Kulkumiesprofessori
Emeritusprofessori Keijo Korhosen (23. helmikuuta 1934 Melalahti, Paltamo – 6. kesäkuuta 2022 Tucson, Arizona, Yhdysvallat) poismenon ajankohtaan liittyy vahvaa – historian lehtien havinan sävyttämää symboliikkaa: käytännössä koko hänen elämäntyönsä punaisena lankana voi pitää toimintaa tämän kansakunnan, Suomemme, järkähtämättömän suvereniteetin säilyttämisen ja säilymisen puolesta.
Tämä maa ei saanut olla kaupan; sen sijaan poliittinen eliittimme on nyt yli puoluerajojen antautunut harkinta- kyvyn puutteestaan ja älyvajeestaan johtuen tarjolle tulleiden kontekstuaalisten konfrontaatiovoimien vietäväksi. Heidän, tosiasiallisesti jo 1990-luvun alkupuolelta vain vaivoin hallinnassaan pitämä natokiima on saavuttanut kliimaksinsa. Sen tuloksena de facto: Paasikiven-Kekkosen-Korhosen linja dementoitui eduskunnan tiistaina 17.05.2022 tekemällä päätöksellä. Siitä me, tähän katastrofaaliseen valintaan osattomatkin tulemme, ei niin kaukana siintävässä tulevaisuudessa, maksamaan järkyttävän hinnan.
Professori
Vaikka piipahdus ulkoministeriöstä Helsingin yliopiston poliittisen historian professoriksi vuonna 1974 kesti vain parisen vuotta, presidentti Kekkosen pyydettyä yllättäen professori Korhosta ulko- asiainministeriön johtoon syksyllä 1976, ei tuo piipahdus varmaankaan vailla merkitystä ollut siinä vaiheessa, kun vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin, lahjakas, monisärmäinen oman tiensä kulkija päätti ottaa etäisyyttä synnyinmaahansa – suuntanaan Tucson, Arizona, Yhdysvallat.
Headhuntereiden avustamana Korhoselle tarjottiin tuolloin paikallisesta yliopistosta vierailevan professorin pestiä. Siitä tuli pitkäkestoisin kiinnitys hänen monipuolisessa urassaan.
Käsitykseni on, että ko. professuuri tuli Korhoselle kuin taivaan lahjana. Hän tiesi syvällä sisimmässään, että vakavaan, kansallista identiteettiään koskeneeseen kriisiinsä valahtaneessa Suomessa, olisi hän tänne jäädessään joutunut käymään turhauttavaa taistelua kansallisvaltiomme alasajon diletantteja vastaan. Viisas mies saa tyhjän pyytämättäkin.
Yhä sirpaloituneemmaksi ja repivämmäksi käyvässä ajassamme meiltä pääsee usein unohtumaan asiantuntijuuteen liittyen, se – kuka ansaitsee tulla noteeratuksi asiantuntijana, jota me muut vähäpätöisemmät voisimme varauksetta, tarvittaessa, referoida. Saisiko professorikuntaan nousseelta ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijalta edellyttää kulloinkin esittämiensä analyysien uskottavuuden takeeksi jonkinasteista kuluttajansuojaa?
Tarkentaen: Mitä relevanttia, ajanpatinan kestävää jää jäljelle niiden monenkirjavien, asiantuntijan sädekehällä kuorrutettujen tohtoreiden tai professoreiden ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme koskevista ”syvä- analyyseistä”, aikarajauksella 1990- luvun alusta, siihen hetkeen, kun Suomen natokupla kaikessa karseudessaan lopullisesti puhkeaa!?
