SOTE:n romuttaminen on poliittinen hanke, joka muuttaa tietoisesti koko suomalaisen yhteiskunnan (osa 1)

SAK ja STTK järjestivät STOP nyt! mielenosoituksen Helsingin Senaatintorilla 1. helmikuuta. Tapahtumalla vastustettiin hallituksen työelämänheikennyksiä ja yrityksiä siirtää TES:n piiriin kuuluvia asioita lainsäädäntöön. Tapahtumaan osallistui 13000 ay-liikkeen jäsentä. Jäsenistön taholta muistutettiin, että SOTE-asiat tulee säilyttää julkisina palveluina ja niiden yksityistäminen on torjuttava.

Miguel López, Jyväskylä Yliopistonopettaja 11.12.2025; Kansan ääni 6/2025, 19.12.2025

Suomessa SOTE-alan kriisistä puhutaan tavalla, joka antaa ymmärtää, että kyseessä olisi luonnonvoima: väestö vanhenee, kulut kasvavat, hoivan tarve lisääntyy. Tätä selitystä toistellaan niin usein, että se on alkanut kuulostaa totuudelta. Mutta se ei ole totuus. SOTE-alan kriisi ei ole kohtalon sanelema tila eikä väestökehityksen väistämätön seuraus. Se on seurausta poliittisista päätöksistä – ja ennen kaikkea poliittisesta päättämättömyydestä silloin, kun olisi pitänyt puolustaa yhteistä hyvää.

Kriisi, jota ei haluta selittää – vaan hyödyntää

Julkisen sektorin heikentäminen on edennyt Suomessa hiljalleen, pienin mutta määrätietoisin askelin. Budjetteja on kiristetty, henkilöstöä vähennetty, rakenteita muokattu ja rahoituspohjaa rapautettu niin pitkään, että monille kriisi näyttää jo luonnolliselta olotilalta. Kriisin normalisoiminen on ollut yksi tehokkaimmista tavoista oikeuttaa se. Kun ihmiset tottuvat heikennyksiin, he alkavat uskoa, ettei parempaan ole edes mahdollisuutta.

Tämä on juuri se kehitys, jonka vallankäyttäjät haluavat: kriisi, jota he eivät selitä, mutta jota he käyttävät hyödykseen. Mitä pidempään julkista SOTE-alaa pidetään aliresursoituna, sitä helpommin voidaan väittää, että järjestelmä ei enää toimi. Tällöin markkinoille avautuu tila, jota ne ovat odottaneet.

SOTE-alan kriisi ei ole seuraus huonosta hallinnosta. Se on seuraus siitä, että julkisen hoivan merkitys on poliittisesti vähätelty ja muutettu kulueräksi. Tämä ajattelutapa on vaarallisempi kuin yksikään yksittäinen leikkaus, sillä se muuttaa tavan, jolla yhteiskunta ymmärtää omat velvollisuutensa.

Hoiva ei ole meno. Hoiva on perusta, jonka varassa koko yhteiskunta seisoo. Jos tämä perusta murenee, mikään muu ei pysy pystyssä.

Työntekijät törmäyskurssilla järjestelmän kanssa

SOTE-alan työntekijät näkevät kriisin joka päivä lähempää kuin kukaan muu. He kantavat järjestelmän heikentymisen suoraan iholleen: kiireen, epävarmuuden, riittämättömyyden tunteen ja kasvavan vastuun muodossa. He tietävät, mitä potilas tarvitsee, mutta yhä useammin heiltä puuttuvat välineet ja mahdollisuudet toteuttaa sitä. Tämä on kriisin syvin tragedia.

SOTE-alan työntekijä ei tule työhönsä ”tehostamaan prosesseja” tai ”vastaamaan suoritteisiin”. Hän tulee hoitamaan ihmistä. Jokainen tilanteen pakottama oikaisu, jokainen kiireessä sivuutettu huoli ja jokainen kohtaaminen, joka jää liian lyhyeksi, on ristiriidassa työn ytimen kanssa. Tämä ristiriita ei ole neutraali – se murentaa työn merkityksen.

Kun työntekijä kohtaa jatkuvasti tilanteita, joissa hän ei pysty toimimaan ammatillisen etiikkansa mukaisesti, hän alkaa kantaa syyllisyyttä, joka ei kuulu hänelle. Syyllisyys kääntää ongelman yksilöön, vaikka ongelma on rakenteissa. Se on yksi tämän kriisin vivahteikkaimmista mutta julmimmista piirteistä: järjestelmä, joka estää työntekijää onnistumasta, saa työntekijän tuntemaan itsensä epäonnistujaksi.

Tämä tilanne ei synny tyhjästä. Se syntyy alimitoitetusta rahoituksesta, työntekijävajeesta, jatkuvasta kiireestä ja hallinnollisista rakenteista, jotka eivät ymmärrä hoivatyön luonnetta. Kun nämä tekijät yhdistyvät, työntekijä joutuu tekemään enemmän kuin mihin olosuhteet antavat mahdollisuuden. Lopputuloksena on uupumus, ammatillisen identiteetin rapautuminen ja tunne siitä, että työstä on tullut selviytymistaistelu.

