Ranskan politiikan ja talouden sekasortoinen tila on tietoisesti tuotettu

Rikkaiden presidenttinä tunnettu Emmanuel Macron toteutti vuoden 2023 alkupuolella hyvin oikeistolaista EU:n määräämiä talouteen ja sosiaalipolitiikkaan kohdistuvia leikkauksia, jossa mm. merkittävin oli pyrkimys nostaa eläkkeelle pääsyn ikäraja 64 vuoteen. Ympäri Ranskaa useilla kymmenillä paikkakunnilla pidettyihin protesteihin osallistui 3,5 miljoonaa osanottajaa. Nyt Michel Barnierin hallitus valmistautuu toteuttamaan tiukkaa säästöpolitiikkaa ja erilaisia leikkauksia.

Pertti Hämäläinen. Artikkelin 1. osa Kansan ääni 4/2024 2.9.2024. 2. osa julk. Kansan ääni 6/2024

Presidentti Emmanuel Macronin vuodesta 2017 lähtien jatkunut valtakausi on lisännyt entisestään Ranskan syviä yhteiskunnallisia ongelmia. Kansainvälisen finanssikapitalismin rahoittamana ja Ranskan valtamedian valtavan julkisuuskampanjan saattelemana valtaan nostettu Macron ja hänen keskustaoikeistolainen liberaaliliittoumansa on harjoittanut kaikki nämä vuodet yhteiskunnallisia jakoja syventävää uusliberaalia talouspolitiikkaa, ja samalla velkaannuttanut Ranskaa ennennäkemättömällä vauhdilla ulkomaisille sijoittajille. Ensisijaisena tavoitteenaan Macronin hallinto on ajanut suurrahoittajiensa eli kansainvälisen finanssipääoman, Washingtonin, Brysselin ja Euroopan unionin etuja. Rikkaille on annettu verohelpotuksia, mutta sen sijaan tavallisia ranskalaisia on kuritettu energianhintojen korotuksilla, julkisten palveluiden leikkauksilla ja lakkauttamisilla, eläketurvaa on heikennetty, terveydenhuolto- ja koulujärjestelmä on ajettu ennennäkemättömiin ongelmiin ja alueellinen segregaatio on syventynyt. Kesällä pidettyjen Kansalliskokouksen vaalien jälkeen maan poliittinen tilanne on entistäkin hajanaisempi.  Uuden pääministerin Michel Barnierin muodostama keskustaoikeistolainen hallitus on laittamassa Ranskan tiukalle säästökuurille valtionvelan kasvettua yli 3000 miljardiin euroon.  

Presidentti Macron on kansan keskuudessa yhä epäsuositumpi

Vastarintaan Macronin hallintoa vastaan viimeisten seitsemän vuoden aikana ovat nousseet ensin syksyllä 2018 ns. keltaliivit, sitten koululaiset ja opiskelijat, ay-liike ja eläkeläiset, sekä viimeksi maanviljelijät.  Macronin hallinto on pyrkinyt järjestelmällisesti leimaamaan mielenosoittajat valtamedian suosiollisella avustuksella, milloin milläkin tavalla ei-toivottaviksi ja Ranskaa vahingoittaviksi häiriköiksi, ja lopulta tukahduttanut mielenosoitusliikkeet väkivaltaisesti. Ranskan Kansalliskokouksessa Macronin keskustaoikeistolainen liberaalihallitus joutui vuoden 2022 vaalitappion jälkeen toimimaan vähemmistöhallituksena kesän 2024 vaaleihin saakka. Kansan keskuudessa yhä epäsuositumpi presidentti ja hänen hallituksensa joutui toistuvasti käyttämään perustuslain 49.3 pykälää kyetäkseen viemään kansan kannalta vahingollisia esityksiään mm. budjetti- ja eläkelait läpi. Tätä hallitsemisen tapaa on laajalti pidetty demokratian kannalta hyvin ongelmallisena.

Nykypolitiikan sekaannusta vauhditettiin kaksilla vaaleilla

Kesäkuun alkupuolella järjestettyjen Euroopan unionin parlamenttivaalien suurin voittaja Ranskassa oli 30 %:n kannatuksella ns. äärioikeistolainen Kansallinen liittouma (Rassemblement national, RN) ja suurimpana häviäjänä Macronia tukenut keskustaoikeistolainen liberaaliblokki. Välittömästi eurovaalien jälkeen Macron hajotti impulsiivisessa puuskassaan Ranskan Kansalliskokouksen ja määräsi uudet vaalit pidettäväksi kesä-heinäkuun vaihteessa.  Vaalien alla käynnistettiin maan poliittisen eliitin ja valtamedian toimesta mittava kansalaisille suunnattu propagandakampanja Kansallisen liittouman (RN) eristämiseksi. Väitettiin, että kysymys ei ole vain Ranskan, vaan koko Euroopan tulevaisuudesta. Joidenkin valtamediassa esitettyjen arvioiden perusteella ”fasismin uhkaakin” suurempi huoli nousi Ukrainan sotilaallisen ja muun avun jatkumisesta, jos RN voittaisi Kansalliskokouksen vaalit.

