Ovatko amerikkalaiset tulossa järkiinsä?
USA:n politiikka ilmenee nyt täysin Trumpin kautta. On nähtävä, että vaikka siinä ilmenee positiivisena puolena pyrkimys Euroopassa rauhansopimukseen, niin Bidenin tapaan hän edustaa vain suurten pääomapiirien etuja. Rauhan politiikkaan hänet Euroopassa ohjaa ainakin kaksi asiaa: Omien sanojensakin mukaan, koska ”Venäjää ei voida voittaa kentällä”, on valittava uusi taktiikka, rauha ja taloudellinen yhteistyö Venäjän kanssa, mikä sopii Venäjälle. Kun Euroopan (EU) tavoitteena on voittaa Venäjä kentällä ja kieltäytyä kaikista neuvotteluista, riistää Trump näin aloitteen EU:lta. Mutta kun seuraamme Amerikan kansojen- ja USA:n työkansan liikkeitä, he puolestaan kritisoivat hyvin voimakkaasti Trumppia. Tämä on laitettava hyvin tarkkaan merkille. (Kuva: Wikimedia Commons)
Pertti Hämäläinen, kirj. 22.2.2025, KÄ:n verkkojulkaisu 28.2.2025 ja KÄ1/2025 4.3.2025
Viime syksynä, ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja, kun koko läntinen liberaalimedia, Suomen Mediapooli mukaan lukien hehkutti yhteen ääneen demokraattien ehdokasta Kamala Harrisia, pohdiskelin itsekseni, että molemmat ehdokkaat ovat huonoja, mutta Donald Trump ehkä vähän vähemmän huono kuin Harris. Nyt kun Trump on ollut presidenttinä kuukauden päivät voimme todeta, että Trump on yllättänyt jopa lievästi positiiviseen suuntaan. Trump ja hänen esikuntansa ovat ainakin nelivuotisen kautensa alkumetreillä olleet huomattavasti vähemmän huonompia, kuin mitä dementoitunut Biden oli ja mitä Harris olisi hyvin todennäköisesti ollut. Kaiken valtamedian hälyn keskellä olemme kuulleet juuri amerikkalaisilta joitakin varsin viisailta kuulostavia lausuntoja. Trump on todennut aivan oikein, että Länsi tulee vääjäämättä häviämään sodan Ukrainassa, ja että koko Venäjää vastaan suunnattu operaatio on ollut Ukrainan aloittama, alusta asti turha ja tuomittu epäonnistumaan. Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth on puolestaan puhunut mahdollisuudesta vetää Yhdysvaltain joukot pois Euroopasta. Järkipuhetta tämäkin ja kun tähän vielä lisätään varapresidentti J.D. Vancen Münchenin niin sanotussa turvallisuuskonferenssissa pitämässään puheessaan esittämät täsmälleen paikkansa pitävät käsitykset Euroopan Unionista tulee meidän kysyä, ovatko amerikkalaiset todella tulossa järkiinsä, vai mistä tässä on kysymys?
Lännen globaalin hegemonian aikakausi on päättynyt
Donald Trump ja hänen hallituksensa sekä taustalla olevat neuvonantajat ja strategit näyttävät vihdoin ymmärtävän Yhdysvaltain aiempia hallituksia huomattavasti paremmin maailman geopoliittisen tilanteen muutoksen ja ovat tehneet siitä myös oikeita, realistisia johtopäätöksiä, joiden pohjalta Yhdysvaltain nykyhallinto näyttää nyt myös toimivan. Tärkeimpänä on tietysti sen tosiasian tunnustaminen, että Yhdysvaltain johtama läntinen globaali hegemonia, josta on käytetty nimeä ”sääntöihin perustuva kansainvälinen järjestys” on terminaalivaiheessa, lähestymässä lopullista loppuaan. Hieman tulkinnan mukaan voidaan jo nyt puhua, että maailma on siirtymässä tai siirtynyt moninapaiseen, multipolaariseen maailmanjärjestelmään, jonka kiintopisteet Yhdysvaltain ohella muodostavat Kiina, Venäjä ja Intia. Ensimmäisenä käytännön esimerkkinä Trumpin hallituksen toiminnasta on Yhdysvaltain aloitteesta käynnistetyt suorat kahdenkeskiset neuvottelut Venäjän kanssa Ukrainan tilanteeseen ja todennäköisimmin koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuuriin liittyen. Yhdysvaltain hallinnon kaukonäköisyyttä osoittaa ainakin tässä vaiheessa myös se, että sodanlietsojana ja riippakivenä toimiva EU on jätetty näiden neuvotteluiden ulkopuolelle.