Työntekijä ei kuitenkaan ole tämän kriisin heikoin lenkki – hän on sen viimeinen puolustus. Siinä missä poliittinen johto on passiivinen, työntekijät pitävät järjestelmää hengissä. He tekevät sen tiedolla, taidolla ja sydämellä, joita yksikään hallinnollinen uudistus ei pysty korvaamaan.

Potilas jää taustalle – ja juuri siksi hän on kriisin kovin kärsijä

Vaikka tämän artikkelin painopiste on työntekijöissä, on tunnustettava ääneen asia, joka ei saa unohtua: potilas kantaa järjestelmän heikentymisen raskaimmat seuraukset. Potilas odottaa jonossa kuukausia. Potilas istuu päivystyksessä tuntikausia. Potilas tarvitsisi aikaa ja läsnäoloa, mutta työntekijä pakotetaan jatkamaan eteenpäin. Potilas jää kohtaamisissa liian usein yksin.

Kun resurssit ovat riittämättömät ja työntekijät uupuneita, potilaan asema muuttuu haavoittuvaksi. Hänestä tulee numero järjestelmässä, joka ei enää kykene kohtelemaan häntä yksilönä. Tästä huolimatta poliittinen keskustelu siirtää huomion pois potilaasta kohti ”rakenteita”, ”tehokkuutta” ja ”talouden reunaehtoja”.

Potilaan ääni ei kuulu kokoushuoneissa, eikä hänen kokemuksensa näy budjettitaulukoissa. Silti juuri potilas on se, jonka kautta järjestelmän todellinen tila paljastuu. Hänen asemansa heikkeneminen kertoo, että sosiaalinen sopimus, jonka varaan hyvinvointivaltio rakennettiin, on murenemassa.

Potilas ei valitse kriisiä. Hän elää sen keskellä.

Hallinnollinen harha: kun todellisuus kadotetaan taulukoihin.

SOTE-alan heikentyminen ei johdu työntekijöiden osaamisen puutteesta eikä potilaiden määrän kasvusta. Se johtuu siitä, että järjestelmää yritetään johtaa logiikalla, joka ei sovi sen luonteeseen.

 Hallinnollinen kieli on muuttunut vuosien varrella entistä teknisemmäksi ja etäännyttävämmäksi. Puhutaan ”prosessien optimoinnista”, ”tehokkuusparannuksista” ja ”resurssien kohdentamisesta”. Näillä sanoilla peitetään todellisuus, jota työntekijät näkevät joka päivä: kiire, väsymys, vähäiset resurssit ja epäselvät vastuut.

Tämä hallinnollinen harha on yksi suurimmista esteistä muutokselle. Niin kauan kuin päättäjät katsovat järjestelmää taulukkojen läpi, he eivät näe sitä, mitä työntekijät näkevät omilla silmillään. Taulukko ei kerro, mitä hoitajalta vaatii pysyä rauhallisena kaaoksen keskellä. Se ei kerro, mitä potilas tuntee, kun hän jää ilman apua. Se ei kerro, kuinka monta sekuntia työntekijä voi oikeasti käyttää ihmiselle, joka tarvitsisi minuutteja.

Hallinto voi piirtää kauniin kaaren, mutta se ei pysty piirtämään todellisuutta.

Yksityistämisen logiikka: kriisi ei ole virhe, vaan mahdollisuus

Kun julkista sektoria pidetään aliresursoituna pitkään, syntyy vaikutelma, että se ei enää toimi. Tämä vaikutelma ei ole sattuma. Se on seuraus siitä, että kriisiä pidetään yllä. Näin avautuu tila väitteelle, jonka mukaan yksityinen sektori olisi ”ratkaisu”.

Yksityistäminen ei ala suurista siirroista. Se alkaa pienistä muutoksista: ulkoistamisesta, konsulttivetoisista hankkeista, palvelujen pilkkomisesta ja siitä, että julkinen sektori jätetään selviytymään vajaalla henkilöstöllä ja niukalla rahoituksella. Kun nämä muutokset kasautuvat, ne luovat tilanteen, jossa yksityinen toimija näyttää ”välttämättömältä”.

Mutta yksityistäminen ei koskaan ole välttämättömyys. Se on valinta.

Työntekijän arki järjestelmän puristuksessa

SOTE-alan työntekijöiden kokemus on vuosien aikana muuttunut tasaisesti raskaammaksi. Kyse ei ole yksittäisistä ongelmista, vaan kokonaisesta työelämän maisemasta, jossa ammattitaitoinen työntekijä joutuu sovittamaan yhteen kaksi sovittamatonta todellisuutta: halun tehdä työnsä hyvin ja olosuhteet, jotka tekevät tämän työn lähes mahdottomaksi. Osaamiselle ja ammattiylpeydelle ei ole enää tilaa eikä aikaa, kun arjen realiteetit pakottavat jatkuviin kompromisseihin.

