Luther ja Erasmus Rotterdamilainen – Uskonnollisen kiistan marxilaista analyysiä (Osa 3)

Luther reformaatiotyöryhmänsä kanssa, mukana myös Erasmus Rotterdamilainen (kuva: Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 23.1.2024

Olemme Kansan äänessä nyt tutkailleet parisen viikkoa sitä, miten uskonnolliset kysymykset – nimenomaan Lutherin ja Erasmus Rotterdamilaisen eli protestanttisen ja katolisen uskon väliset kysymykset – ovat ymmärrettävissä marxilaisuuden lähtökohdista. Yleistuloksena on ollut se, että oikein hyvin, vaikka Marxin suurisuuntaiseen analyysiin siirtymisestä feodaalisesta porvarilliseen yhteiskuntaan lisättäisiin suurikin määrä historiallista dataa, jota ei monella muulla taholla ei ole ollenkaan tutkittu tai ainakaan pantu samalaiseen tiiviiseen nippuun kuin nyt Kansan äänessä.

Tuo ”suurisuuntainen analyysi” on kuitenkin jäänyt vähän vähemmälle huomille. Joten korjataan se puute nyt ainakin ensi alkuun tässä. Marx käsitteli tätä asiaa ennen kaikkea Pääomassaan ja erityisesti sen kolmannen niteen kuudennessa osassa, jonka otsikko on ”Kapitalistisen maavuokran synty”. 

Se taas sijoittuu yleiseen Marxin ja Engelsin havaintoon siitä, että historiaa ajaa eteenpäin yhteiskunnan vastakkaisuudet ja eriarvoisuudet ja viime kädessä luokkasota. Luokkasotaa Friedrich Engels puolestaan tarkasteli vielä erikseen erityisesti teoksessaan Työväenluokan asema Englannissa. Yhdessä Engels ja Marx tietysti kirjoittivat Kommunistisen manifestin, jossa luokkasodalla oli tärkeä asema.

Augustinuksen ”Jumalan valtio”

Miten sitten sijoittaisimme oivalluksemme Lutherista ja Erasmuksesta noihin laajempiin kehyksiin? Siis missä se siirtymä feodaaliyhteiskunnasta porvarilliseen yhteiskuntaan näkyy? Näihin kysymyksiin vastataksemme meidän on otettava vähän eri tulokulma.

Kuka oli esimarxilaisen ajan suurin ajattelija, ennen kuin Marxia oli? No sehän on tietysti kirkkoisä Augustinus (354 – 430 jKr.). Vaikka Marx ja Augustinus harvoin esiintyvät parina missään, nämä kaksi ovat sikäli verrannolliset, että molemmat pohdiskelivat sitä kysymystä, mikä on tie parempaan maailmaan. Augustinukselle se oli tietysti hänen samannimisen pääteoksensa keskeinen teema: Jumalan valtio. Marxille se oli jälkikapitalistinen yhteiskunta.

On sitten hiukan ongelmallisempi asia määrittää, mitä kumpikaan näistä käytännössä tarkoittaa. 

Ongelmahan on tuttu marxismin kohdalla, mutta vielä ilmeisempi se on Augustinuksen kohdalla: mikä nimittäin se ”Jumalan valtio” on? Onko se taivaassa vai maan päällä?

Niin taivaassa…

Valitaan tähän vastaukseksi ensin se tavanomaisempi, että se on taivaassa. Vaikka mitä se siellä taivaassa tekisi, jos ei sillä olisi mitään kosketuskohtaa maanpäälliseen? Miten nämä kaksi nivoutuvat yhteen, on juuri se kinkkinen asia. 

Mutta sikäli kuin Jumalan valtio on taivaissa, kyseessä on tietty hierarkkinen systeemi, jossa henkiolentojen käskysuhteet ovat kiveen kaiverretut ja jossa jokaisella niistä on oma paikkansa. Jumalan valtion innoittamaksi ehdottomaksi ykkösteokseksi on katsottu Danten Jumalallinen komedia, josta näkyvät juuri nuo hierarkiat: helvetissä on niin ja niin monta kerrosta, samoin kiirastulessa ja paratiisissa. Ehkä tuon Jumalan valtioksi voisi katsoa tuon koko järjestelmän, vaikka siksi luontevinta onkin katsoa tuo paratiisi.