Kulkumies
Ohikiitävässä hetkessä, joskus vuosia sitten, professori Korhosen rouva, Anita, tuli minulle todenneeksi, ehkä hiukan tuskastuneenakin, kuinka hänen miehensä aiheuttaa heidän maailmalla liikkuessaan toistuvasti hämmennystä passintarkastuksissa, kirjaamalla ammatikseen – kulkumies. Ymmärsin sen johtuneen siitä, että oman tietämyksensä ja osaamisensa alaan liittyvien väitöskirjojen ja väittelijöiden tason huolestuttavasti Suomessa laskettua, professori katsoi aiheelliseksi alentaa arvonsa: ”Jos herra Lehtinen kerran on tohtori, olen minä sitten kai vain kulkumies!”
Suuressa Kirjassa sanotaan: ”Joka itsensä alentaa, se ylennetään” ja päin vastoin: ”Joka itsensä ylentää, se alennetaan.” Kulkumies?
Professori Korhonen teki kanssani sinunkaupat vuoden 1994 presidentinvaalien aikoihin. Siitä huolimatta myönnän – en koskaan täysin vapautunut keskinäisessä kanssakäymisessämme kunnioituksen kangistamasta suhtautumisestani häntä kohtaan. Yksittäisistä mieltäni lämmittämään jääneistä tapahtumista, nousee muistojeni kätköistä esille helmikuussa 2014, Helsingissä, Suomalaisella Klubilla pidetty UKK-seuran tilaisuus. Seura muisti Keijoa hänen elämäntyöstään ja hän piti meidät kaikki läsnäolleet otteessaan kiitospuheellaan. Väentungoksessa onnistuin sujauttamaan Anitalle pellavapyyhkeeseen käärimäni, aidommastakin aidoimman riihiruisleivän. ”Voi hyvänen aika, Keijo sanoi tänään aamiaispöydässä kaipaavansa juuri tätä.”
Aavistuksen varassa uskaltaudun ennakoimaan kulkumiehenä maailman lentokentillä esittäytyneen, todellisen kosmopoliitin maineen palautuksen olevan lähempänä kuin uskommekaan. Silloin yksi, jos toinen, joutuu puntaroimaan arvojen ja arvostusten semantiikkaa. Silloin, ei kaikkein vähiten, myös ne alamittaiset tahot, jotka olivat savustamassa Keijoa, Kainuun Sanomien vastaavan päätoimittajan tehtävistä, joutuvat häpeään. Silloin tullaan myös perustamaan Helsingin Yliopistoon Keijo Korhonen-professuuri ja virkaa täytettäessä kriteerit ovat lahjomattomat. Täyttääkö niitä kukaan!?
Niin, lopuksi.
Toivon korviini jossakin vaiheessa kantautuvan Kainuun suunnalta kesäkuun 6. päivään liittyvän uutisen.
Muuan nuori mies, taitaa olla Karppinen nimeltään, korpikommunistien sukua, oli kotoa lähtiessään huikannut menevänsä hiukan ajatuksiaan tuulettamaan saloille. Kotiin palattuaan selvästikin hämmentyneessä tilassa, kertonut kiikkustuolissa istuneelle ukilleen, ettei olisi koskaan uskonut törmää vänsä vastaavaan: ” Siellä saloilla, niin kaukana, että en ymmärrä itsekkään, että sinne eksyin, erään mäentöyrään takaa kuului valtava rytinä ja ryske. Tuli täydellinen hiljaisuus. Kipusin ryteikön läpi ylös tarkistaakseni, mistä on kyse? Vanha, iänikuinen kelohonka oli kaatunut. Kuvittele!”
- Poeka, havahtuu surumieliseltä näyttävä isoisä kiikkustuolistaan. Nousee ja menee kumaraisena lipastokaapilleen, ottaa sieltä esille avaamattoman konjakkipullon – ja lasit. Virkkaa: ”Tunti sitten radiouutisissa kerrottiin Korhosen Keijon Amerikoissa muuttaneen majaa. Sinähän tiijät, että hän oli meijän miehiä, katajaisen kansan miehiä. Eiköhän nosteta malja hänen muistolleen? Totta kai!!!”¶
Matti T. Savolainen