Militarismi, tekoäly ja oikea ihminen

Mikä marxilaisilta vastaukseksi tekoälyn uhkaamaan kapitalistien vallankumoukseen on, että tekoälyn pohjaksi annetut väärät tiedot ja parametrit osoitamme vääriksi, emmekä anna niiden viedä meitä harhaan

Kirjoitti Johathan Widell, julkaistiin Kansan ääni 11.9.2023 nro. 4/2023

Ennen kuin sanomme mitään muuta, sanottakoon kokoomuksen presidenttiehdokkaasta Alexander Stubbista vain yksi asia, joka meidän kannaltamme on tärkein: nimittäin se, että hänen mukaansa venäläiset trollit tulevat vaikuttamaan tuleviin Suomen presidentinvaaleihin. Tämä on erittäin tärkeä huomio, jos kohta käännämme sen päälaelleen.Tässä Kansan Äänen numerossa on kuitenkin parempi tarkastella vasemmistoa itseään – sen sijaan, että aina tähyäismme toisaallee, ikään kuin ulkoista vihollista etsiäksemme, mikä sitten muka tiivistäsi rikkonaisia rivejä rintaman tällä puolen. Vaikka tämäkin on tiettyyn pisteeseen hyvä tapa ja suorastaan välttämätön – kun militantismista puhutaan – on kuitenkin tehdä tiliä myös omissa piireissä. Se on sitä ”itsekritiikkiä”, jota nykyään ei tahdo rivien muutenkin harvetessa enää löytyä.

Rosa Luxemburgin pääteos avain omaan aikaamme

Tärkein asia on nyt tunnistaa se, missä kulkee reformin ja vallankumouksen välinen raja. Käytetään tässä tukena Rosa Luxemburgin tunnetuinta teosta Sozialreform oder Revolution? Alun perin vuodelta 1900 eli vähän yli vuosikymmen ennen ensimmäistä maailmansotaa. Teos on suomennettu nimikkeellä Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous, joten se ei ole Suomessakaan tuntematon, vaikka suomennos tosin onkin 1970-luvun alkuvuosilta.

Ehkä juuri tämä teos mielessään Mauno Koivisto presidentiksi pyrkiessään koetti tehdä pesäeroa kommunisteihin kutsumalla itseään bernsteinilaiseksi. Tällä hän viittasi Eduar Bernsteinin reformi- eli uudistustyöteoriaan, joka oli Luxemburgin teoksen maalitauluna. Tosin Suomessa ei aikoinaan Koiviston kaudella tultu juuri hullua hurskaammaksi siitä, mitä tuo Bernstein – ja siis Koivisto – oikein sanoi.

Joka tapauksessa siitä lähtien monien mielessä on ollut selvää, että Koiviston SDP on yleisemminkin bernsteinilainen eli reformin kannalla – ei siis vallankumouksen. Ja vastaavasti SDP:n vastakohtana poliittisen kirjon vasemmalla laidalla on sitten nykyään Vasemmistoliitto tai suppeammin katsottuna kommunistinen puolue, joka kuitenkin on luonut nahkansa moneenkin kertaan.

Ennen kuin katsomme Luxemburgin teokseen ensinkään, on tajuttava, mikä sosialidemokratian – siis sanan nykyisessä merkityksessä – funktio on ollut. On sanottu, että kapitalisti suosi toisen maailmansodan jälkeen näitä sosialisteja juuri sen takia, että läntisen Euroopan ei suotu luisuvan Neuvostoliiton valtapiiriin kommunistien valtaanpääsyä sallimalla. Annettiin siis kommunismin vaihtoehdoksi sosialidemokratia. Ohitetaan nyt pelkällä maininnalla se, että tosin Neuvostoliitto ja ns. itäblokki ei itsekään kutsunut itseään kommunistiseksi vaan sosialistiseksi.

Thomas Piketty – poimintoja

Tämä käsitys on vahvistettu aika painavasti nykyajan vasemmistoekonomistihirmun Thomas Pikettyn uudemmassa järkäleessä, jonka nimi on käännettynä Pääoma ja ideologia, vuodelta 2019. Kyse ei ole siis aikaisemmasta (2013) ja tunnetummasta teoksesta Pääoma 2000-luvulla.

