Nykyinen Ukrainan konflikti – alkeet marxilaisessa teoriassa

Maailmanpoliittinen virta vie vääjäämättä kohti moninapaisuutta, jonka ehkä tärkein ilmenemismuoto on BRICS-ryhmän suosio – useat maat ovat ilmaisseet halunsa liittyä tähän joukkoon. Usko omaan propagandaan alkaa jo horjua lännessä, kun Ukrainan vastahyökkäyksestä ei tahdo tulla mitään ja maa toisensa jälkeen haluaa irroittautua USA:n taloudellisesta talutusnuorasta.

Jonathan Widell 5.7.2023

Vaikka kovin yrittäisivät jotkut ”systeemin” suosioon pyrkivät nuoleskelijat teeskennellä, että
lännellä menee lujaa, jostakin mielen sopukoista kumpuaaa kuitenkin kylmää tosiasiaa siltä
kohdin, missä psykologiset torjuntamekanismit ovat heikoimmillaan. Kyse on siis vähän
samantapaisesta ”tunnustelusta”, kuin on muka menossa Ukrainan – muka – vielä
orastavassa ”vastahyökkäyksestä”.

Epäilykset valtaavat sijaa lännessä – ainakin alitajuisesti

Todellisuus pyrkii purkautumaan länsimaalaisen ihmisen psykologisten varustusten läpi
samoin, kuin ukrainalaisjoukot pyrkivät venäläisten puolustuslinjojen läpi. Ero on vain siinä,
etteivät ukrainalaiset pääse edes venäläisten ensimmäiselle puolustuslinjalle, kun taas
todellisuus pääsee heikoimmasta kohdasta läpi läntisen arvoyhteisön kyllästämään mieleen.
No, jos tuollainen yksilö – tai yhteisö – ei juuri suostu myöntämään todellisuutta ukrainalaisten
jo kuukauden kestäneen ”vastahyökkäyksen” surkeaa menestystä, todellisuus purkautuu
kuitenkin läpi, kun tulee raha-asioista puhe. Ei sillä, että kukaan mitään yhteyttä tunnustaisi
romahtaneen elintason ja Venäjään suuntautuneen taloussodan yhtä surkean
epäonnistumisen välillä. Mutta kun raha-asioihin voi ottaa jonkinlaista etäisyyttä, moni
tunnustaa jo auliisti, että BRICS taitaa olla sittenkin tulevaisuuden juttu: siellähän puhutaan
nyt kultakantaan sidotusta yhteisestä varantovaluutasta. Ja jos ei sitäkään länsimaalainen
uskalla tunnustaa, ainakin hänen on pakko tunnustaa, että pako dollarista on valtava – ympäri
maailman.
Ja siitä päästäänkin sitten siihen yleisempään epäilykseen – tosin edelleenkin mielen
sopukoissa – että ehkä kaikkia munia ei olisi sittenkään pitänyt laittaa koriin, jonka nimi on
USA. Mikä on muuten sikälikin outo ajatus, että nämä munat joutuivat USA-koriin EU-korin
kautta. EU-kori taas alkaa olla aika huokoinen ja hauras. Eikä tuo USA sitä välttämättä edes
pyri paikkailemaan. Päinvastoin on nähty merkkejä, että USA jossakin kaistapäisessä
itsesuojeluvaistossaan pyrkii tuhoamaan ”liittolaisensa” EU:n.
Jopa Saksassa ollaan siinä pisteessä, että itsensä Financial Timesin mukaan pääomat ovat
karkaamassa Saksasta – kolkon sijoitusilmaston takia, mitä kautta pääsemmekin sitten siihen
mielen syövereihin painamaamme yhteyteen pieleen menneen Venäjän-vastaisen
taloussodan kanssa. Eikä tässä edes tarvitse paneutua ”salaliittoteorioihin” siitä, kuka
pamautti Nord Streamin.
”Viisaat” Nato-hännystelijät syyttävät tietysti Venäjää – missä on vain se vika, että venäläinen
energia virtaa edelleenkin länteen Venäjän sitä estelemättä. Ainoa uhkatekijä tuossa onkin
Ukraina, joka on uhannut panna hanat kiinni esim. Itävaltaan ensi vuoden loppuun mennessä.
Tietty logiikka olisikin siinä nimenomaan USA:n valtamediassa kiertäneessä uutisoinnissa,
että myös Nord Streamin olisi räjäyttänyt Ukraina – onpa puuhamieheksi mainittu itse
Ukrainan asevoimien ykköskenraali Valeri Zalužnyi.