Tuo ajattelu elää kuitenkin selvästi edelleen katolisessa opissa. Sen kulmakiviä – jos näin voi sanoa – on pyhien yhteisö tuonpuoleisessa. Siellä ovat huipulla Isä Jumala ja muu Pyhä Kolminaisuus, ja näiden alla on Neitsyt Maria, sitten ovat pyhimykset, jotka puolestaan asettuvat omille sijoilleen ja keskinäisiin hierarkioihinsa. Ne, jotka ovat ylempänä, kuten Maria tai Jeesus, voivat sitten luovuttaa ansioitaan niiden uskovaisten hyväksi, jotka eivät inhimillisen vajavaisuutensa ja epäpuhtautensa takia itse voi ansiota hyvistä teoistaan saada – eivät ainakaan riittävään tai haluamaansa määrään.

…kuin maan päällä

Mutta oli tuo Jumalan valtio maan päälläkin. Näin ainakin voitaisiin väittää, kun katsoo, missä olosuhteissa Augustinus tuon teoksensa kirjoitti. Hän kirjoitti sen parisen vuotta sen jälkeen, kun visigootit ryöstivät Rooman vuonna 410. Vaikka nuo visigootit olivatkin kristittyjä, he olivat areiolaisia kristittyjä: he eivät siis uskoneet Jeesuksen olevan Jumala. Ei ole siis täysin totta se, mitä usein sanotaan: roomalaiset olivat tapauksen jälkeen niin järkyttyneitä, että syyttivät tuhosta kristittyjä. Nuo syytetyt olivat nimenomaan kolminaisuusoppiin uskovia kristittyjä – siis sellaisia, jotka uskoivat, että Kristus on Jumala. Mitä visigootit eivät siis uskoneet. Osaksi kai tästä syystä Augustinus sisällytti teokseensa kolminaisuusopin puolustusta.

Ja se eräänlainen ihme, joka tekee tästä Jumalan valtion maan päällä, on se, että nämä kansat, jotka säntäsivät kansainvaellusten aikana Rooman valtakuntaan ja jotka olivat areiolaisia, eivät sitten loputtomiin areiolaisina pysyneet vaan kääntyivät lopulta kolminaisuusopin kannattajiksi. Käytännössä tämä merkitsi myös paavin vallan hyväksymistä. Ensimmäinen näistä kansoista olivat frankit, joiden Kaarle Suuri perusti oman kolminaisuusoppia kannattaneen valtakuntansa ja lyöttäytyi yksiin paavin kanssa.

Tästä yhteistyöstä kehkeytyi sitten Pyhä Saksalais-roomalainen valtakunta. Eli siinäpä se Jumalan valtio sitten tietyllä tapaa on. ”Saksalainen” tästä valtakunnasta tuli Kaarle Suuren dynastian jälkeen ns. Saksilaisen dynastian alaisuudessa: Otto I, Otto II, Otto III jne. Tai oikeastaan jo Kaarlen aikana, sillä Kaarle hallitsi valtakuntaansa lähinnä Aachenista – siis nykyisestä Saksasta.

Paluu antiikin ihanteisiin renessanssin aikana

Kaarle on tärkeä hahmo myös siksi, että hän sai aikaan ns. karolinkisen renessanssin. ”Renessanssi” tunnetaan kylläkin lähinnä myöhempänä – keskiajan jälkeisenä – aikakautena, johon myös uskonpuhdistus ajoittuu. Renessanssi tarkoittaa ”uudestisyntymistä”, ja mikäpä tuossa olisi muukaan uudesti syntynyt kuin antiikin kukoistus, jota ”pimeä keskiaika” oli tullut varjostamaan. Noiden kahden ajanjakson – siis antiikin ja renessanssin – puristuksissahan keskiaikaa ruvettiin keskiajaksi kutsumaankin.

Tämä on hyvin tärkeä seikka, kun peilaamme tätä historiaa Marxin kuuluksi tekemään siirtymään feodaaliyhteisöstä porvarilliseen yhteisöön. Renessanssi ei nimittäin välttämättä olisi jakanut sitä Marxin ja häntä aikaisemmin Hegelin kannattamaan katsomukseen, että historiaa leimaa eteenpäin meno. Päinvastoin renessanssi katsoikin oman voimansa olevan siinä, että se ammensi voimansa menneisyydestä – siis antiikista. Ja koska Eurooppaan oli jo ennen renessanssia laskeutunut tuo ”Jumalan valtakunta” tuossa käsittelemistämme muodoista jälkimmäisessä – maallisemmassa – muodossa, erittäin tärkeä osa tätä uudestisyntymää oli myös kristinuskon nostaminen valoon siitä pimeydestä, jonka valtaan keskiaika oli sen saanut kaapatuksi.