Yhdysvallat rappeutuu sisältäpäin
On syytä katsoa hieman tarkemmin, mistä liberaalissa valtamediassa lähinnä iskulauseeksi typistetyssä trumpismin America First-ajattelussa on kyse. Ranskalainen historioitsija ja antropologi Emmanuel Todd käsittelee Yhdysvaltain tilannetta laajasti viime vuonna ilmestyneessä Lännen tappio (La Défaite de l`Occident) nimisessä kirjassaan. Kun varapresidentti J.D.Vance sanoi Münchenissä, että Euroopan ongelmana ei ole Venäjä tai Kiina, vaan Eurooppa itse, voisi tätä jatkaa Emmanuel Toddia mukaillen niin, että Maailman ongelmana sitten on kylläkin itse Yhdysvallat. Toddin mukaan osana koko Lännen tappiota on Yhdysvaltain sisäisen rappeutumisen rooli tietysti keskeinen. Yhdysvaltain ajankohtaisen tilanteen problematiikka kiteytyy Toddin mukaan kahteen toinen toisiinsa vaikuttavaan syytekijään: USA:n talouden valtavaan riippuvuuteen muusta maailmasta (raaka-aineet, tuotteiden valmistus jne.) sekä USA:n sisäiseen hajoamisprosessiin.
Valkoisen työväenluokan tilanne on Yhdysvaltain rappeutumisen symboli
Vaikka Lännen tappio-kirjassa kuvataan koko 500-vuotta jatkuneen läntisen maailmanvallan asteittaisen hajoamisen ja rapautumisen prosessia, on antropologina ja historioitsijana tunnettu Emmanuel Todd tutkinut Yhdysvaltain osalta erityisesti amerikkalaisen yhteiskunnan sisäiseen hajoamisprosessiin liittyviä asioita. Amerikkalaista mentaliteettia leimaa Toddin mukaan nykyään yleinen tyhjyys ja nihilismi. Erityisesti tämä koskee protestanttista valkoista työväen- ja keskiluokkaa, joka on katoamassa sekä sosioekonomisesti että konkreettisesti. Todd viittaa Anne Casen ja Angus Deatonin muutama vuosi sitten ilmestyneeseen tutkimukseen Deaths of Deapair and the Future of Capitalism, jossa tuodaan esiin erityisesti valkoisen väestön keskuudessa vuodesta 2000 lähtien mittavasti lisääntynyt ennenaikainen kuolleisuus itsemurhiin, alkoholismiin ja opiaatteihin. Kapitalistisen lääketeollisuuden organisoimaa Yhdysvaltain ns. opiaattikriisiä on meilläkin käsitelty jonkin verran julkisuudessa. Vastoin liberaalien BLM liikkeen väitteitä afroamerikkalaisen väestön ennenaikainen kuolleisuus on Toddin lukemien tilastojen valossa samaan aikaan ollut lievässä laskussa.
Ennenaikaisen kuolleisuuden nousun takia myös koko väestön elinajan odote on Yhdysvalloissa kääntynyt laskuun. Todd lisää tähän vielä UNICEFin tilastot vuodelta 2020, joiden mukaan lapsikuolleisuus, joka ilmentää yhteiskunnan yleistä kehitystasoa, on merkittävästi korkeampi Yhdysvalloissa kuin esimerkiksi Venäjällä tai EU-maissa. Samaan aikaan Yhdysvaltain terveydenhuoltomenot, jotka jakautuvat erittäin epätasa-arvoisesti, ovat maailman korkeimmat. Nämä ovat sosiologisia faktoja, jotka osaltaan ovat muovanneet sitä epätoivon ilmapiiriä, jossa trumpismin henkeä kohottavat iskulauseet kuten Make America Great Again saavat vastakaikua.
Mistä trumpismi on tehty?
1980-luvulta, Ronald Reaganin ajoista lähtien, uusliberalismin ja liberaalin globalisaation myötä jatkuva tulo- ja varallisuuserojen kasvu on leimannut Yhdysvaltoja (ja koko läntistä maailmaa). Tämä on erityisesti näkynyt Yhdysvaltain keskisen osan ns. Heartlandin sekä ns. ruostevyöhykkeen alueilla, joissa teollinen tuotanto ja sitä tukeva muu infrastruktuuri on työpaikkoineen katoamassa ja sen myötä tietysti näiden alueiden valtaväestön, valkoisen työväen- ja keskiluokan usko tulevaisuuteen. Erityisesti näitä tämän alueen pieniä ja keskisuuria kaupunkeja koskettavat työttömyyden ja näköalattomuuden ohella myös Toddin edellä mainitsemat ongelmat, kuten työikäisen väestön itsemurhat ja huumekuolemat. Nämä alueet ovat Trumpin ydinkannatusalueita. Varapresidentti J.D. Vancen omaelämäkertaan perustuva Hillbilly Elegy. A Memoir of a Family and Culture in Crisis kuvaa ehkä paremmin kuin yksikään sosiologinen tutkimus sitä elämismaailmaa ja yhteiskunnallista tilannetta, jolle trumpismin nousu on perustunut.