Tässä teoksessaan Pääoma ja ideologia Piketty sanoo, että kapitalismin pelastamiseksi kapitalismi teki myönnytyksiä sosialismin suuntaan. Vaarana oli nimittäin juuri, mitä ainakin kommunistit ovat uumoilleet: jos sosialismin suuntaan ei tehtäisi myönnytyksiä, länsimaatkin lipuisivat kommunismin piiriin. Tietysti nyt, kun tätä vaaraa ei enää samassa mitassa ole, myönnytyksiäkin on sitten ruvettu purkamaan. Ja vieläpä raskaalla kädellä. Piketty mainitsee progressiivisen verotuksen. Ja jälkikin on ollut sitten karmeaa katsottavaa nimenomaan taloudellista (ja näin ollen kaikkea muutakin) epätasa-arvoisuutta mitattaessa.

Ideologialla Piketty tarkoittaa tässä yhteydessä narratiiveja, joilla eliitti on oikeuttanut yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta. Ennen vanhaan se oli ajatus hallitsijoiden jumalallisesta oikeutuksesta. Nykyään se on hyperkapitalismi, joka pitää epätasa-arvoa oikeutettuna, koska sen sanotaan perustuvan eliitin omiin ansioihin – ja kääntäen tietysti lukee riiston sen uhrien omaksi syyksi. Piketty ehdottaa sitten tämän uuden – ja kuitenkin epäoikeutetun – asiantilan muuttamiseksi joitakin toimenpiteitä. Progressiivisen verotuksen ja perintöveron kiristäminen ovat vain muutamia niistä. Hän ehdottaa myös työntekijöiden osallistumista ykstyisten yhtiöiden johtoon, kuten – hänen mukaansa – Ruotsissa ja Saksassa.

Luxemburgin Bernsteinin kritiikki ja oma aikamme

Vaikka Luxemburg ei näitä vaihtoehtoja suoraan maininnutkaan, ne tulevat hyvin lähelle sitä, mitä hän otti puheeksi. Nimittäin ammattiliitot ja osakeomistuksen leviämistä yhteiskunnassa yhä laajemmalle ja syvempiin riveihin.

Kuitenkin nämä ovat juuri niitä bernsteinilaisia toimenpiteitä, joiden Luxemburg sanoo johtavan kapitalismin raadollistumiseen entisestään – kunnes kapitalismi voi karistaa yhden tärkeimmistä naamioistaan: sen, että kapitalismi turvaa demokratian, sillä se tarvitsee demokratiaa toimiakseen. Vaikka Piketty onkin enemmän Bernsteinin kuin Luxemburgin linjoilla, hänkin varmaan myöntäisi, että tuo puhe demokratiasta on yksi noista ideologioista, joita hän ryhtyi teoksessaan tutkimaan – vaikka jättääkin demokratian itsensä tässä mielessä rauhaan.

Ensinnäkään Luxemburg ei pidä ammattiliittoja ja demokratiaa – siis hänen kontekstissaan työväen poliittista osallistumista parlamentaariseen demokratiaan – pahoina asioina. Vaikka ne itseisarvoiksi kohotessaan päätyvätkin vain pönkittämään kapitalismin valtaa – vähintäänkin tietynlaisina viikunanlehtinä – ne ovat hyviä asioita sikäli, että ne lisäävät työväenluokan luokkatietoisuutta. Haasteena tässä vain on se, ettei työväenluokan sitten pidä myydä sieluaan kapitalismille siinä luulossa, että työväenluokan oma luokkatietoisuuskin on peräisin viime kädessä sen pahimmalta viholliselta eli kapitalismilta. Ja näinhän on käynyt juuri kansallisille oikeistoille, jotka ulkoistettuina yksityisinä yrittäjinä tai perinteisenä työväestönäkin tunnustautuvat mieluummin ns. äärioikeiston kuin perinteisen työväenliikkeen kannattajiksi (ja syy on samalla tavalla jälkimmäisen itsensä) – kun rajalinja kulkee nyt esim. Suomen kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä.