Poliittisen eliitin ja valtamedian valhekampanja johti erikoiseen lopputulokseen

Kaikkialle läpitunkeva mediamyrsky RN:n eristämiseksi ja ulossulkemiseksi poliittisesta päätöksenteosta oli sisällöltään tarkoituksellisen valheellinen kolmesta syystä. Ensinnäkin RN, jota voinee nykyään pitää lähinnä tyypillisenä länsieurooppalaisena populistisena oikeistopuolueena, ei ole enää vuosikymmeneen kannattanut asioita, joita sen tämän lokakampanjan myötä valheellisesti väitettiin edelleen kannattavan tai edustavan: RN ei ole enää EU-vastainen puolue, koska se on luopunut ajamasta Ranskan eroa EU:sta tai frangiin siirtymistä. RN ei ole enää Nato-vastainen puolue, se on luopunut aiemmasta vaatimuksestaan irrottaa Ranska Naton komentorakenteista. RN ei ole millään tavoin varsinaisesti ”Venäjämielinen” kuten valtamedia on toistuvasti väittänyt, tosin se edelleen vastustaa presidentti Macronin viime keväänä väläyttämää Ranskan suoranaista sotilaallista puuttumista Ukrainan tilanteeseen. Joidenkin talous- ja sosiaalipoliittisten linjaustensa perusteella RN sijoittuisi pikemminkin perinteisen oikeiston ja macronistien uusliberalismin vasemmalle puolelle, jonka johdosta sekä kansainvälinen-, että Ranskan suurpääoma ja työnantajapiirit pääosin vierastavatkin sitä. Sinänsä italialaisen siirtolaisen Jordan Bardellan muodollisesti johtama RN ei tarjoa tavallisille ranskalaisille minkäänlaista todellista vaihtoehtoa sen enempää talous- kuin sosiaalipolitiikankaan osalta. Kyseessä ei ole todellakaan mikään ”muutosvoima”, kuten he itse väittävät, varsinkin kun RN on pääosin luopunut aiemmin jossain määrin järkevistä ulko- ja turvallisuuspoliittisista linjauksistaan puolueen dediabolisaation- ja eurosopeuttamisen nimissä.

Yhteiskuntakriittinen keskustelu tukahdutettiin vaalien alla

Toiseksi ja tämä oli tämän RN:n eristämiskampanjan keskeisin tavoite, mediakentän pelottelu johti siihen, että Kansalliskokouksen vaaleja edeltänyt aika käytettiin julkisuudessa loputtomiin spekulaatioihin siitä, mitä Ranskalle ja Euroopalle ja Ukrainalle käy, jos ”äärioikeisto” voittaa tai uhkaako Ranskaa fasismi. Tämä pelottelu ja spekulaatio ehkäisi lähes kokonaan järkevän poliittisen keskustelun. Kaikenlainen rationaalinen ja hyvin argumentoitu kritiikki presidentti Macronia, hänen hallitustaan, EU:ta tai Yhdysvaltain hallitsemaa läntistä maailmajärjestystä kohtaan leimattiin aivan samoin sanan kääntein, kuin euroatlantistit ja liberaalieliitti ovat muissakin EU-maissa esimerkiksi Saksassa ja Suomessa vaalien alla viime vuosina tehneet. Kaikki asiallinen ja rakentava euroatlantismin kritiikki on aina tilanteen mukaan yritetty ensin täydellisesti vaieta, ja sitä esittäneet tahot sulkea ulos demokraattisesta prosessista, ja sitten lopulta kritiikki on leimattu ”äärioikeistolaisuudeksi”, ”salaliittoteorioiksi” tai vähintäänkin ”Putinin pussiin pelaamiseksi”.  Ranskassa syntyikin vaalien alla täysin outo ja demokratialle vieras asetelma ”äärioikeistokeskustelun” peittäessä alleen lähestulkoon kaikki muut ja usein paljon tärkeämmät vaaliteemat. ”Demokratian pelastamisen” varjolla juuri demokraattinen ja vapaa yhteiskuntakriittinen keskustelu onnistuttiin estämään tai vähintäänkin leimaamaan moraalisesti täysin vääräksi.

