Samuli – Muistelmia Samuli Parosesta
Kirjassaan, SAMULI Muistelma Samuli Parosesta, Hannu Mäkelä kertoo Parosen elämästä ja ennen muuta kirjoittamisesta ja julkaistuista kirjoista. ”Kun kylliksi paimentaa, huutelee ja kyselee, kyllä joku lopulta vastaa, määkäisee, ja alistuu, näin syntyy jopa yleinen mielipide.” Tämä Samuli Parosen mietelmä on julkaistu Hannu Mäkelän toimittamassa aforismikokoelmassa MAAILMA ON SANA, joka ilmestyi Parosen (1917- 1974) kuoleman jälkeen. Arvio pitää yhä paikkansa; ajatellaanpa vaikka iltapäivälehtien jatkuvaa mielipidemuokkausta Natoon liittymisestä. ”Yleisen mielipiteen luominen ei kuulu demokratisointiin vaan yhdenmukaistukseen”, jatkaa Paronen. Ja vielä: ”Useimmat pitävät järkeä arvokkaampana kuin kivääriä siihen asti, kunnes on pakko valita.”
Samuli Paronen julkaisi kymmenvuotisen kirjailijauransa aikana kahdeksan romaania sekä novelli- ja mietekokoelman. Työmies Paronen eli vaatimattomasti, kärsi rahapulasta ja sairauksista. Valtion kolmivuotinen apuraha antoi Paroselle ensimmäisen kerran mahdollisuuden keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Terveys oli jo mennyt ja kirjalliset suunnitelmat jäivät joka tapauksessa kesken. Otavan nuorelle kustannustoimittajalle ja kirjailijalle Hannu Mäkelälle Paronen edusti todellista kirjailijaa, jonka hän otti esikuvakseen ja isähahmokseen.
Samuli Parosen tunnetuin teos on Riihimäelle sijoittuva
Huone puutalossa. Kekkonen ensin Suomen Kuvalehdessä 51-52/1971, ja sitten uuden vuoden puheessaan nosti esiin Parosen kirjan ja sen välittämät asiat, ihmisten asuntopulan, työttömyyden, elämän ankeuden. Kekkonen kirjoitti: ”Minun käsiini joutui kirja, joka tästä kertoo: Samuli Parosen Huone puutalossa. Se on sisällöltään synkkä kirja, sillä siinä kuvataan kaunistelemattomasti, mutta tuskin liioitellenkaan, köyhien vuokralaisten elämää pienessä Etelä-Suomen kaupungissa. Mutta kirja ei ole raskas lukea, koska siinä on omaperäistä huumoria, ramakkaa naurua kyynelten lävitse. Siinä on omalaatuista yhteiskunnallista pohdiskelua, näkökohtia, jotka saattavat olla riemastuttavan yllättäviä ja tuoreita.” Tästä kirjasta Paronen sai valtionpalkinnon 1972; ensimmäinen tuli Lallinkorven leipä-kirjasta 1969.
Paronen viittaa työväestöön ja sen mielipiteisiin hänestä itsestään, kirjoistaan: ”Olis se mukava jos työväenlehdissäkin sanottaisiin jotain Huoneesta, kun sitä niin mielellään luettais juuri työläisillä, mutta saattavat ohittaa sen niin kuin sitä ei oliskaan, sehän olis tehokkain tapa lyödä työmiestä, joka yrittää sanoa jotain.” Parosen tekstit perustuvat omiin kokemuksiin. Asunnoista oli ankara pula; vanhaa asuntokantaa purettiin uuden kerrostalorakentamisen tieltä. Asuntoa oli vaikea löytää. Tilapäisasunnon jatkuva vaihtuminen vaikeutti kirjoittamista.
Hannu Mäkelä huolehti siitä, että Paronen sai Otavan uutuuskirjat ja pyysi kirjoja muiltakin kustantajilta. Paronen oli selvillä maailman tapahtumista. Vietnamin sota oli ohi, mutta uusia sotia on aina viritteillä. Viimeisin Parosta koskettanut oli Chilen kumous ja Allenden ampuminen syyskuussa 1973. Allende jakoi ilmaista maitoa köyhille lapsille ja se oli rikos, Paronen kirjoitti. Hänen isänsä jakoi ruokaa nälkäisille lapsiperheille 1918 ja sekin oli rikos. Samulin isä kuoli Tammisaaren vankileirillä, kun poika oli vuoden ikäinen. Äiti menehtyi espanjantautiin ja Samuli jäi täysorvoksi 14-vuotiaana.
Paronen teki hanttihommia, asuinpaikka muuttui usein. Mutta lukemisen ihmettä ei voittanut mikään. Samuli lainasi ja luki kirjoja, missä vain saattoi. Kirjastoista tuli hänen yliopistonsa. Talvisodan syttyessä hän ei joutunut armeijaan selkävaivojen tähden. Jatkosodan tapahtumista hän kirjoitti kirjan Kuolismaantie. Sodassa Paronen toimi vankileirillä radistina ja koki traumaattisen perääntymisvaiheen pakokauhun.
Parosella riitti vastuksia, paljon, liikaakin, niihin uhkasi peittyä koko elämä, kirjoitti Hannu Mäkeä. Avioliittokin oli ongelmallinen dominoivan vaimon kanssa. Vaimo oli mielestään kirjoittanutParosen kirjat ja laittoi nimensä Samulin maalaamiin tauluihin. Suomessa on pitkään ollut vain alkeiskoulutuksen saaneiden ja silläkin lailla itseoppineiden kirjailijoiden traditio: Pentti Haanpää, Toivo Pekkanen, Lauri Viita, Väinö Linna, Erno Paasilinna, Hannu Salama ja Alpo Ruuth. Jo varhain koettu karu elämä, leivän hankinta, on antanut lähtökohdat heidän ajattelulleen. Ja ajattelu on myös kirjoittamista, sen alku. Ilman sitä kykyä ei luettavaa hahmoa synny, sanoo Hannu Mäkelä.
Elina Tala