Kuva opiskelijakapinoiden ajalta 1967/68 (Länsi-Berliini; julkaissut House of History). Rosa Luxenburg ja Karl Liebknecht olivat Saksan poliitikkoja, vallankumouksellisia ja marxilaisia. Varsinkin radikaali nuoriso kunnioittaa Rosa Luxenburgin muistoa hänen vallankumouksellisen toimintansa vuoksi. Luxenburgin Bernstein kritiikki osuu hyvin meidän aikamme poliittiseen ytimeen myös Suomessa. [Kuva: Creativa Commons (CC BY-SA 2.0)]

Näin on kuitenkin käynyt. Tässä ei tarvitse kuin luoda katsaus siihen, mitä Suomessa tapahtuu nyt vuonna 2023. Kun Vasemmistoliitto oli Suomen hallituksessa, Suomeen päätettiin hankkia jenkkihävittäjäkoneet ja liityttiin Natoon.

Vaikka Vasemmistoliitto on – samoin kuin äsken mainittiin – varmasti tehnyt työväenluokan kannalta paljon hyvääkin, tätä yksinkertaista tosiasiaa ei voi puhumalla muuksi muuttaa. Nyt kun mieli tekee naureskella vasemmiston heikkoutta ensimmäisen maailmansodan alla – jolloin myös länsimaiden kommunistinen liike alkoi lipua aikansa sodanlietsonnan piiriin – miten tuo kaukainen aikakausi muka eroaa omasta ajastamme? Loppukatsannossa voi jopa vaikuttaa siltä, että Vasemmistoliitto päinvastoin suitsikin työväenluokan – ja siinä samassa rauhanliikkeen – suun, sen sijaan että olisi niitä mitenkään edesauttanut.

Ei pitäisi myöskään olla yllätys, että Luxemburg kiinnitti huomiota oman aikansa kapitalismin militarismiin. Hän ei tuota yhteyttä kovasti selitä, mutta meidän ei tarvitse puolestamme muuta kuin katsoa taaskin ympärillemme. Miten Nato ja EU tuntuvat olevan niin tiiviisti liitoksissa toisiinsa, että niiden eräänlaiset pääkaupungitkin ovat samoja? Onko tämä muka sattumaa, vain tarvitseeko kapitalismi militarismia?

Piketty sanoo, että kapitalismi johtaa sotaan, koska se ensin johtaa epätasa-arvoisuuden lisääntymiseen. Luxemburgin sanomisista saa kudottua kokoon sellaisen selityksen, että sota auttaa kapitalismia purkamaan demokratian sotatilanteen hyväksi. Tämänhän näemme omanakin aikanamme, kun Ukrainassa on nyt puhuttu peruutettavaksi kaikki vaalit sodan verukkeella – ja oppositiopuolueet on jo muutenkin kielletty. Ja soraäänet, kuten Gonzalo Lira, joka asui Harkovassa, on nyt häipynyt tutkalta jo toistamiseen.

Vasemmiston pitäisi ymmärtää, kuinka vaarallinen tilanne kaikkiaan on – sen sijaan, että vahingoniloisina ilkamoitaisiin siitä, mitä poliittiselle vastustajalle tapahtuu. Nyt Saksassa puolestaan puhutaan vakavasti jo AfD:n julistamisesta laittomaksi. Tämä liittyy Suomen tilanteeseen sikäli, että persujen rasismi oli kovasti puheena vielä vähän aikaa sitten – kunnes huomio saatiin käännettyä katastrofaalisesta Ukrainan sodasta toiseen puheenaiheeseen, nimittäin presidenttipeliin.

Rasismi ei kuitenkaan ole tässä perimmäinen syy. Perimmäinen syy on nimittäin se, että AfD vastustaa Ukrainan sotaa. Sillä, että persut ovat olleet silmätikkuina, lähetetään signaalia ulkomaille (Niinistön bravuuri), että Suomessa myös kansallismielinen oikeisto – siis perussuomalaiset – on yhtä mieltä Ukrainan sodasta eikä Suomesta ole tulossa mitään sitä uhkaavaa haastetta.