Epäpyhät vaaliliitot porvarillisen demokratian pelastajana

Kolmanneksi tämä ”demokratian pelastaminen” johti vaalien toisella kierroksella lukemattomiin ns. epäpyhiin vaaliliittoihin, joissa vasemmistolaiset äänestivät oikeistolaisia uusliberaaleja ja päinvastoin. Lopulta se johti Kansalliskokouksen vaalien toisen kierroksen jälkeen vaalitulokseen, joka on ajanut Ranskan täydelliseen poliittiseen pattitilanteeseen. Tästä umpikujatilanteesta tulevat jatkossakin todennäköisesti hyötymään ainoastaan Macronin ja häntä tukeva euroatlantistinen eliitti, sekä ne Ranskan ulkopuoliset tahot, kuten globaalit finanssijätit, joita tämän eliitin toteuttama politiikka palvelee.

Lähestyykö Ranskan V tasavalta loppuaan?

Kansalliskokouksen vaalien lopputuloksena Ranskan poliittinen järjestelmä on ajautunut umpikujaan. Kansalliskokouksessa on nyt kolme lähes yhtä suurta blokkia. Vaalien alla kokoonkyhätty punavihreä Uusi kansanrintama (Le Nouveau Front Populaire, NFP) ”voitti” vaalit saaden 182 paikkaa. Toiseksi eniten ääniä sai useasta keskusta- ja oikeistoliberaalista, euroatlantistisesti suuntautuneesta puolueesta koostuva presidentti Macronia tukeva Yhdessä (Ensemble) liittouma, joka sai Kansalliskokoukseen 168 paikkaa. RN oikeistoliittolaisineen jäi 143 paikalla lopulta kolmanneksi. Perinteinen euromielinen oikeisto, tasavaltalaiset (Les Républicains) liittolaisineen sai 60 paikkaa. Hallituksen muodostamisen ongelmallisuus tulee ymmärrettäväksi, kun ehdottomaan parlamentaariseen enemmistöön vaadittaisiin 577 paikkaisessa Kansalliskokouksessa vähintään 289 paikkaa. Monet ovatkin kysyneet onko Charles de Gaullen johdolla vuonna 1958 luotu Ranskan V tasavalta lähestymässä loppuaan? Ranskan valtiollisen suvereniteetin idealle rakennettua viidettä tasavaltaa ovat viime vuosikymmeninä romuttaneet yksissä tuumin niin vasemmisto- kuin oikeistovetoiset hallitukset kiinnittämällä Ranskan Maastrichtin sopimuksen ja yhä tiiviimmän EU-integraation myötä uusliberalismiin ja muihin kollektiivisen Lännen rakenteisiin.

Macronistien vaalitappio olisi voinut olla suurempikin

Macronistit ja valtamedia saivat ”äärioikeiston” eristämiskampanjallaan aikaan varsin erikoisen tilanteen, kun vaalien toisella kierroksella monissa vaalipiireissä vastakkain olivat ensimmäisellä kierroksella ylivoimaisesti eniten, mutta alle 50 % äänistä kerännyt RN:n ehdokas ja toiseksi sijoittanut liberaalioikeiston ehdokas. Vaalien toisella kierroksella monet Vihreiden, kommunistien (PCF) ja Alistumattoman Ranskan (La France insoumise) vakiintuneet kannattajat ”määrättiin” äänestämään macronistien ehdokasta ”demokratian pelastamisen” nimissä. Näin esimerkiksi Ranskan eläketurvan merkittäviä heikennyksiä vielä toissa keväänä Macronin hallituksen pääministerinä ajanut uusliberalisti Élisabeth Borne pääsi macronistien listoilta läpi voitettuaan toisella vaalikierroksella niukasti RN:n ehdokkaan ”vasemmistolaisten” äänestäjien antamilla äänillä. Kyseessä siis ovat suurin piirtein samat ”vasemmistolaiset”, jotka vielä keväällä 2023 laajana rintamana vastustivat tuolloin pääministerinä toimineen Bornen ajamia eläkelakeja. Tämä on totuus porvarillisen demokratian järjettömyydestä ja siitä valtavasta voimasta, jolla poliittinen eliitti ja mainstream-media (MSM) kykenee ohjaamaan ns. ”yleistä mielipidettä”. Ilman vasemmalta tulleita ”epäpyhiä ääniä” macronistien tappio olisi ollut huomattavasti suurempi ja he olisivat jääneet alle sataan paikkaan, mikä olisi johtanut paitsi Ranskan politiikassa, myös Euroopan unionin tasolla entistä mielenkiintoisempaan tilanteeseen. Tilanteen ollessa tämä ei ole lainkaan ihme, että tavalliset ihmiset menettävät nykyisen kaltaisessa euro-demokratiassa uskonsa poliittiseen vaikuttamiseen.

