Ranskan nykytilanteessa näyttäytyy EU:n todellisuus

Ranska hylkäsi EU:n perustuslain kansanäänestyksessä 29. toukokuuta 2005. Äänestyksessä noin 54,7 % ranskalaisista äänesti perustuslakia vastaan ja 45,3 % sen puolesta, ja äänestysvilkkaus oli poikkeuksellisen korkea, lähes 70 %. Mielenosoittajat marssivat Bilbaon kaduilla 12. helmikuuta 2005 vastustaakseen ehdotettua Euroopan perustuslakia. (Kuva Wikimedia Commons)

Pertti Hämäläinen 28.11.2025

Ranskan poliittinen teatteri on kuluneen syksyn aikana saanut entistä absurdimpia piirteitä. Presidentti Emmanuel Macron ei ole enää vuonna 2022 alkaneella toisella kaudellaan kyennyt nimittämään siinä määrin toimintakykyistä hallitusta, että hän olisi voinut ilman vaikeuksia jatkaa ensimmäisen kautensa oikeistolaista, uusliberaalia talouspolitiikkaansa. Macronia tukevat keskustaoikeistolaiset EU-mieliset liberaalipuolueet ovat vähemmistössä Ranskan Kansalliskokouksessa ja joutuvat näin hakemaan budjettiäänestyksessä tukea sekä sosialisteilta (PS), jotka ovat samassa euroryhmässä Suomen SDP:n kanssa, että liberaalioikeiston republikaaneilta, jotka ovat samassa euroryhmässä Suomen kokoomuksen kanssa. Kun pääministeri François Bayroun erittäin tiukkaa talouskuria ja 44 miljardin euron säästöjä ja leikkauksia ajanut hallitus kaatui syyskuussa, nimitti Macron uudeksi pääministeriksi entisen puolustusministerinsä Sébastien Lecornun. Lecornun lähes yksinomaan keskustaoikeistolaisista liberaaleista eli macronisteista koottu ensimmäinen hallitus kaatui välittömästi lokakuun alussa Kansalliskokouksen laajaan vastustukseen, vain neljätoista tuntia varsinaisen nimittämisensä jälkeen. Lecornu I:stä vastustivat sekä vasemman laidan suurin ryhmä Jean-Luc Mélenchonin Lannistumaton Ranska (LFI), että oikean laidan Kansallinen liittoutuma (RN) ja myös nykyisessä parlamentissa vaa`ankieli-asemassa oleva sosialistinen puolue (PS).

Macronin ero ja uudet vaalit vaatimuslistalla

Vasemmiston LFI vaativat luonnollisesti tässä tilanteessa presidentti Macronin eroa, sekä Kansalliskokouksen hajottamista ja uusia vaaleja. Myös oikean laidan lepenistit eli Kansallinen liittouma (RN) vaati uusia vaaleja, joskaan ei aivan suoraan Macronin eroa. Sosialistinen puolue tarjoutui neuvottelemaan ”kompromissista” euroliberaalien macronistien ja euro-oikeiston kanssa. Ranskan poliittinen teatteri sai pian, eikä niinkään yllättävän jatko-osan, sillä presidentti Macron nimitti parin päivän päästä Sébastien Lecornun uudelleen pääministeriksi ja kokoamaan hallituksen, jonka tavoitteena on saada Kansalliskokouksen enemmistö vuoden 2026 budjettiesityksensä taakse ennen vuodenvaihdetta. Sekä LFI, että RN ovat jo etukäteen ilmoittaneet, että he tulevat äänestämään Lecornu 2:sta vastaan.   

Ranska on EU:n johtava maa ja se näkyy ja tuntuu

Ranskan, kuten useimpien muidenkin EU-maiden poliittisen keskustelun ytimessä on jo vuosia ollut valtioiden velkaantuminen. Syksyn 2025 kolmannella neljänneksellä Ranskan julkinen velka lähentelee 3500 miljardia euroa, joka vastaa 116 % maan bruttokansantuotteesta. Velan korkokustannukset alkavat olla sietämättömällä tasolla. Ranskan luottoluokitusta on useimpien hallitsevien kansainvälisten luottoluokitusyhtiöiden toimesta laskettu jo useampaan otteeseen. Vuonna 2024 Ranskan budjettivaje oli 5,8 % BKT:stä.