Tekoäly

Ja tässä on sitten oltava suomimatta ketään osanottajaa liian kovasti. Edes Vasemmistoliittoa. Nyt kun Stubb otti puheeksi trollit, joilla hän selittää tarkoitettavan some-tilejä, joiden takana ei ole edes oikea ihminen, on kysyttävä, missä määrin enää minkään takana on oikea ihminen. On ikävä ottaa puheeksi tekoäly, joka ohjaa nykyään jo markkinoita. Mutta sen käytöstä löytyy yhä havahduttavampia esimerkkejä. Esimerkiksi YouTube-videoita katsellessa voi tavata tahtomattaankin sellaisen mainoksen, jossa markkinoidaan tekoälyfirmaa, jonka potentiaali on osoittautunut jo Ukrainan sodassa.

Ukrainan sota on mainoksen itsensäkin mukaan erinomainen laboratorio tekoälyn kehittämiseksi uuden ajan sodankäyntiä varten. Tosin mainos mainitsee Zelenskyin aikamme Churchilliksi ja muuta aika totuuspakoista väittämää, jota propagandan syöttämä yleinen mielipide tosin osaa enää edes kyseenalaistaa. Puhumattakaan siitä, että YouTube sallii tämän mainoksen pyöriä – kun esim. Scott Ritterin kanava pantiin kiinni ilman mitään ennakkovaroituksia ja syitä esittämättä – on kuohuttavaa sinänsä. Mutta kuohutuksesta selvittyämme voimme kysyä, missä määrin tuo sama tekoäly vaikuttaa juuri tuohon Stubbin kehystämään presidenttipeliin. Jo nyt Suomen valtamediaa seuratessa kokee hyvin selvästi, että näiden artikkeleiden takana ei välttämättä enää ole edes oikea ihminen. Se, että Yhdysvalloissa sanotaan äänestyslaitteita kopeloidun, ei ole silloin sekään kuin vain osa koko totuudesta – olivatpa nuo väitteet tosia vai eivät.

Vasemmistolla riittää siis tehtävää joutuessaan taistelemaan kokonaan uudessa kentässä. Toisaalta tässäkään pelissä ei ole ennakkoon selviä voittajia ja häviäjiä. Yhdysvaltain hallinnosta on nimittäin kuulunut senkinlaista ääntä, että USA ei enää pysty vakoilemaan yhtä tehokkaasti kuin ennen juuri sen takia, että Venäjällä ja Kiinalla on liian tehokkaat tekoälyohjelmat.

Lienevätkö läntisen arvoyhteisön katastrofaaliset virhearvioinnit Ukrainan sodassa juuri tuon syytä – eikä vakoojien korvikkeeksi kehitetyt ohjelmat sitten olekaan tehtävänsä tasalla, ainakaan kun vastassa on todellinen vastustaja? Uudessa todellisuudessa ei kuitenkaan ole väliä sillä, kuinka monta virhearviointia esimerkiksi Stubb on jo tehnyt, kun tekoäly hoitaa hänet presidentiksi.

Avaimena tietoiseksi tuleminen

Mikä marxismilta tähän neuvoksi? Yksinkertaisesti sanottuna – eikä sitä monimutkaisemmin tarvitsekaan sanoa, sillä konsti on itsessään yksinkertainen – neuvo on se, että ihminen tulee tietoiseksi siitä, mikä hänen oma – ja hänen luokkansa – rooli on tässä uuden ajan käsikirjoituksessa ja tempautua sitten tuon uuden tietoisuutensa avulla irti tuosta vallitsevasta kehityksestä.

Näin estytään vaipumasta apokalyptisiin uskonnollisiin lopunajan tunnelmiin, jotka vain omasta puolestaan vahvistavat tuota negatiivista kehityskulkua. Kuten Luxemburg sitten lopuksi esittää, tässä vastarinnassa tullaan tekemään virheitä, mutta virheistä on opittava, kunnes tilanne on hallinnassa ja kaiken kruunaa menestys. Kaiken takana on sittenkin oikea ihminen.

Jonathan Widell

Tässä teoksessaan, jonka alkuperäinen nimi oli ”Pääoma ja ideologia” Rosa luxenburg pohtii Bernsteinin ajatuksia, joiden Rosa esittää johtavan entisän kovempaan kapitalistien valtaan. Rosan näkemykset ovat hyvin lähellä totuutta tänään. (Teos löytyy edelleen antikvariaateista)