Hajanainen Uusi kansanrintama mahdottoman edessä

Kansalliskokouksen vaalien jälkeen punavihreän Uuden kansanrintaman (NFP) sisällä Jean-Luc Mélenchonin Alistumaton Ranska (LFI) on suurin ryhmä, 74 edustajaa. Demaripuolue sosialistit (PS) saivat 59 paikkaa, vihreät 28 ja kommunistit 9. Lisäksi ryhmään liittynee 12 muuta vasemmistoon itsensä kuuluvaksi määrittelevää kansanedustajaa. Ranskassa vasemmiston sisäiset ongelmat ja ideologiset erimielisyydet ovat tunnetusti olleet varsin syvällisiä ja estäneet vuosikausia yhteistyön. NFP onkin nähtävä enemmän vaaliliittona, jossa tavoitteiltaan ja aatteellisilta lähtökohdiltaan varsin erilaiset ryhmät liittoutuivat ainoastaan vaaleja varten. Demarit alkoivatkin heti vaalien jälkeen haalimaan riveihinsä Kansalliskokouksessa olevia ns. sitoutumattomia edustajia, jotka koostuvat pienten keskustavasemmistolaisten tai punavihreiden ryhmittymien, sitoutumattomien alueellisten, sekä Ranskan merentakaisten alueiden edustajista.

Ranskan perinteiselle sosialistipuolueelle on ollut kova paikka ymmärtää, että se ei ole enää pitkään aikaan ollut edes vasemmiston suurin puolue. Suurimman vasemmistoryhmän Alistumattoman Ranskan vastustus on macronistien ja oikeiston, ja jopa oikeistodemarien keskuudessa niin suurta, että NFP:n yhteiseksi pääministeriehdokkaaksi nimettiin politiikassa täysin kokematon ja suurelle yleisölle melko tuntematon sosialistisen puolueen PS:n vihervasemmistolaiseen siipeen kuuluva Lucie Castets, joka on viimeksi työskennellyt talousjohdossa Pariisin sosialistipormestari Anne Hidalgon hallinnossa.  

Macron kieltäytyi kategorisesti nimittämästä NFP:n ehdokasta pääministeriksi

NFP:llä ei ollut kuitenkaan mitään mahdollisuuksia muodostaa yksin hallitusta. Toisaalta sen oli kokonaisuutena lähes mahdotonta liittoutua macronistien kanssa. Ainoastaan vihreät, sosialistit ja kommunistit olisivat kelvanneet macronisteille ja mahdollisesti myös oikeiston Republikaaneille (LR). Presidentti Macron totesi vaalikampanjan aikana useaan otteeseen, että hän tulee nimittämään vain ”vastuullisen” pääministerin, mikä tarkoittaa lähtökohtaisesti sekä RN:n Jordan Bardellan, että LFI:n Jean-Luc Mélenchonin sulkemista ulos. Lisäksi sosialistien listoilta EU-parlamenttiin kesäkuussa päässyt, sosialiaalidemokraattisen Place publique-liikkeen Raphaël Glucksmann hyökkäsi myös useaan otteeseen Mélenchonin LFI:tä vastaan syyttäen sitä antisemitismistä liittyen LFI:n Israel-kriittisiin kannanottoihin Gazan tilanteen yhteydessä. Ranskan poliittiseen eliittiin kuuluvalla Glucksmannilla, vaikka hän itse istuu europarlamentissa, on melkoista valtaa erityisesti sosialistien oikeistodemari-siipeen, sekä pro-Israel edustajiin. Heti vaalien jälkeen Uuden kansanrintaman sisällä syntyi myös erimielisyyttä siitä, miten pitävä NFP:n yhteinen vaaliohjelma todellisuudessa on. Sosialistien, vihreiden ja kommunistien mukaan kyse olisi enemmänkin suuntaa antavasta pohjapaperista, eikä varsinaisesti tulevia hallitusneuvotteluita sisällöllisesti sitovasta ohjelmasta. Sen sijaan LFI katsoi, että vaaliohjelma pitää sisällään myös mahdollisten hallitusneuvotteluiden ehdottomat tavoitteet. Sekä Macronin keskustaoikeisto, että oikeiston Republikaanit mukaan lukien Ranskan työnantajajärjestöt vastustivat jyrkästi erityisesti uuden kansanrintaman ohjelman kohtia, joissa vaaditaan rikkaiden verotuksen kiristämistä mm. Macronin hallituksen poistaman omaisuusveron palauttamista, alimman palkkaluokan (smic) nostamista 1600 euroon kuukaudessa, sekä Macronin hallituksen eläkepäätöksien kumoamista. Nämäkin tavoitteet valitettavasti jäivät pelkiksi tavoitteiksi, kun presidentti Macron sulki lopullisesti Kansalliskokouksen suurimman ryhmän NFP:n hallituskaavailujensa ulkopuolelle. Tosin suhteellisesti suurimpana ryhmänä voi vasemmisto, pysyessään riittävän yhtenäisenä vaikuttaa Kansalliskokouksessa hallituksen budjetti- ja lakiesityksiin varsinkin, kun LFI:n onnistui keskustaryhmien tuella napata muutamia tärkeitä valiokuntien puheenjohtajuuksia.