Velkaantuminen ei estä rikkaiden rikastumista

Merkittävä ristiriita presidentti Macronin ja hänen nimittämiensä hallitustensa politiikassa on koko ajan ollut se, että samaan aikaan kun maa velkaantuu rajusti, on noudatettu hyvin kansanvastaista politiikkaa eli rikkaille ja yrityksille on annettu verohelpotuksia, mutta saman aikaisesti on ”budjettikuriin” ja ”EU-sääntöihin” vedoten sosiaaliturvaa ja julkisia palveluita kauttaaltaan heikennetty. Uusliberalistisen politiikan seurauksena ovat verotulot suhteellisesti vähentyneet jo muutaman vuosikymmenen ajan, kun varakkaiden, pääomatuloja nauttivien sekä yritysten verotusta on systemaattisesti kevennetty. Lisäksi on kehitetty oikeistolaisen talouspolitiikan keinoin lainsäädäntöä, joka on mahdollistanut niin sanotun verosuunnittelun eli sinänsä lailliset veronkiertomahdollisuudet rikkaille yksityishenkilöille ja yrityksille.

Tämä osoittaa, että alun perin Ranskan sosialistisesta puolueesta lähtöisin olevan Presidentti Emmanuel Macronin päämääränä on alun alkaen ollut tulo- ja varallisuuserojen kasvattaminen ja hyvinvointivaltion alasajo. Ranskan valtion syvä velkaantuminen ei ole siis mitenkään estänyt rikkaiden rikastumista, vaan se on edesauttanut sitä, kun saman aikaisesti on hyvinvointivaltiota ajettu alas perustellen tätä julkisella velkaantumisella.

Velkaantumisesta viis, kun halukkaiden sotakoalitio tarvitsee rahaa

Toinen, viime vuosien aikana niin Ranskassa kuin muissakin EU-maissa entisestään korostunut ristiriita on rajusta velkaantumisesta ja alati kohoavista korkokustannuksista mitään välittämättä tapahtuva jatkuva puolustus- ja sotabudjettien kasvattaminen. Ranskan valtamediaa lukiessa vaikuttaa siltä, että Ranskalla ei olisi minkäänlaisia taloudellisia ongelmia, muista yhteiskunnallista ongelmista puhumattakaan, kun puhe siirtyy puolustusmäärärahojen kasvattamisen ”välttämättömäksi ja kiireelliseksi” koettuun tarpeeseen. Tätä ristiriitaa korostaa vielä presidentti Macronin narsistinen pyrkimys esiintyä Ukrainan kysymyksessä ns. eurooppalaisten sotahalukkaiden koalition johtajana. Selvää on, että Ranska on, tai ainakin haluaa olla EU:n johtava maa tässäkin asiassa välittämättä sen takia maan omille kansalaisille koituvista erittäin kielteisistä seurauksista.

Ranskan, kuten muidenkin EU-maiden viime vuosikymmenien rajun velkaantumisen syvemmät syyt ajoittuvat kuitenkin jo kapitalismin uusliberalistisen kauden ja Euroopan unionin integraatiopyrkimysten alkuvaiheisiin, eikä syynä ole suinkaan liian kallis hyvinvointivaltio tai liian vähän työtä tekevät työläiset, niin kuin oikeisto asian kaikkialla EU:ssa pyrkii esittämään.

Ranskan velkaantumisen todelliset syyt

Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä kutsutaan Ranskassa nimellä trente glorieuse eli kolmekymmentä kunniakasta vuotta. Tietenkään sodasta toipuminen ja sodan jälkeiset vuosikymmenet eivät olleet mitään ruusuilla tanssimista, mutta talous- ja yhteiskuntapoliittisesti niitä luonnehtivat laaja valtio-omisteinen tuotantojärjestelmä, kansallisesti johdettu ja säädelty talous- ja rahapolitiikka, sekä kansakunnan suvereniteettiin niin sisäisesti kuin ulkoisesti tähtäävä politiikka.

Ranskan merkittävimmät poliittiset voimat vuodesta 1944 aina 1970-luvulle saakka olivat presidentti de Gaulleen tukeutuvan oikeiston ns. gaullistit ja vasemmalla Ranskan kommunistinen puolue. Ranskalaisen hyvinvointivaltiokapitalismin ns. hyvät kehät kuitenkin ehtyivät ja öljykriisiin mennessä järjestelmä oli tullut tiensä päähän. Pääoman uusintamisen edellytyksiä oli muutettava kapitalistisen järjestelmän jatkumisen turvaamiseksi. Kenraali de Gaullen kuoleman (1970) jälkeen sekä gaullistipuolueessa, että myös tuolloin nousevassa sosialistipuolueessa uudenlainen, talouden liberalisoimisen ja pääoman liikkumisen vapauttamisen periaatteet hyväksyvä talousajattelu teki tuloaan. 1970-luku oli ranskalaisen uusliberalismin syntyajankohtaa ja samalla kansakunnan valmistamista tulevaan Maastricht-Eurooppaan ja kapitalismin globalisaatiovaiheeseen.