Näillä syvän Amerikan alueilla viime vuosikymmenien aikana syntynyt katkeruus itä- ja länsirannikon, New Yorkin, Washingtonin, sekä San Franciscon ja Los Angelesin tiedollista, kulttuurista ja taloudellista eliittiä kohtaan on yksi keskeinen America First-politiikkaa selittävä tekijä. Hampaankolossa ja muistissa on amerikkalaisen liberaaliestablishmentin ja mainstream median pyrkimys rajoittaa ja vahingoittaa kaikin tavoin Trumpin toimintaa ja tavoitteita hänen ensimmäisellä presidenttikaudellaan. Liberaalin, globalismin agendoja ajaneen poliittisen eliitin, Clintonien, Obamoiden, Bidenien jne. on koettu vieraantuneen totaalisesti ns. tavallisista amerikkalaisista ja heidän elämästään. Vaikka Trumpin hallintoon kytkeytyvän miljardööri Elon Muskin johtaman Doge- hallinnon tehokkuuden viraston toimissa on mukana myös republikaanien äärikapitalismia ajavaan libertaariseen siipeen kuuluvaa periaatteelista julkishallinnon ja liittovaltion vastaisuutta, on esimerkiksi USAIDIN hävittämisen taustalla vahvana yksinkertaisesti se ajatus, että se ei palvele eikä ole koskaan palvellut tavallisia amerikkalaisia. Mitä ruostevyöhykkeen asukkaat hyötyvät siitä, että värivallankumouksia rahoitetaan kaukana Euroopassa tai liberaalien seksuaaliagendaa levitetään Afrikassa?
Mitä Naton hajoamiseen tarvitaan?
Venäläinen professori ja akateemikko Igor Panarin kertoo muutama vuosi sitten myös suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Nato hajoaa, oletko valmis? Donald Trumpin jo ennen ensimmäisen presidenttikautensa alkua keväällä 2016 kerrotaan sanoneen vaalikampanjatilaisuudessaan Wisconsinissa, ettei vastustaisi Naton olemassaolon lakkaamista. Virassa aloitettuaan Trump toistuvasti vihjaili, että USA:n ja Naton suhteet tulevat muuttumaan dramaattisesti. Ensimmäisellä kaudella Trumpin ongelmana olivat ns. syvän valtion ja USA:n ulkoasianhallintoon jääneet liberaalia globalismia kannattavat virkamiehet ja neokonservatiivit, jotka kykenivät sabotoimaan Trumpin hankkeita. Nyt tällaista estettä ei näytä enää olevan. Trump ja hänen esikuntansa on saanut neljän vuoden ajan rauhassa valmistautua tehtäväänsä. Igor Panarinin mukaan Nato on Yhdysvalloille pohjaton kaivo, johon sadat miljardit dollarit valuvat. Ohjuspuolustusjärjestelmä, infrastruktuuri, Yhdysvaltain laivasto italiassa, sadat tukikohdat Länsi- ja Itä-Euroopassa, samoin kuin kymmenettuhannet sotilaat maksavat nykyisessä, muuttuneessa geopoliittisessa tilanteessa saatavilla olevaan hyötyyn nähden aivan liikaa. Trump liikemiehenä ymmärtää tämän.
Trumpin standardit eivät ole Clintonin standardeja
Ratkaisevaa on kuitenkin se, millä tavalla tätä Naton infrastruktuurin ylläpitoa esimerkiksi Euroopassa on perusteltu. Igor Panarinin mukaan koko Trumpin ensimmäisen kauden ajan hänen ympärillään hääri ”väsymätön joukko brittimielisiä liberaaleja ja globalisteja, jotka yrittävät perustella Naton olemassaoloa globalisaatiolla. Ottamalla mukaan Itä-Euroopan valtiot kuulemma liitämme ne globalistiseen projektiin, muovaamme niitä uudelleen standardiemme mukaisesti”. Minkä standardien? Juuri näitä standardeja eli liberaalin globalismin agendoja vastustaa raivoisasti se osa Amerikkaa, joka äänesti Trumpin presidentiksi, tämä J.D.Vancen hillbilly-porukka. Mutta Naton hajoamiseen tarvitaan muutakin.