Macron nimittää pääministeriksi ex-EU-komissaari Michel Barnierin

Presidentti Macron onnistui lykkäämään hallitusneuvotteluiden aloittamista reilulla kuukaudella vedoten Pariisissa pidettyihin Olympialaisiin. Lopulta Macron nimitti uudeksi pääministeriksi oikeistolaisen entisen EU-komissaarin Michel Barnierin, joka toimi vuosina 2010–2014 Euroopan unionin sisämarkkina- ja palvelukomissaarina, ja tuli suurelle yleisölle tunnetuksi ollessaan EU:n pääneuvottelijana Brexit-neuvotteluissa. Hallitusratkaisussaan kosmopoliittisia etuja ajavan Macronin strateginen tavoite – ulkopuolisten kansainvälisten voimien vahvistaminen ja Ranskan suvereniteetin edelleen heikentäminen tulee näin ollen vääjäämättömästi toteutumaan. Michel Barnier edustaa oikeiston republikaaneja (LR), joka EU-parlamentissa kuuluu Euroopan kansanpuolueen EPP-ryhmään, johon kuuluvat mm. Saksan kristillisdemokraatit ja Suomen Kokoomus. Barnier kokosi uuden hallituksensa LR:n ja keskusta-oikeistolaisten, presidentti Macronia tukevien liberaalipuolueiden edustajista.

Barnierin hallitus toteuttaa yleiseurooppalaisesti ohjeistettua kireää talouspolitiikkaa

Ranskan uuden, pääministeri Michel Barnierin hallituksen ohjelmateksti seuraa varsin tuttuja sanankäänteitä. Se voisi olla hieman mukailtu käännös minkä tahansa EU-maan, vaikkapa Suomen hallitusohjelmasta. Koko politiikan teon keskiöön on nostettu kaksi asiaa: Ranskan mittava valtionvelka 3228 miljardia euroa, joka on 112 % maan bruttokansantuotteesta, sekä Ranskan budjettivaje, jonka arvioidaan vuonna 2024 olevan 6,1 %. Näitä kahta asiaa nyt erittäin epävakaalla parlamentaarisella pohjalla toimiva hallitus lähtee ”supistamaan”. Tämä tarkoittaa tiukkaa säästöpolitiikkaa ja erilaisia leikkauksia, mutta vastoin Macronin aiempien vuosien linjauksia myös pieniä veronkorotuksia. Hallitus joutunee Kansalliskokouksessa tukeutumaan mahdollisesti sekä oikeistolaidan RN:n tai vasemmiston NFP:n tukeen joidenkin esitystensä läpiviemiseen, ja tuen puuttuessa käyttämään jälleen perustuslain poikkeuspykälää 49.3. Vasemmistosta erityisesti sosialistipuolueen oikeistodemarisiipi saattaa hyvinkin tukea hallituksen joitakin esityksiä.

Kyseessä on ensisijaisesti leikkauksiin ja kireään talouspolitiikkaan perustuva ohjelma. Keskeisin tavoite on tehdä vuoden 2025 aikana valtion menoihin reilun 60 miljardin euron säästöt, joista karkeasti 2/3 koostuu erilaisista leikkauksista ja 1/3 veronkorotuksista. Kansainvälinen luottoluokittaja Fitch, joka on aiemmin pudottanut Ranskan luokituksen AA-:n ilmoitti juuri Barnierin hallitusohjelman julkistuksen aikoihin ”pitävänsä Ranskan luokituksen nykyisellä tasolla”, mutta lisäsi ”Ranskan olevan tarkkailun alla”.

