Kliseistä kansanrintamaan – todellisuus narratiivia vastassa

Valtamedia nostaa valitsemiaan ”hyviä ihmisiä” jalustalle palvottavaksi. Time-lehti valitsee joka vuosi vuoden henkilön, joka v. 2022 oli Volodymyr Zelenskyi. Samaisen kunniamaininnan sai muuan Adolf Hitler v. 1938. Muistamme myös Suomen sotaisan pääministerin Sanna Marinin suosion maailman valtamedioissa, mm. Vogue-lehdessä.

Jonathan Widell 28.5.2023

Aikamme kipu tiivistyy ehkä parhaiten siihen, mitä vasta edesmennyt englantilainen kirjoittaja
Martin Amis kirjoitti esseekokoelmansa alussa: ”Kaikki kirjoittaminen on sotaa kliseetä
vastaan. Eikä vain kynän kliseitä vaan myös mielen ja sydämen kliseitä”. Ja koska Amis
kuitenkin mainitsee kynän kliseet, on selvää, että pelkkä kirjoittaminen ei vielä nosta
kirjoittamista kliseiden yläpuolelle. Tarkastellaan.

Tekoäly kirvoittaa näkyviin sen, mikä mediassa on ollut jo pitkään vialla

Olemme nimittäin saaneet tästä valtavasti näyttöä näinä mukamas valistuneina aikoina. Tätä
on näihin aikoihin asti itse asiassa ollut vaikea tarkkaan ilmaista. Sitten tuli tämä tekoäly ja
ennen kaikkea sillä ohjattu chat-ohjelma ChatGTP, joka on viimeisetkin kuolleet sielut
repäissyt hereille ottamaan vaarin sellaisten (kanadalaisten) luminaarien kuin Geoffrey
Hintonin ja Yoshua Bengion varoituksista.
Jo ennen ChatGTP:tä oli journalismi jo tekoälyn otteessa. Esimerkiksi amerikkalaisen
Buzzfeedin liikeidea oli suurin piirtein se, että artikkelit kirjoitetaankin tekoälyllä. Sitten
englantilainen The Guardian julkaisi avoimesti tekoälyllä kirjoitetun artikkelin, joka oli
luontevuudessaan sokeeraava. Siinä tekoäly sanoi jotakin sen tyylistä, että ihmiskunta jää
kakkokseksi.

Klisee on stereotypia – ja kuitenkin sen pahin vihollinen

Ja tästä tulee vääjäämättä mieleen sellaisella, joka jutun on aikoinaan sattunut kuulemaan,
että Naton – siis Yhdysvaltojen – sotilaalliset asiantuntijat perustivat laskelmansa, että Venäjä
valloittasi Kiovan kolmessa päivässä, nimenomaan joihinkin tekoälyn laskelmiin. Tottahan
tuollainen uuden ajan epeli piti ensiksi sotilaskäyttöön saada – kuten niin monet ihmiskunnan
keksinnöistä muutenkin.
Ja tässä kohtaa voisi sanoa, että loppu on historiaa. Tai historian loppua. Tästä riittäisi
purtavaa kaiken maailman älyköille.
Joka tapauksessa tästä voimme sitten siirtyä tämän päivän sodankäynnin ylittämättömään
muotoon – eli informaatiosotaan, jossa varsinkin Ukraina ja sen taustavoimat ovat erityisesti
kunnostutuneet. Tässä informaatiosodalla tarkoitetaan tietysti disinformaatio, jonka
hienouksia on vielä se, että se leimaa disinformaatioksi sen, mikä itse asiassa on
informaatiota (varsinkin jos se on Venäjältä peräisin), ja informaatioksi sen, mikä on
disinformaatiota. Eli se kohottaa informaatioksi sen itsensä.
Ja tästä pääsemmekin sitten kliseisiin. Nimittäin informaatiosodan kulmakiveksi ovat jo
muinaiset eurooppalaiset nostaneet steoreotypit, joka itse asiassa oli alun alkaen tarkoitettu
positiiviseksi käsitteeksi. Ajatus oli se, että stereotyypit auttavat ihmisiä sulattamaan valtavat
määrät informaatiota. Noiden stereotypioiden laatiminen ja valinta jätettiin sitten tavallista
ihmistä parempien tahojen – nimenomaan asiantuntijoiden – huoleksi, sillä tavallinen ihminen
oli liian tyhmä pureksimaan eteensä tulevaa tietoa.
Mutta miksipä muuksi nuo stereotyypit olisivatkaan osoittautuneetkaan kuin juuri noiksi
viheliäisiksi kliseiksi Amisin manaamassa merkityksessä? Kaikkihan me tunnemme nyt vallalla olevat stereotypiat venäläisistä, jotka ovat pahoja, ja ukrainalaisista, jotka ovat hyviä. Joka taas on jatkoa sille, mitä näimme serbien ja esimerkiksi kosovalaisten vastakkainasettelusta 1990-luvulla.
Ehkä klisee onkin tappavampi manaus kuin stereotypia, koska se on niin petollisesti tekniseltä
näyttävä termi. Ainakin tuollaisen hienon sanan viljely, jota ei näissä yhteyksissä järin usein
ole kuultu, herättää jotenkin aistimme ennennäkemättömään nousuun. Näin sopii toivoa.
Siihen tämä kirjoitus ainakin pyrkii.