Aatteellisten siirtymien takana on taloudellinen muutos: antiikista nykyaikaan

Näin siis aatehistorialliselta kannalta. Tämä nyt ei ole ihan marxilainenkaan selitys, mutta sanotaan nyt sillä tavalla, että näitä tämänaikaisia tapahtumia tarkasteltaessa on hyvä muistaa, että marxilainen historiallinen materialismi on hyvin paljon myöhäisempää perua – eikä olisi ollut ollenkaan se tapa, jolla tuskin kukaan ennen Marxia olisi omaa itseään ja aikaansa ymmärtänyt.

Mutta me ymmärrämme (paradoksaalisesti riippumatta siitä, tunnustaudummeko marxilaisiksi vai emme). Lyödään siis noiden äskeisten aatehistoriallisten luiden ympärille vähän marxilaista – tai ylipäänsä vain taloudellista – lihaa.

Tavallisesti nimittäin katsotaan, että keskiaika oli se väliin jäänyt kulttuurillisen rappion aika, joka oli antiikin kukoistuksen ja uuden ajan uuden kulttuurillisen nousun välissä. Tätä näkemystä kannatti nimenomaan tuo mainittu renessanssi, joka on siis ”uudestisyntyminen”. Tässä – kuten monessa muussakin asiassa – tämän kulttuurillisen ilmiön taustalla on kuitenkin myös taloudellinen syvärakenne.

Uuden ajan paluu antiikin kolikoihin ja tieverkostoon

Ne uudet – tai uudeksi katsotut – ilmiöt, jotka leimasivat uutta kulttuurillista nousua taloudellisesti, olivat olleet arkipäivää nimittäin jo antiikin aikana. Yksi näistä taloudellisista pohjailmiöistä oli niinkin arkipäiväisen asian kuin kolikkojen käyttö. Tunnettiinhan kolikot jo Jeesuksen aikana, sillä evankeliumeissakin kolikkoihin viitataan tuon tuosta. Kuten siihen kolikkoon, jonka tiimoilta Jeesus sanoi, että antakaa keisarille, mikä keisarin on.

Toinen taloudellinen seikka, joka oli painunut alhoon keskiajalla, oli tieverkosto. Hyvin tunnettuahan on roomalaisten tieverkko, jossa ”kaikki tiet vievät Roomaan”. Tuo tieverkosto oli sekin jäänyt rappiolle keskiajalla. Se saatettiin uuteen uskoon taas renessanssin aikana – tai oikeastaan jo myöhäisenä keskiaikana.

Se, että nuo molemmat seikat olivat pimennossa keskiajalla, taas on feodalismin syytä. Ihmisillä on feodaalisysteemissä oma vakaa paikkansa. Ihmisiä ei paljon liikkunut paikasta toisiin, sillä jokainen määritteli oman paikkansa sen maa-alueen näkökulmasta, johon hän oli sidottu. Joko maanomistajana tai työntekijänä. Maanomistajillakin oli sitten omat suuremmat maanomistajansa, johon he olivat alisteisessa suhteessa.

Ylimpänä käskyttäjänä oli sitten ainakin periaatteessa Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari. Näin ainakin manner-Euroopassa, vaikkakin tämän keisarikunnan laajuuden vuoksi tuo käskyvalta oli lähinnä periaatteellinen, sillä juuri puutteellisten liikenneyhteyksien takia ei keisarikaan aivan vapaasti pystynyt liikuskelemaan tiluksillaan, mikä taas nosti alempien maanomistajien valtaa – aina keisarin valtaa uhaten.

Feodaali- ja porvariyhteiskunta vuosisadat limittäin niin taivaassa kuin maan päällä

Se, että feodaaliyhteiskunnasta olisi sitten nopeasti siirrytty porvarilliseen yhteiskuntaan, on aika karkea yleistys. Nimenomaan omaa valtaansa pönkittääkseen keisarinkin oli turvauduttava nousevaan porvaristoon, josta äärimmäisenä esimerkkinä on keisari Kaarle V:n tukeutuminen historian rikkaimmaksi henkilöksi mainitun Jakob Fuggerin taloudelliseen valtaan. Tunnetut Augusburgin valtiopäivät järjestettiin Augsburgissa siis juuri sen takia, että Augsburg oli Fuggerin suvun keskuspaikka.