Hyvinvointia leikataan, mutta saksia ei heilutella ainakaan näkyvästi

Vaikka vaalivoittaja NFP ei saanut hallituksen muodostajan paikkaa, on vasemmisto Kansalliskokouksen suurimpana yksittäisenä ryhmänä saanut haltuunsa eräiden tärkeimpien valiokuntien puheenjohtajuudet. Talousasioiden komiteaa johtaa LFI:n Aurélie Trouvé ja finanssikomissiota LFI:n Eric Coquerel. Pääministeri Barnierin budjettiesityksen ollessa nyt loppusyksystä lausuntokierroksella, sekä Kansalliskokouksen yleiskäsittelyssä ja äänestyksissä voidaan siihen olettaa tulevan joitain muutoksia suuntaan tai toiseen. Hallituksen tuore budjettiministeri Laurent Saint-Martin onkin esiintynyt hyvin sovittelevasti ja korostanut budjettiesityksen olevan ”hyvin tasapainoinen” leikkausten ja veronkorotusten suhteen. Saksia ei ole ainakaan näkyvästi heiluteltu kuten Suomessa, vaikka julkisen sektorin, terveydenhuollon, koulutuksen ja erityisesti paikallishallintoon kohdistuvat menoleikkaukset koskevat aina ensisijaisesti vähäosaisempia kansalaisia ja ovat jo herättäneet laajaa vastustusta. Niin ikään suunnitelmissa olevat sähkön hinnankorotukset tai eläkkeiden irrottaminen indeksistä eivät nekään ole mikään neutraali tai ”tasapainoinen ” säästötoimi. Eräiden ekonomistien arvioiden mukaan Barnierin hallituksen säästötoimet voivat johtaa täysin päinvastaisiin vaikutuksiin, kuin mitä on haluttu. Pelättävissä on, että budjettiruuvin kiristäminen päinvastoin leikkaa odotettavissa olevaa kasvua ja lisää työttömyyttä.

Ranskan syvien ongelmien taustasyyt kyllä tunnetaan

Kun tutkii johtavien EU-maiden Ranskan ja Saksan tämän hetken kärjistyneiden ongelmien taustoja ei yhteisiä nimittäjiä ole vaikea löytää. Sekä pitemmän, että lyhemmän aikavälin tarkastelussa esiin nousevat samat kapitalistisen globalisaation aiheuttamat yhteiskunnalliset muutokset, Maastrichtin sopimuksen myötä toteutettu EU:n integraatiopolitiikka ja Ranskassa erityisesti Macronin kaudella voimallisesti toteutettu uusliberaali talouspolitiikka. Viime vuosilta unohtaa ei voi myöskään surullisen kuuluisaa EU:n yhteistä koronavelkarahastoa. Kun tähän lisätään kollektiivisen Lännen harjoittaman sotapolitiikan välittömät ja välilliset tuhoisat vaikutukset maiden talouteen, mukaan lukien EU:n täysin epäonnistunut energiapolitiikka ja Ukrainan kankkulan kaivoon heitetyt miljardit, ymmärretään aika hyvin niitä syytekijöitä, jotka ovat useimpien muidenkin eurooppalaisten kansakuntien syvällisten vaikeuksien taustalla.

Emmanuel Macron on aiheuttanut ennen näkemätöntä tuhoa Ranskassa

Presidentti Emmanuel Macronin kaudella, vuodesta 2017 lähtien harjoitettu uusliberaali talouspolitiikka on ajautunut viimein haaksirikkoon. Tämä on Ranskan oikeistossakin ainakin osittain myönnetty. Tästä kertoo jo se, että ensimmäisen kerran pitkään aikaan on Michel Barnierin hallituksen ohjelmassa pieniä veronkorotuksia jopa yrityksille ja huippurikkaille. Rikkaiden presidenttinä tunnetuksi tulleen Macronin talouspolitiikan ydinajatus oli jo 1970-luvulla uusliberaalien esittämä ns. valumisteoria, jonka mukaan rikkaille ja erityisesti huippurikkaille pitää antaa vielä enemmän, koska kaikki tämä varallisuus ”valuu” sitten aikanaan alaspäin kaikkien kansalaisten hyväksi. Tietenkään tämä ei pidä paikkaansa. Valumisteorialle ei ole mitään taloustieteellistä empiiristä tukea, mutta näihin päiviin saakka useat oikeistopoliitikot mm. hiljattain meillä Suomessa Riikka Purra ovat aina puheissaan jostain syystä viljelevät tätä valeteoriaa.

Rikkaat edelleen rikastukoot ja köyhät köyhtykööt

Kaikkien Macronin hallitusten politikan keskeisimpinä toimina vuosien 2017–2024 aikana on ollut kaiken taloudellisen toiminnan sääntelyn vähentäminen eli ns. rakenneuudistukset, veroprogression loiventaminen, yritysten sekä suurituloisten ja varakkaiden yksityishenkilöiden verotuksen keventäminen. Yritysten maksamaa yhteisöveroa alennettiin 33 %:sta 25 %; n, asuntovero lakkautettiin, pääomatulojen veroa alennettiin merkittävästi ja omaisuusvero (l´impôt sur la fortune) lakkautettiin. Tämä johti viimeisten seitsemän vuoden aikana merkittäviin Ranskan valtion verotulojen menetyksiin. NFP:n pääministeri ehdokkaana olleen Lucie Castetsin mukaan voidaan eräiden laskelmien mukaan arvioida, että vuositasolla menetys on ollut noin 62 miljardia euroa. Kun tähän lisätään Macronin hallitusten tietoisesti toteuttama taloudellisen sääntelyn ja valvonnan heikentäminen, mikä on edelleen avannut yrityksille ja huippuvarakkaille yksityishenkilöille entistä laajemmat mahdollisuudet erilaiseen verokikkailuun. Samanaikaisesti hyvinvointipalveluihin, sekä sosiaaliturvaan mm. eläkejärjestelmään tehdyt leikkaukset ovat tietysti heikentäneet vähemmän varakkaiden ranskalaisten elinoloja merkittävästi.