Minkä väärti on kunkin hetken ihmiskunnia, kun jäljet ovat nämä?

Ja mitkä noita positiivisiä stereotyyppejä olisivatkaan? Tai siis kliseitä nekin? Ja kun
vastustamme sitä ajatusta, että historia on loppu ja historia on siis merkityksetöntä,
vastassamme voi olla raju herääminen.
Yksi positiivinen klisee on se, että hyvälle ihmiselle sataa tunnustusta varsinkin
valtamediasta. Kuten TIME-lehdestä. Otetaan nyt pieni ote TIME-lehden vuoden henkilöistä
viime vuosilta: Angela Merkel (2015), Donald Trump (2016), MeToo-johtahahmot (2017),
Jamal Khashoggi ja muita journalisteja (2018), Greta Thunberg (2019), Joe Biden ja Kamala
Harris (2020), Elon Musk (2021) ja Volodymyr Zelenskyi (2022).
Se järkytys tulee kuitenkin siinä vaiheessa, kun muistamme, että vuoden 1938 ”vuoden mies”
oli Adolf Hitler. Mutta ei tarvitse mennä niinkään kaus, kun tapaamme vuoden henkilön
vuodelta 2007, joka ei ollut sen vähäisempi hahmo kuin Vladimir Putin.
Tämän voi kiepauttaa nyt sillä tavalla, että viime vuoden ”vuoden henkilö” Zelenskyy ei
sittenkään säästy samalta kohtalolta kuin Hitler oman kukoistuksensa jälkeen riippumatta siitä
– tai kääntäen verrannollisesti siihen – miten häntä nyt suitsutetaan. Se, mikä tuota kohtaloa
voi hidastaa, on juuri tuo ihmiskunnan ajattelutoimintojen uskominen tekoälyn haltuun.
Mikä on sitäkin kinkkisempi ilmiö, kun otetaan huomioon se varsin väkevä mahdollisuus, että
lännen sotatoimet Ukrainassa ovat olleet kääntymässä pakkasen puolelle jo kotvan aikaa.
Vaikka se kovin potkii tätä tosiasiaa vasten ja koettaa työntää Venäjän häpeäpenkkiin sen
takia, että sen operaatiot eivät vastanneetkaan lännen omien tekoälyohjelmien ennusteita, ei
tosiasioita voi kovin kauan muuksi muuttaa, vaikka sitä tekoälyllä miten väännettäisiin.