Nämä kompromissit eivät ole harmittomia yksityiskohtia. Jokainen niistä kuluttaa työn merkitystä ja rapauttaa kokemusta siitä, että omalla työllä voi oikeasti auttaa. Kun työntekijä tuntee, ettei pysty enää toteuttamaan hoivan perusarvoja, hän kohtaa ammatillisen identiteetin ytimessä repivän ristiriidan. Se on väsymystä syvempi tunne – se on moraalinen uupumus, jonka taustalla ei ole yksilön heikkous, vaan järjestelmän vika.

Työntekijälle tämä tarkoittaa jatkuvaa altistumista tilanteille, joissa hän joutuu toimimaan vastoin omaa käsitystään hyvästä hoivasta. Jokainen liian kiireinen vuoro, jokainen katkennut keskustelu, jokainen potilas, jonka luo ei ehdi – nämä ovat työpäivän näkyviä seurauksia. Mutta näkymättömissä on vielä suurempi ongelma: tunne siitä, että yhteiskunta ei arvosta sitä työtä, jota ilman mikään hyvinvointijärjestelmä ei pysy pystyssä.

Tämä tunne ei synny sattumalta. Se syntyy systemaattisesta aliresursoinnista, johdon etääntymisestä arjen todellisuudesta ja poliittisesta ilmapiiristä, joka kohtelee työntekijöitä kustannuseränä. Näin kriisi ei vain rasita työntekijää – se muuttaa työn käsitettä. Hoiva ei ole enää ihmisten välistä kohtaamista, vaan suoritteiden sarja, jonka sisällön määrittelevät Excel-taulukot eikä ammatillinen harkinta.

Epävarmuuden politiikka: työntekijän elämä jatkuvassa horjunnassa

Yksi SOTE-alan heikentämisen tehokkaimmista keinoista on ollut epävarmuuden tekeminen pysyväksi olotilaksi. Yt-neuvotteluista on tullut toistuva ilmiö, joka ei enää liity yksittäisiin kriiseihin, vaan koko alan rakenteeseen. Kyse ei ole enää poikkeustilanteista, vaan pysyvästä järjestelmästä, jonka tarkoitus on pitää työntekijät varpaillaan.

Tämä jatkuva horjunta vaikuttaa kaikkeen: talouteen, perhe-elämään, tulevaisuuden suunnitteluun ja jopa työntekijän identiteettiin. Kun ihminen ei tiedä, onko hänen työnsä olemassa vuoden kuluttua, hän ei voi kiinnittyä työpaikkaansa eikä yhteiskuntaan. Hänestä tulee sopeutuja – ei siksi, että hän haluaisi sopeutua, vaan siksi, että järjestelmä pakottaa.

Tämän epävarmuuden poliittinen funktio on ilmeinen. Työntekijä, joka pelkää toimeentulonsa puolesta, ei kykene taistelemaan työehtojensa tai potilaittensa puolesta yhtä voimakkaasti. Epävarmuus on modernin vallankäytön muoto: se on tapa hiljentää vastarinta ilman, että sitä tarvitsee sanoa ääneen.

Samalla epävarmuus hajottaa työyhteisöjä, jotka aiemmin olivat SOTE-alan suurin voimavara. Kun työyhteisöä kohdellaan jatkuvien rakenteellisten muutosten koekenttänä, luottamus murenee. Tämä mureneminen ei ole sivuvaikutus – se on osa prosessia, joka siirtää vastuuta yksilöille ja poistaa rakenteilta niiden velvollisuudet.

Hallinnon etäisyys: kun päätökset tehdään muualla kuin todellisuudessa

SOTE-ala on viime vuosina muuttunut entistä hallintokeskeisemmäksi. Päätökset tehdään kaukana käytännön todellisuudesta, usein kokoushuoneissa ja strategiadokumenteissa, jotka eivät heijasta arjen olosuhteita. Tästä syntyy vaarallinen etäisyys: mitä enemmän järjestelmää johdetaan numeroista käsin, sitä vähemmän ymmärretään, millaista työ on todellisuudessa.

Tämä etäisyys ei ole sattumallinen hallinnon heikkous, vaan rakenteellinen piirre, joka palvelee tiettyä poliittista linjaa. Kun SOTE-alan toiminta esitetään teknisenä järjestelmänä, sen poliittinen luonne katoaa näkyvistä. Tällöin voidaan väittää, että ongelmat ovat ”rakenteellisia”, vaikka ne ovat poliittisia. Voidaan sanoa, että ”tehokkuutta” täytyy parantaa, vaikka todellisuudessa leikataan ihmisten työstä.

Hallinnon etäisyys suojaa vallankäyttäjää. Se antaa tilaa päätöksille, joiden seuraukset tuntuvat vasta lattiatason työntekijöiden arjessa ja potilaiden elämässä. Kun kokoushuoneet ovat fyysisesti ja henkisesti kaukana päivystyksen kiireestä, vanhustenhoidon hiljaisista öistä tai sosiaalityön ristiriidoista, syntyy valta asetelma, joka hyödyttää päättäjää ja heikentää kaikkia muita.

Hoivatyön todellisuutta ei voi ymmärtää etäisyyden päästä. Silti juuri etäisyys on tehnyt mahdolliseksi sen poliittisen linjan, joka on jättänyt työntekijät kannattelemaan järjestelmää omin voimin.