Le Nouvelle Observateur lehden tutkimusten mukaan esimerkiksi ranskalainen miljardööri, varustamoyritys CMA CGM:n pääomistaja Rodolphe Saadé maksoi viimeisen kolmen vuoden aikana ainoastaan 1 % veroa saamistaan 40 miljardin euron pääomatuloista. Samoin todettiin, että vuodesta 2017 lähtien kymmenen varakkaimman ranskalaisen miljardöörin omaisuus on kasvanut yli 300 %. Taloustieteilijä, Pariisin kauppakorkeakoulun ja ENS:n professori Gabriel Zucman on arvioinut, että pelkästään 500 varakkaimman ranskalaisen omaisuusveron (2 %) lakkauttamisen myötä Ranskan valtio menettää vuosittain 15–25 miljardia euroa verotuloja.   

Heikentävätkö Ranskan vaikeudet EU:ta?

Tällä hetkellä Ranskan politiikan keskiössä on puhe valtionvelasta ja budjettialijäämästä. Presidentti Macronin odottamaa poliittisen kentän selkiytymistä ei tapahtunut Kansalliskokouksen vaalien jälkeen. Syvien yhteiskunnallisten ristiriitojen repimässä maassa myös poliittisen kentän hajanaisuus on jatkuvasti lisääntynyt. Erityisesti vasemmiston sisäinen hajanaisuus on merkittävä ongelma, ja se osittain johti Macronin ja hänen tukipuolueidensa torjuntavoittoon, vaikkakaan ei onneksi enää macronilaisen politiikan täydelliseen voittokulkuun. Tavallisilla ihmisillä on nykyisen yksiulotteisen valtamedian tuottamassa propagandailmastossa vaikeuksia muodostaa kokonaiskäsitystä maansa yhteiskunnallisesta tilanteesta. Viime aikoina on kuitenkin käynyt yhä selvemmäksi, että sekä Saksassa että Ranskassa yhä useammat ihmiset alkavat olla varsin turhautuneita ja valitettavasti myös aika epätoivoisia maidensa tilanteen takia.

Tämä kansalaisten vaistonvarainen tyytymättömyys on molemmissa maissa jo aiheuttanut selkeästi harmia poliittiselle eliitille. Toistaiseksi vielä on kaikissa EU-maissa jatkuvasti valtamedian taholta toteutettu rummutus Euroopan unionin ” välttämättömästä yhtenäisyydestä” ja ”kyvystä ratkaista ” käsillä olevat syvät ongelmat onnistunut vaikuttamaan kansalaisiin ja marginalisoimaan vastarinnan äänet. EU-integraatioprosessi ei kuitenkaan tule enää pitkään selviämään pelkän propagandan ja valheiden avulla, vaan joutuu turvautumaan yhä kovempiin otteisiin, joidenkin EU-kriittisten poliittisten järjestöjen ja puolueiden yhä tiukempaan marginalisoimiseen ja mahdolliseen kieltämiseen, sekä taloudessa jälleen esiin nostettuihin, kansalaisten kannalta tuhoisiin yhteisvelkaratkaisuihin.

Uusia EU:n yhteisvelkapaketteja tulossa    

Ranskan syvien talousvaikeuksien ratkaisijaksi on joidenkin vasemmistolaistenkin taholta esitetty yhä tiiviimpää EU-integraatiota. Jotkut vasemmistolaiset ovat jopa suhtautuneet myönteisesti Euroopan keskuspankin EKP:n entisen pääjohtajan Mario Draghin EU:lle laatimaan ”kilpailukyky”-raporttiin. Italialaisen Draghin ehdotus pitää sisällään lähes 800 miljardin euron vuotuiset lisäinvestoinnit, jotka rahoitettaisiin ainakin osittain, ellei kokonaan, EU:n yhteisvelalla samaan tyyliin kuin koronavelkapaketti. Koronaravelkahoista merkittävä osa meni tiettävästi erilaiseen korruptioon, byrokratiakuluihin, sekä suoranaisille rikollis- ja mafiaorganisaatioille. Mitään selkeää valvontaa ei ollut ja asia on sittemmin haudattu moniin muihinkin rötöksiin aiemmin syyllistyneen Ursula von der Leyenin johtaman Euroopan komission toimesta, ainakaan mitään tutkimuksia tai selvityksiä koronavelkarahojen holtittomasta käytöstä ei ole tehty. Näitä esityksiä EU:n uusiksi yhteisvelkapaketeiksi on viime aikoina ilmestynyt muitakin. EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenin pyynnöstä Euroopan unionille ”turvallisuusraportin” laatinut entinen presidentti Sauli Niinistö väläyttää tässä laatimassaan Venäjän vastaisessa asiakirjassa ”uutta investointikehystä” EU:n talouden valjastamiseksi Venäjän vastaiseen sodankäyntiin. Tämä ”uusi investointikehys” tarkoittaa suomeksi EU-maiden uutta yhteisvelkaa, nyt siis sotilaalliseen varautumiseen.