Kansallisen talous- ja rahapolitiikan tietoinen romuttaminen

Ranskan valtion budjetti on ollut yhtäjaksoisesti alijäämäinen vuodesta 1975 lähtien. Maan julkinen velka on kumuloitunut vuosittain alijäämäisten budjettien myötä. Vuonna 1973 jokaista ranskalaista kohden laskettuna oli valtiolla velkaa 808 euroa, kun velka nykyisin on tuohon verrattuna lähes viisikymmentäkertainen eli yli 50000 euroa kansalaista kohti. Ranskan kansallisesti säädellyn talous- ja rahapolitiikan suunniteltu hävittäminen käynnistettiin aiemmin Rothschildin pankkiirina toimineen presidentti Georges Pompidoun ja tuolloin valtiovarainministerinä ja Pompidoun jälkeen presidenttinä toimineen Valéry Giscard d’Estaingin johtamana jo 1970-luvun alkupuolella.

Valtion pankin suvereniteetin lakkauttaminen

3. tammikuuta 1973 on päivämäärä, jolloin Ranskan Kansalliskokouksessa vietiin läpi vähällä julkisella huomiolla ja salassa talousasioista tietämättömänä pidetyltä kansalta (tähän kuului melkoinen osa tuolloisia kansanedustajiakin) laki, joka lakkautti Ranskan valtionpankin (la Banque de France) mahdollisuuden myöntää valtiolle halpakorkoista lainaa valtion tarvitsemiin investointeihin, kuten esimerkiksi hyvinvointivaltion rakentamiseen. Käytännössä Ranskan valtionpankki tapettiin ja alistettiin yksityispankeille ja finanssimarkkinoille, joille sen piti tästä eteenpäin lainata halpakorkoista rahaa, joilta (yksityispankeilta) puolestaan Ranskan valtio pakotettiin lainaamaan mahdollisiin investointeihinsa. Tämä finanssikapitalistien suunnittelema ja Ranskan tuolloisen poliittisen johdon läpiviemä operaatio valmisteli vastaavanlaisen talouslainsäädännön toteuttamista koko Euroopan alueella osana EU-integraatiota.

Ranskan suvereniteetin lakkauttaminen

Samalla kun Ranskan valtiolta riistettiin taloudellinen suvereniteetti ja valtio asetettiin yksityisten pääomamarkkinoiden kiristyksen alaisuuteen eli (talous-) poliittisen vallankäyttö lähestulkoon estettiin ja samalla luotiin pohja nykyiselle jatkuvasti kasvavalle velalle, asteittain etenevälle yksityistämisele ja julkisen omaisuuden hävittämiselle ja lopulta myös nykyään jo pitkälle toteutetulle hyvinvointivaltion alasajolle. Tämä kokonaisuus tuli hävittämään eurooppalaisten kansakuntien taloudellisen, poliittisen, lainsäädännöllisen itsenäisyyden ja lopulta johti Ranskan tapauksessa myös ulko- ja turvallisuuspoliittisen itsenäisyyden lakkauttamisen, kun maa liitettiin takaisin Naton yhteyteen ja edelleen syntyneisiin eurooppalaisiin puolustusrakenteisiin.   

EU:n rooli keskeinen kapitalismin nykyvaiheen synnylle

Luxemburgilainen Luxleaks-skandaalista tunnettu alkoholisoitunut talousrikollinen Jean-Claude Juncker sanoi vuonna 2014, tultuaan valituksi Euroopan komission uudeksi puheenjohtajaksi, että EU luo kasvua ilman velkaa. Tätä valheiden valhetta EU-maiden liberaali valtamedia sitten toisti. EU:n nykyinen jatkuvaan talouskasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä osana globaalikapitalismia edellyttää jatkuvaa velkaantumista. Velkaantuminen on johtanut liberaalidemokraattisen politiikan nykyisen kaltaiseen umpikujaan, jossa vuoroin elvytetään ja vuoroin vaaditaan tiukkaa talouskuria. Kansa sitten äänestää vuoron perään joko elvyttävää vasemmistoa tai talouskuria edustavaa oikeistoa, jotka molemmat tosiasiassa edustavat täysin samanlaista politiikkaa tyyliin ”kaiken voi tehdä reilummin”.