Tuleeko Biden pistämään suomalaiset ruotuun?

Olisivatko nuo epäilykset juurtumassa myös Suomeen? Ei tältäkään ajatukselta voi välttyä.
Jopa Sauli Niinistö, joka on Bidenin kiltti sylikoira, on voinut alkaa epäillä jotakin – vaikkapa omaa itseään ja oman toimintansa otollisuutta – käydessään taannoin Brasiliassa Lulaa moikkaamassa. Vaikka on hyvin todennäköistä, että ajatus tuli USA:n ulkoministeri Antony Blinkeniltä, Niinistö on voinut vaivihkaa joutua matkallaan BRICSin pauloihin.
Mitä itse Blinkeniin tulee, se mieshän on täynnä p:tä. Kävihän hän Helsingissä mollaamassa
Venäjän joukkoja, joita hän halveerasi Ukrainan toiseksi vahvimmiksi. Tämä tokaisu ajoittui
Ukrainan ”vastahyökkäyksen” alkuaikoihin, jolloin ei monelle viisaalle ollut vielä selvää, että
Ukrainan hyökkäys ei pääsisi kuukaudessa edes Venäjän ensimmäiselle puolustuslinjalle – ja
Ukrainan mies- ja kalustotappiot ovat siitäkin huolimatta eeppistä – suorastaan ”raamatullista”
– luokkaa. Eikä tuotakaan tosiseikkaa voi kovin kauaa panna pelkästään toisen psykologisen
torjuntamekanismin turviin – eli sen, että kaikki epämiellyttävä selitetään venäläiseksi
disinformaatioksi.
Kun nyt Biden itse tulee Suomeen käymään tässä kuussa, tähän vierailuun voi lukea
montakin asiaa. Yksi seikka voi olla huolestuminen Amerikassa siitä, että Suomi ei olekaan
ruodussa. Nyt kun uusi hallitus on astumassa areenalle, USA:n neokonservatiiveja voi
huolestuttaa se, että Petteri Orpo jossakin vaiheessa sanoi sellaista, että Ukrainalle annettuja
lupauksia ei pidä noudattaa orjallisesti. Ei hän tuota sanaa käyttänyt, mutta se ajatus, että
Suomi ei toimisikaan orjallisesti kuulostanee Washingtonissa peräti epädemokraattiselta.
Tähän väliin sitten on käyty ne rumbat, jotka tässä välissä voi Suomen viisailta odottaakin.
Yksi häiskä, jota syytettiin äärioikeistolaiseksi, ei saanutkaan ministerinsalkkua. Niinistö sanoi,
että tuo näyttäisi ulkomailla pahalta. Tietysti hän toimii ikään kuin ulkomaiden asiamiehenä
Suomessa, mikä jälleen kerran saadaan puhuttua kuntoon sillä, että on muka varjeltava
Suomi-kuvaa. Niinistön huoli on nähtävä sitä vasten, että ns. äärioikeisto on nousussa
Saksassa (AfD) ja Ranskassa, missä Marine le Pen on nousemassa todelliseksi
vaihtoehdoksi, kun jopa vasemmistolaiset ovat siirtymässä hänen puolelleen.
Jo se, että Niinistö haluaa nähtävästi sanoutua irti näistä kahdesta, antaa olettaa, että
todellinen ongelma hänelle ja hänen käskyttäjilleen ei olekaan ns. äärioikeistolaisuus, vaan
se, että AfD ja Le Pen vastustavat Venäjän-vastaista linjaa. Jos äärioikeistolaisuus itsessään
olisi ongelma, ei Ukrainankaan natseja voisi tukea demokratian nimissä, kuten nykyään
tehdään.