Euroopan unioni ei ole ratkaisu, se on ongelma

Osa vasemmistosta luottaa EU:n pelastamisen tapahtuvan EKP:n avulla. EKP on lunastanut syvässä velkakriisissä olevien EU-maiden velkakirjoista jo noin 25 %. Kyse on kuitenkin puhtaasta huijauksesta ja silmänkääntötempusta, sillä samalla kun EKP lunastaa jonkun lähes vararikossa olevan EU-maan velkakirjoja, sen täytyy itse laskea liikkeelle uusia velkakirjoja ja loppujen lopuksi maksaa niistä niiden korot. Päinvastoin voidaan arvioida, että yhteisvaluutta ja EKP:n asema ovat yksi Euroopan unionin suurimmista ongelmista ja kansanvastaisuuden keskeisitä elementeistä. EKP:lle on annettu aiemmin suvereeneille kansakunnille kuulunut taloudellinen valta ja EKP on täysin demokraattisen kontrollin ullottumattomissa. Euroopan unioni sen enempää kuin EKP eivät ole mikään ratkaisu, vaan osa ongelmaa.

Valtioiden yhä syvempi velkaantuminen on kapitalismin ominaisuus

Gabriel Zucmanin mukaan reilu puolet Ranskan julkisesta velasta on velkaa Ranskan ulkopuolisille, kansainvälisille finanssitahoille. Kyseessä ovat esimerkiksi amerikkalaiset sijoitusrahastot, kalifornialaiset eläkerahastot, ulkomaiset keskuspankit ja yksityiset sijoittajat. Toinen puolisko Ranskan julkista velkaa on ranskalaisten yksityispankkien ja eläkerahastojen jne. hallussa. Kokonaisuutena julkinen velka on rikkaille ihmisille kuuluva finanssisaatava, joka konkretisoituu kun ranskalaisten edellä kuvatulla tavalla varsin epäoikeudenmukaisella tavalla kerätyillä verovaroilla esimerkiksi maksetaan joka vuosi näistä veloista korkoa 55 miljardia euroa. Nämä korkotulot ohjautuvat viime kädessä rikkaille yksityishenkilöille. Alemmilta ja keskiluokilta suhteellisen kovalla verotuksella saadut varat siis siirretään suhteellisesti erittäin vähän tai ei lainkaan veroa maksaville rikkaille yksityishenkilöille, useimmiten oman maan ulkopuolelle.  Valtioiden yhä syvempi velkaantuminen on siis globaalin kapitalistisen järjestelmän ominaisuus.

 Aiemmin sosiaalisen tasavallan aikoina, jolloin verorahoilla rakennettiin hyvinvointivaltiota, yhteiskunnallisia palveluita, kouluja, sairaaloita, sekä muita sosiaali-ja terveyspalveluita, kohennettiin eläkejärjestelmää ja muuta sosiaaliturvaa, sekä lyhennettiin työaikaa esimerkiksi eläkeikää laskemalla, verojenmaksu ainakin hyödytti suurempaa osaa kansasta, erityisesti työväen- ja keskiluokkaa. Tunnetut ranskalaiset taloustieteilijät Thomas Piketty, Emmanuel Saez ja jo edellä mainittu Gabriel Zucman ovat esittäneet tutkimuksen, jonka mukaan vielä vuonna 2018 n. 66 % rankalaisista sai maksamiinsa veroihin nähden enemmän takaisin erilaisina yhteiskunnallisina palveluina ja sosiaaliturvana, mutta vuonna 2023 tämä nettohyötyjien joukko oli pienentynyt 57 %:n veronmaksajista. Tämä tarkoittaa sitä, että ranskalainen hyvinvointivaltio on kokonaisuudessaan pienentynyt ja erityisesti hyvinvointivaltion uudelleenjakava, tuloeroja tasoittava rooli on merkittävästi vähentynyt pelkästään presidentti Emmanuel Macronin kaudella