Tänään eurooppalaisen vapaan markkinatalouden yhden keskeisimmän orjuuden muodon muodostaa se, että eurovaltioiden velkakirjat ovat yksityisten ja institutionaalisten sijoittajien ja pankkien hallussa. Velat tai vähintäänkin korot on joka tapauksessa maksettava, jotta voi taas ottaa lisää velkaa. Edellä mainittu, Ranskassa jo 1973 vaivihkaa läpi ajettu laki kansallisten valtionpankkien kiellosta antaa valtiolle luottoa on sellaisenaan siirretty EU:n lainsäädäntöön. Ensin 1992 Maastrichtin sopimukseen (artikkeli 104) ja sitten edelleen Lissabonin sopimukseen (artikkeli 127) vuonna 2007.

Kun kansa äänesti jälleen väärin

Ranskan kohdalla on huomioitava, että ylivoimainen enemmistö 55 % ranskalaisista hylkäsi kansanäänestyksessä vuonna 2005 ns. Euroopan perustuslain.  Tämä ei tietenkään estänyt lain sisältöjen läpiviemistä myöhemmin EU-lainsäädäntöön. EU perusti puolisalaisen ja epävirallisen ryhmän ns. Amaton ryhmän, jonka puheenjohtajana oli Italian entinen demaripääministeri Giuliano Amato ja jäseninä mm. Macronin myöhempi pääministeri Michel Barnier, ranskalainen oikeistodemari ja IMF:n pääjohtaja Dominique Strauss-Kahn, sekä ex-demaripääministeri Paavo Lipponen. Ryhmän tehtävänä oli uudelleen muotoilla ranskalaisten hylkäämä EU:n perustuslaki siten, että se olisi läpivietävissä. Näin luotiin ns. Lissabonin sopimus, jonka EU-komissio hyväksyi. Käytännössä juuri mitään ei kuitenkaan muutettu. Ranskassa Lissabonin sopimus vietiin Kansalliskokouksessa sammutetuin lyhdyin läpi kansalta kysymättä aivan kuten muissakin EU-maissa, kuten Suomessa.

Näin Ranska, kuten useimmat Euroopan unionin jäsenmaat ovat pysyvästi tilanteessa, jossa omasta rahasta on luovuttu, samoin on luovuttu omasta itsenäisestä keskuspankista ja omasta rahapolitiikasta. Lisäksi Euroopan unionin sopimukset asettavat kahleet ja käytännössä paljolti estävät oman itsenäisen finanssipolitiikan noudattamisen.

Ranska umpikujassa

Poliittisesti Ranskan tämän hetken tilanne on täysi umpikuja. Sébastien Lecornun 2:n hallituksen budjettiesitykseen tehdyt muutokset ovat kaatuneet Kansalliskokouksessa ja hallituksen alkuperäinen budjettiesitys on nyt lähetetty Senaattiin eli ylähuoneeseen. Sosialistien vaatima, kaikkein suurimpiin omaisuuksiin kohdistuva ns. Zucman-vero hylättiin Lecornun hallituksen esityksestä, samoin kuin siitä myöhemmin muotoiltu, verotuksellisesti huomattavasti yhdentekevämpi kevytversio. François Bayroun hallituksen esitykseen verrattuna nyt tähdätään hieman pienempiin, 31 miljardin euron säästöihin. Budjettiesityksen säästöistä suoria leikkauksia on 17 miljardia ja 14 miljardia aiotaan saada veronkorotuksin.

Tavoitteena on painaa ensi vuoden budjettialijäämä alas nykyisestä 5,6 %:sta alle 5 %:n. Ranska, kuten Suomikin nyt, on asetettu EU:n ns. tarkkailuluokalle. Näiden hyvin erilaisten kansantalouksien syvien vaikeuksien yhteinen nimittäjä on Euroopan unioni. Toisin kuin Suomessa, jossa Orpo-Purran oikeistohallituksella on parlamenttienemmistö, on Lecornun vähemmistöhallituksella aikaa enää joulukuun loppuun, muuten hallitus kaatuu, ellei se saa demareita taakseen, tai sitten se Macronin ajan aiempien hallitusten tavoin turvautuu Ranskan perustuslain pykälään 49.3 ja ajaa budjettiesityksen jälleen täysin epädemokraattisesti läpi ilman Kansalliskokouksen enemmistöä.