Terveisiä jälkiteollisesta disinformaatioyhteiskunnasta

Tästä päästään vielä toiseen päivänpolttavaan asiaan. Nimittäin mellakoihin Ranskassa.
Niistä voisi tehdä mieli sanoa – kuten monet Le Penin riveihin nyt siis siirtyneet
vasemmistolaiset tekevätkin – että maahanmuutolle täytyy tehdä jotakin. Onhan tämä
mellakointi suurelta osin lähtöisin maahanmuuttajapiireistä. Ja jo se, että Niinistö kaiketi on
esim. Le Peniä vastaan, antaa aihetta olettaa, että Le Pen tekee jotakin oikein.
Nykyisen kaltainen lähes hillitsemättömäksi äitynyt maahanmuutto ei ole terveen
yhteiskunnan merkki. Ollaanko tästä samaa mieltä? Tarkastellaan tätä nyt mahdollisimman
marxilaiselta kannalta. Kuten nyt Venäjä – ja Kiina – on osoittanut, maan talous on terveellä
pohjalla, jos se on pääosin valmistavan teollisuuden varassa. Länsimaissa näin ei ole.
Päinvastoin kapitalisti on ajanut teollisuuden ns. halpatuontamaihin, mikä on rapauttanut
länsimaiden oman valmistavan teollisuuden. Toisin sanoen päästäkseen eroon
työväenluokasta kapitalistin on täytynyt päästä eroon myös teollisuudesta. Minkäs varassa
kapitalismi enää sen jälkeen on? Ei jäljelle jää paljon muuta kuin se, mitä Lenin kutsui finanssipääomaksi: tuotteita ovat enää ns. sijoitustuotteet, joita pankit ja vakuutuslaitokset nykyään ihan vakavalla naamalla yrittävät saada kaupaksi.
Sikäli kuin teollisuudesta ei kokonaan päästä eroon, täytyy työväenluokka pitää hiljaisena
tuomalla tarvittava työvoima muualta. Tämä väestö ei nimittäin välttämättä osaa edes kieltä.
Oman kantaväestön nuoriso saadaan vetäytymään turhuuksien turhuuteen uskottelemalla
sille, että jokaisesta voi tulla ihan mitä tahansa hän haluaa. Hyvässä lykyssä nämä
tulevaisuuden toivot päätyvät some-vaikuttajiksi – tosin siinäkin on varottava, etteivät he
erehdy analysoimaan kapitalismin koukeroitu liian syvällisesti.
Tässä näyttäisi olevan länsimaiden rappion syvällisin selitys. Tämä taas on vaatinut veronsa
nyt Ukrainan sodassa. Venäjä näyttää varautuneen käymään sotaa vuosikausiksi eteenpäin.
Lännessä taas oli jo keväällä puhetta, että jos Ukrainan sota-”onni” ei käänny, hanat menevät
kiinni nyt kesällä. Se, että Ukrainan odotetaan nyt saavuttavan jotakin menestystä ensi viikon
Naton huippukokouksen Vilnassa, on lähinnä kosmetiikkaa. Todellinen mittelö on nyt siitä,
kenen teollisuus tukee sotaponnistuksia kaikkein tehokkaimmin. Ja nyt jo amerikkalainen
CSIS-aivoriihi tunnustaa, että se jo yli vuoden elätelty toive siitä, että Venäjältä loppuvat
ohjukset, on turha toivo.
Suorastaan merkillisellä tavalla siis nykyinen sota – eli sotilaallinen erityisoperaatio – on
antamassa meille opetuksen marxilaisessa teoriassa. Nyky-yhteiskunnan selkäranka on
edelleenkin teollisuus – ja työväestö. Länsi on puolestaan kunnostautunut tehtaillessaan
paitsi rahoitustuotteita myös ”totuutta”. Jacob Dreizin uskalsi jopa mennä niin pitkälle, että
sanoi esim. Valeri Zalužnyin olevan tehtailtu siinä mielessä, että hän on photoshoppailtu (ja
hänen äskettäinen haastattelunsa Washington Postillekin olisi tekaistu).
No joo. Oli niin tai näin, yleiseen maailmanhistorialliseen konjunktuuriin, jota tässä olemme
koettaneet valottaa, tuollainen sopisi suorastaan mainiosti – olipa se sitten totta vai ei. Mutta
ehkä tuo lausahdus ”olipa se totta vai ei” on niitä teolliseen yhteiskuntaan kuuluvia
sivuhuomautuksia, joilla ei ole enää mitään sijaa tässä ns. jälkiteollisessa
disinformaatioyhteiskunnassa.