”Karkea yleistys” ei kuitenkaan jää tuohon feodaali- ja porvariyhteiskunnan ajalliseen limittymiseen. Siirtymän heijastumana – ellei peräti alkulähteenä – oli siirtymä hengellisessä elämässä, joka puolestaan huipentui uskonpuhdistukseen. Tosin siirtymä oli havaittavissa jo aikaisemmin esimerkiksi fransiskaanien nousussa vanhanlaisen benediktiiniläisjärjestelmän rinnalle – ja juuri tuon taloudellisen muutoksen johdosta, kuten esim. William Short (fransiskaani itsekin) on hyvin selittänyt.  

Feodaaliyhteiskunnan hengellinen heijastus oli nimittäin ollut juuri tuo armotalous ansioiden aarteistoineen: sehän oli käsitteellisesti lukkoon lyöty järjestelmä, jossa siinäkin jokaisella oli oma muuttumaton paikkansa, joka määräytyi hierarkkisin suhtein toisiin tuonpuoleisiin olentoihin. Nämä olennot voivat sitten olla esim. enkeleitä, joiden välisiä suhteita ”enkelitohtori” Tuomas Akvinolainen käsitteli myöhempien sukupolvien ihmetykseksi. Samaan taloudenhoitoon kuuluivat myös pyhimykset ja myös kuolleiden sielut, jotka voivat sijoittua paitsi taivaaseen myös kiirastuleen tai helvettiin. Ja tietysti kuvaan kuului myös paholainen, kuten Danten helvetistä muistamme.

Uskonpuhdistus taloudellisen muutoksen tulkkina – ja airuena

Merkittävä muutos tähän järjestelmään tuli viimeistään Lutherin myötä. Kun uusi liikkuva ja individualistisempi aika vaatii myös uudenlaista hengellisyyttä, yksilön vapaus korostui myös käsityksissä tuonpuoleisesta.

Enää ei käynyt laatuun, että ihmisen pelastus oli riippuvainen tuosta tuonpuoleisesta hierarkiasta. Asia vähän vääristyi, kun Luther esitti asian niin, että noiden henkiolentojen ansiot oli ansaittava hyvillä töillä. Heidän ansiothan tulivat jonkun osaksi armosta. Kun kuvaan mukaan kuitenkin tunkeutui taloudellinen realiteetti, ei se tältä enää vaikuttanut. Luther poimi Johann Tetzelin lausumaksi mainittua iskulausetta ”kun kolikko kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”.

Lutherin ongelma oli sitten, miten tämä itsenäistynyt yksityinen uskova voi välttyä ylpeyden synniltä. Tähän lääkkeeksi Luther alkoi korostaa Jumalan kaikkivaltiutta, niin että itsenäistymään pyrkivä ihminen sai käsityksensä omasta arvostaan pelkästään Jumalan armosta – tosin ensin oman arvottomuutensa tunnustaen. Pian ei entisesti hengellisestä järjestelmästä ollut jäljellä kuin Pyhä Kolminaisuus, missä taas kaikkien kolmen henkilön välillä vallitsi ehdoton tasa-arvo, kuten ns. Athanasioksen uskontunnustuksessa korostetaan: ”Tässä kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa eikä myöhempää, ei mitään suurempaa eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia ja keskenään samanarvoisia…” Suotta ei Luther pitänyt tätä uskontunnustusta suuressa arvossa.

Erasmuksen ja Lutherin kiista tahdon vapaudesta ylärakenteen ylärakennetta

Tämä siirtymä oli oikeastaan pohjana sitten Erasmuksen ja Lutherin väliseen kiistaan tahdon vapaudesta, jota on kutsuttu uskonpuhdistuksen suurimmaksi kiistakysymykseksi, kuten esim. Miikka Ruokanen selittää. Jos asiaa kuitenkin perusteellisemmin penkoo, Lutherin korostama tahdon sidonnaisuus on kuitenkin vain ikään kuin naamio sille, että tätä kautta yksilö pääsi täydelliseen vapauteen paitsi lain orjuudesta myös paavin vallasta (jota käsittelevä kirjoitus muuten on Suomen lutherilaisen kirkon tunnustuskirjoja). Muuttuipa paavi suorastaan Antikristukseksi.

Täydellinen siirtymä ei suinkaan ollut maalliseltakaan kannalta. Luther pysyi edelleen keisarin alamaisena ja lutherilaiset maat pysyivät edelleen Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan osina. Silloinkin kun ruotsalaiset (lue: suomalaiset) tulivat Saksaan protestantteja puolustamaan keisaria vastaan, Ruotsin hallintaan siirtyneet alueet, kuten Länsi-Pommeri ja Bremen, pysyivät valtakunnan osina ja siten periaatteessa keisarin alaisuudessa.