Kun Venäjää ei voi riistää on käännyttävä ”liittolaisten” puoleen
Aivan samalla tavoin kuin Trumpin esikunta ymmärtää, että Yhdysvaltain johtaman lännen yksipuolinen taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen (edellä mainitut standardit) maailmanlaajuinen hegemonia on päättynyt, he ymmärtävät myös, että näin on myös sotilaallisen ulottuvuuden osalta käynyt. Aivan kuten Trump totesi, koko Ukrainan sotilasvallankaappauksen tukeminen 2014 ja Venäjän luonnonvarojen havittelu sotaa käymällä oli tavallaan tuomittu hävittäväksi jo heti alkuunsa. Yhdysvallat ei kykene sotaa käymällä alistamaan Venäjää tai muitakaan moninapaisen maailman suurvaltoja. Yhdysvaltojen rooli uudessa moninapaisessa maailmassa tulee vääjäämättä olemaan pienempi kuin aiemmin.
On palattava vielä Emmanuel Toddin huomioon Yhdysvaltain suuresta taloudellisesta riippuvuudesta muusta maailmasta. Tämän ratkaisemiseksi on Trumpin hallinnon käytävä nyt ”liittolaistensa” kimppuun. Bidenin hallinnon aikana toteutettu, Naton operoima Nord Stream-kaasuputkien räjäytys pahensi entisestään EU:n jonkinlaisena talousveturina toimineen Saksan, ja sen myötä koko EU:n taloudellisia vaikeuksia. Lisäksi osin omasta halustaan ja osin Bidenin hallinnon painostuksesta EU-maat ovat hakanneet valtavia summia ja täysin turhaan Ukrainan ”puolustamiseen”, mikä on edelleen yhdessä järjettömän koronavelkapaketin kanssa edelleen vaikeuttanut jo pitkään EU-alueella vallinnutta talouskriisiä.
Todennäköisesti America First-ajatteluun pohjautuen Yhdysvallat näkee Euroopan enää riippakivenä ja rasitteena. Jotain on kuitenkin siitä vielä puristettavissa ajattelevat amerikkalaiset. Koko Ukrainan sekasotkun selvittäminen ja siitä pitkälle ajalle koituvat laskut jäävät EU:n kustannettavaksi. Trump havittelee Ukrainan osalta enää ehkä arvokkaita maametalleja ikäänkuin korvaukseksi Yhdysvaltain”avusta”, tosin näistä raaka-aineista melkoinen osa on jo nyt Venäjän hallitsemilla alueilla. Trump voi lisäksi laittaa kovat tullit EU-tuonnille ja muutenkin vielä puristaa eurooppalaisista ”liittolaisistaan” viimeiset mehut ulos. Ja sitten on vielä Tanskalle kuuluva Grönlanti, jonka Trump voi pakko-ostaa kunhan sopivan alhaisesta hinnasta sovitaan. On selvää etteivät nämäkään temput lopulta pelastane Yhdysvaltoja siltä dekadenssiltä, jota Emmanuel Todd kirjassaan kuvaa, mutta merkittävästä maailmanhistoriallisesta murroskohdasta nyt on joka tapauksessa kysymys.
Ovatko trumpilaiset lopulta yksinkertaisia pragmaatikoita?
Igor Panarinin mukaan ”kaikki tietävät, että Trump on pragmaatikko, ja pragmaattisuus on amerikkalaisen filosofian perusta, siinä on Amerikan Logoksen eli järjen syvin olemus. Tässä mielessä Trump on tyypillinen, etten sanoisi keskivertojenkki, verrattuna liberaaleihin globalismin kannattajiin, jotka viime vuosina ovat kiipineet Amerikan poliittiseen establishmenttiin juonittelemaan Trumpia vastaan. Trumpin toimissa näkyy puhdas amerikkalainen pragmatismi ja huoli omasta maasta, toisin kuin globalisteilla ja liberaaleilla” toteaa Panarin ja jatkaa ”tästä näkökulmasta pitää arvioida kaikkia Trumpin päätöksiä, mukaan luettuna Natoon liittyvät ja Eurooppa-suhteita koskevat”.
Kun Igor Panarinin valossa arvioidaan otsikon kysymystä ”ovatko amerikkalaiset tulossa järkiinsä”, voidaan kaiketi todeta, että nyt alkanut Trumpin toinen kausi näyttäisi, että he ovat tulossa omaan järkeensä eli jonkinlaiseen isolationismin sävyiseen geopoliittiseen pragmatismiin. Kaikkein onnellisimmassa tapauksessa tämä johtaisi ensimmäisenä nykymuotoisen Naton hajoamisprosessiin Yhdysvaltain vetäessä rahoituksensa pois esimerkiksi Euroopasta. Yhdysvaltain 80-vuotta jatkuneen miehityksen päättyminen tulisi vääjäämättä kiihdyttämään myös meneillään olevaa hajoamisprosessia Euroopassa, joka saattaisi johtaa EU:n hajoamiseen ja avaisi eurooppalaisille kansoille uudelleen mahdollisuuden suvereniteetin saavuttamiselle. Mutta siihen on vielä pitkä matka.
