suurista sivilisaatioista yhdellä poikkeuksellisella piirteellä: uskonto ei ole koskaan hallinnut sen poliittista järjestelmää. Kun Intiassa brahmiinit, Persiassa zoroastrialaiset papit, muinaisessa Egyptissä faaraoiden jumalallinen asema ja Euroopassa kristillinen kirkko muotoilivat valtaa, Kiinassa valta perustui aina maallisiin periaatteisiin. Tämä ei ollut kommunismin tuote, kuten usein luullaan, vaan tuhansia vuosia vanhempi perinne, joka muokkasi Kiinan kohtalon.

Alkuperä ulottuu Shang-dynastiaan (n. 1600–1046 eaa.), jolloin hallitsijat nojasivat voimakkaasti oraakkeleihin ja uhreihin. Shangin kuninkaat väittivät hallitsevansa taivaan suoran valtuutuksen nojalla, ja papisto osallistui päätöksentekoon. Vuonna 1046 eaa. Zhou-heimo kukisti Shangin. Valloittajat kohtasivat välittömästi legitimiteettikriisin: jos taivas oli valinnut Shangin, miten Zhou saattoi oikeuttaa kapinan? Ratkaisun löysi Zhou-herttua, joka muotoili vallankumouksellisen ajatuksen: taivaan mandaatti (天命, tiānmìng) ei ole synnynnäinen oikeus vaan ehdollinen sopimus. Se myönnetään hyveelliselle hallitsijalle ja peruutetaan, jos hallinto rappeutuu.

Tämä siirsi legitimiteetin jumalallisesta tahdosta inhimilliseen arvioon. Hyve (德, dé) ja hyvä hallinto tulivat keskeisiksi. Varhaisin säilynyt kiinalainen teksti, Shujing (书经 , Kirjoitusten kirja), määrittelee taivaan suoraan: ”Taivas näkee niin kuin kansa näkee, taivas kuulee niin kuin kansa kuulee”. Taivas ei ollut yliluonnollinen olento vaan kansan kollektiivinen ääni. Legitimiteetti kuului siis lopulta ihmisille, ei papistolle tai jumalille. Zhou-herttuan idea oli niin radikaali, että sitä voidaan pitää sekularismin tietoisena keksintönä.

Tämä periaate muokkasi Kiinaa kolmetuhatta vuotta. Kungfutselaisuus, joka nousi Zhou-ajan jälkeisenä hallitsevana ajattelusuuntana, oli pohjimmiltaan maallinen. Kungfutse ei puhunut jumalista vaan ihmisen velvollisuudesta, perheestä, hallinnosta ja moraalista. Mencius (372–289 eaa.) kiteytti ajatuksen: ”Kansa on arvokkain, seuraavaksi maan ja viljan jumalat, hallitsija vähiten tärkeä.” Kun dynastia menetti mandaatin, nälänhädät, kapinat ja korruptio olivat merkki siitä, että kansa oli hylännyt hallitsijan. Uusi dynastia nousi, usein kapinallisten joukosta, ja perusteli valtaansa jälleen hyveellä ja kansan tuella. Uskonnolliset liikkeet, kuten buddhalaisuus tai taolaisuus, saivat tilaa hengellisessä elämässä, mutta ne eivät saaneet poliittista valtaa. Keisari ei ollut jumala, vaan ”taivaan poika”, jonka asema riippui suorituksesta.

Vertailu muihin sivilisaatioihin korostaa Kiinan ainutlaatuisuutta. Euroopassa kirkko kruunasi kuninkaat ja hallitsi yliopistoja; Intiassa kasti ja temppelit määrittelivät oikeuden; Lähi-idässä kalifit yhdistivät hengellisen ja maallisen vallan. Kiinassa ei syntynyt vastaavaa papistoa. Virkamieskunta valittiin keisarillisten tutkintojen kautta, jotka perustuivat uskonnollisten dogmien sijaan kungfutselaiseen klassikkokirjallisuuteen. Tämä meritokratia loi jatkuvuutta dynastioiden vaihtuessa ja esti teokraattisen vallan keskittymisen.