Vanha feodaalijärjestelmä ei siis tässäkään suhteessa heti kukistunut. Periaatteessa se säilyi vielä 1800-luvun alkuun, eikä muutosta siihen tullut Saksan alueelle, ennen kuin Napoleon pisti pienet ruhtinaskunnat kumoon – ikään kuin korostaen, ettei keisarilla ollut enää mitään todellista valtaa. Muuten kuin sikäli, kuin Napoleon itse oli keisari – jollaiseksi hän sitten julistautuikin. Saksa siirtyi sitten Napoleonin itsensä kukistuttua panemaan keisarikuntaa uuteen uskoon hankkiutumalla Preussin keisarien – Hohenzollerien – alaisuuteen, mihin Hohenzollerien ja Habsburgien satoja vuosia vanha kilpailu sitten huipentuikin, kunnes Hohenzollerit itse kukistuivat ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä.

Alankomaissa, joka oli Erasmuksen aikana Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ydinalueita, tuota Lutherin kapinallisuutta ei välttämättä katsottu hyvällä silmällä. Eikä Erasmus – tämän alueen kasvatti – ainakaan Lutherin oppeja kokonaisena niellyt. Osan kylläkin. Mutta kun Lutherin nostama hyökyaalto sitten rantautui Alankomaihin, muutos oli sitten sitäkin rajumpi – sillä tuloksella, että toisin kuin saksalaiset lutherilaisalueet, Alankomaat itsenäistyivät keisarikunnasta. Alankomaista uudet tuulet ajautuivat puolestaan Englantiin 100 vuotta myöhemmin mainiossa vallankumouksessa, kun sinne saapunut protestanttisuus oli jäämässä katolilaisuuden jalkoihin.

Marx ja Engels – ja Lenin – itsekin sijoittuvat näihin historiallisiin kehyksiin

Ja näin pääsemmekin sitten siihen aikaan, jolloin alkoivat Marx ja Engels vaikuttaa 1800-luvulla. Oikeastaan tässä maailma jatkoi sitä samaa rataa, johon se oli ajautunut jo renessanssin aikana. Liikenneyhteydet paranivat entisestään, mukaan tulivat höyrylaivat ja höyryveturit. Vanha kangasteollisuus, johon esim. Fuggerin suvun varallisuus oli alun perin perustunut ja joka oli ollut merkittävässä tekijässä Kaarle V:n ja Jakob Fuggerin pyrkimyksessä laajentaa keisarikunnan valtaa silloiseen tekstiiliteollisuuden keskukseen Flanderiin, olikin muuttanut Englantiin, jossa sen siivittämä teollinen vallankumous johti juuri niihin sosiaalisiin epäkohtiin, joista sekä Marx että Engels kirjoittivat.

Siirtymä feodalismista porvarilliseen yhteiskuntaan kesti siis satoja vuosia. Maa, jossa Marxin ja Engelsin ”karkea yleistys” jyrkästä siirtymästä piti tarkemmin paikkansa, olikin Venäjä. Siellä siirtymä ottikin sitten aimo loikan, kun V.I. Lenin nousi valtaan.

Ne kehityslinjat, jotka Marx ja Engels ja sittemmin Lenin hahmottelivat, ovat kuitenkin juuri tuon yleistyksensä vuoksi niin puhuttelevia. Edelleenkin nyt vuonna 2024 olemme vielä sillä jatkumolla, jota pitkin maailma on ollut liikkunut viimeiset vuosisadat. Tahti on aina jäänyt yllätykseksi. Joskus suuntaa näyttää olevan takaisin kohti feodalismia, kuten amerikkalaiset Neil Howe ja William Strauss näyttäisivät esittävän kirjassaan The Fourth Turning.

Eikä tämä ajatus aivan vieras ole Leninillekään. Hänen mottonaanhan tunnetaan ”yksi askel eteen ja kaksi taakse”. Jos kuitenkin historia nähdään edistyvänä prosessina, jossa teesiä ja antiteesiä seuraa synteesi, kuten Hegel ja hänen jälkeensä Marx opettivat, suuntana historiassa kuitenkin on kulku eteenpäin. Sitähän kukaan ei kai ole sanonut, että tuo liike olisi kitkatonta. Päinvastoin Marx ja Engels opettivat, että kaiken kitkan takaa kajastuu tuo jatkuva eteenpäinen liike. Sitä vain on ohjattava oikealla teoreettisella työllä – ja sitten toiminnalla.