Kansaa sumutetaan sodanuhkaa lietsomalla

Tavalliset ranskalaiset ovat yhä enemmän vieraantuneita politiikasta. Eikä ihme, sillä todellisia vaihtoehtoja on vähän tai ei ollenkaan.  Presidentti Macronin kannatus on pudonnut ennätyksellisen alhaalle. Koska vasemmisto on hajanainen, pahasti eksyksissä ja on poukkoillut milloin tukemassa EU:n uusliberalismia, milloin Macronin sotapolitiikkaa saattaa viimeistään keväällä 2027 pidettävissä presidentinvaaleissa potin korjata oikean laidan lepenistien Kansallinen liittoutuma. Voi olla, että tilanne kriisiytyy jo sitä ennen Kansalliskokouksen hajoamiseen.

Kaikki tämä pinnallisen politiikan kaoottisuus kätkee taakseen ranskalaisen yhteiskunnan syvät ongelmat ja halkeamat, joiden ratkaiseminen edellyttäisi todellista järjestelmätason muutosta, maan eroa EU:sta ja Natosta, ja sen myötä taloudellisen ja ulkopoliittisen suvereniteetin saavuttamista. Vasta siinä tilanteessa voisivat todelliset tulevaisuuden politiikan vaihtoehdot päästä esiin. Nykyinen tilanne, jossa Ranskaa johdetaan Brysselistä ja Washingtonista käsin, ei anna toisenlaisille vaihtoehdoille juuri mitään mahdollisuutta. Useat Emmanuel Macronia vuosien mittaan kritisoineet tahot ovat tuoneet esille sen, että toistuvat kriisit ja niiden myötä seurannut yhä syvempi poliittinen ja yhteiskunnallinen pirstaloituminen itse asiassa hyödyttää Ranskaa (kuten muitakin EU-maita) ulkopuolelta käsin hallitsevia finanssikapitalisteja ja euroeliittiä. Tämän eliitin ytimeen entinen Rothschildin pankkiiri ja nykyinen presidentti Macron itsekin toki kuuluu.

Kansan elinolojen jatkuva heikentyminen, yhteiskunnallisten erojen syveneminen, hyvinvointivaltion jatkuva rapauttaminen ei kuitenkaan voine jatkua loputtomiin. Loputtomiin ei voi tulla ulkopuolisia, EU-, korona- tai Ukrainan kaltaisia kriisejä, joiden avulla voidaan kansan muutosvaatimukset ja mielenilmaukset useimmiten vielä väkivalloin tukahduttaa. Johtaako tämä jatkossa jonkinlaiseen sisällissodan kaltaiseen tilanteeseen ja sitä kautta jopa EU:n hajoamiseen jää nähtäväksi.

Ukrainan tilanne on nyt tarjonnut ulkopuolisen kriisin ja jälleen tilaisuuden presidentti Macronille yrittää kääntää kansan huomio pois Ranskan omista vaikeuksista. Syyskuussa Macron nimitti uudeksi Ranskan armeijan ylimmäksi komentajaksi kenraali Fabien Mandonin, joka sittemmin maan kaupunginjohtajille suunnatussa puheessaan varoitteli ranskalaisia Venäjän uhasta ja sanoi, että ”ranskalaisten on valmistauduttava vielä uhraamaan lapsiaan vapauden puolustamiseksi”. Entinen sotilas ja nykyinen geopolitiikan kommentaattori Xavier Moreau on todennut, että kaikkien Ranskan ylimpien upseerien täytyy olla Nato-yhteensopivia, mutta enemmistö upseereista kuitenkin tosiasiassa vastustaa Ranskan Nato-jäsenyyttä. Kun tähän vielä lisätään se, että Ranskalla ei ole sellaisia sotilaallisia resursseja, joilla se voisi uskottavasti käydä Ukrainassa Venäjää vastaan, osoittautuu presidentti Macronin ja halukkaiden koalition sotauho toisaalta yritykseksi peitellä koko Euroopan unionin laajuisia vakavia sisäisiä yhteiskunnallisia ongelmia, toisaalta jopa puhtaaksi fiktiiviseksi haavemaailmaksi, jossa suurin osa EU-eliitistä tuntuu elävän. Tästä viimeisestä käy esimerkkinä myös muutaman viikon takainen Ukrainan koomikkopresidentti Zelenskyn ostosreissu Pariisiin. Tuolloin Zelensky ”osti” ilman rahaa Ranskalta yli sata Rafale-hävittäjää, joita ei ole olemassa. Tästä onnistuneesta ”kaupasta” oli EU-maiden mainstream-media kuitenkin niin innoissaan.