Kiinan sekularismi ei ollut uskon puutetta vaan uskoa ihmisyyteen. Se korosti, että yhteiskunnan hyvinvointi riippuu ihmisten moraalisesta toiminnasta, koulutuksesta ja vastuullisesta hallinnosta. Kun länsimaiset jesuiitat saapuivat 1500-luvulla, he hämmästyivät. Italialainen lähetyssaarnaaja Matteo Ricci kirjoitti ihmetellen, että Kiinassa ei ollut valtiota hallitsevaa pappisluokkaa. Hänen raporttinsa levitessä Eurooppaan, Voltaire ja muut valistusajattelijat käyttivät ”kiinalaista argumenttia” aseenaan kirkkoa vastaan. Jos suuri, kehittynyt sivilisaatio voi kukoistaa ilman uskonnollista valtaa, miksei myös Eurooppa? Tämä ajatus edisti kirkon ja valtion eroa, vauhditti valistusaatetta ja loi pohjan sekularismin nousulle länsimaissa.

Nyky-Kiina jatkaa tätä perinnettä. Vaikka kiinalaisen sosialismin virallisena linjana toimii ateismi, sen juuret ovat paljon syvemmällä. ”Kansan pitkä elämä” (人民万岁) on edelleen yleinen fraasi sosiaalisessa mediassa – se heijastaa muinaista ajatusta, että kansa on historian luoja ja vallan lopullinen tuomari. Hallitus perustelee legitimiteettiään talouskasvulla, vakaudella ja kansan hyvinvoinnilla, ei jumalallisella mandaatilla. Tämä ei tee Kiinasta ”uskonnotonta”, vaan sivilisaation, joka uskoo ihmisen kykyyn rakentaa moraalinen järjestys ilman yliluonnollista välitystä.

Kiinan malli haastaa länsimaisen narratiivin, jossa sekularismi nähdään modernina keksintönä tai uskon kieltämisenä. Se osoittaa, että usko ihmisyyteen voi olla yhtä syvä kuin usko jumaliin. Kiinan kolmetuhatta vuotta vanha kokeilu tarjoaa vaihtoehtoisen polun, jossa vallan legitimiteetin lähteenä ei ole alttari, vaan kyky palvella kansalaisia, joiden nimissä valtaa käytetään.

Tämä perintö näkyy yhä Kiinan yhteiskunnassa. Koulutus, tiede ja teknologia nauttivat korkeaa arvostusta, koska ne edistävät kollektiivista hyvinvointia. Uskonnolliset perinteet elävät rinnakkain, mutta ne pysyvät yksityisinä tai kulttuurisina ilmiöinä. Kiina ei ole kieltänyt hengellisyyttä, se on vain kieltäytynyt antamasta sille poliittista auktoriteettia. Tällainen järjestelmä on mahdollistanut ennennäkemättömän jatkuvuuden: sama sivilisaatio on säilynyt yli kolme vuosituhatta, vaikka dynastiat ovat vaihtuneet.

Zhou-gongin päätös yli kolme tuhatta vuotta sitten ei ollut vain dynastian selviytymisstrategia; se oli ihmiskunnan historian merkittävin käänne kohti maallista hallintoa. Sen vaikutus ulottuu kauas Kiinan rajoista. Se auttoi Eurooppaa irtautumaan teokratiasta, muokkasi modernin valtion käsitettä ja muistuttaa yhä, että vallan oikeutus ei tarvitse jumalallista leimaa – riittää, kun se ansaitsee kansan tuen.

(Analyysi pohjautuu osin Arnaud Bertrandin tuoreeseen pohdintaan Kiinan sekularismista artikkelissa The civilization that never needed God, 2026, https://arnaudbertrand.substack.com/p/the-civilization-that-never-needed, mutta laajentaa ja soveltaa sitä historialliseen kontekstiin.)