Tekoäly narratiivia luomassa

Mihin siis tuota tekoälyä nykyään tarvitaan – olipa se väärässä tai ei? Mihinpä muuhunkaan
kuin siihen aikamme suurimpaan kliseeseen eli narratiiviin? Ovathan Hollywoodinkin
käsikirjoittajat olleet jo pitkään tietokoneohjelmien varassa välttääkseen ristiriitoja ja
pitääkseen protagonistin ja antagonistin rooliit paremmin omissa karsinoissaan.
Ja tässä onkin muuten syy siihen, miksi elokuvat ovat nykyään niin kehnoja. Niiden tarinat
ovat yhtä puisevia kuin kaikki erikosefektit, joiksi hahmotkin on latistettu, vaikka niitä kaiken
maailman valoshow’lla koetetaan koristella.
Ja mitä Hollywood edellä, sitä tositarinat perässä. Kuten niin monessa muussakin inhimillisen
toiminnan osassa, Hollywoodin opitkin on pantu tietysti sotateollisuuden palvelukseen. Ja jos tämä tuntuu sydämettömältä lauselmalta, pidettäköön mielessä, mitä nyky-Ukrainan johto oli
ennen poliittistsa uraansa: näyttelijöitä ja käsikirjoittajia. Ainoita poikkeuksia taitaa olla
Ukrainan asevoimien komentaja Valeri Zalužnyi, joka juuri palasi pakkolomaltaan, johon
tarinankirjoittajat olivat kaiketi hänet syösseet siitä hyvästi, että hän liian kärkevästi toi esille
sellaista näkökohtaa kuin todellisuus versus narratiivi.

Miten narratiivikin alkaa sotia itseään vastaan

Tästä näkökulmasta toivottavasti alkaa käydä ymmärrettävämmäksi se, missä vaiheessa
Ukraina-narratiivi on nyt: tienhaarassa. Enää ei ole kyse tienhaarasta todellisuuden (eli
freudilaisittain todellisuusperiaatteen) ja narratiivin (eli freudilaisittain mielihyväperiaatteen)
välillä. Nyt alkaa narratiivikin halkeilla. Onko esimerkiksi se Ukrainan vastahyökkäys, joka on
ollut narratiivin kantava teema nyt muutaman kuukauden, alkanut vai vasta alkamassa?
Riippuuko tämä siitä, missä määrin sillä on oltava todellisuuspohjaa? Onko se siis nyt
alkamassa, kun Ukrainan asevoimien komentaja näyttää taas olevan kuvassa mukana
ainakin narratiivin iloksi, jos ei todellisten sotavoittojen saavuttamiseksi?
Tässä muuten on hyvä ottaa puheeksi vähän viattomamman tuntuinen ilmiö, josta varsinkin
monet amerikkalaiset kommentaattorit ovat maininneet. Amerikkalaiskenraali George S.
Patton oli suhteellisen merkityksetön hahmo todellisen historian kannalta, kun toisen
maailmansodan todellista kulkua tarkastellaan. Siitä huolimatta eivät monet nykyään monta
muuta kenraali hänen ja parin muun lisäksi osaa nimetä. Miksi hän on niin tunnettu? No
tietysti siksi, että hänestä tehtiin 1970 elokuva, joka suomenkieliseksi nimekseen sai osuvasti
Panssarikenraali Patton.

Nyt on vuorossa käänne Ukrainassa – myös narratiivin tasolla

Tätä taustaa vasten voidaan esittää se kysymys, eikö Venäjä sitten pitemmän päälle osaa
pelata korttinsa paremmin tässä informaatiosodassakin. Mikä nimittäin näissä sota-asioissa
tahtoo painaa päälle, on se todellinen sotamenestys.
Ja muistettakoon nyt se historian käännekohta, jota vasten tätä juttua kirjoitetaan. Bakhmut
on kukistunut. Sen nimi on nykyään venäläisittäimmin Artjomovsk. Siitä käytiin armotonta
taistelua kuukausikaupalla. Ukraina lähetti sen puolustamiseksi määrättömästi joukkoja ja
Ukrainan presidentti kävi USA:n kongressille kehumassa, että Ukrainan sota on Bakhmutin
varassa – esittipä sikäläisten sotilaiden nimikirjoituksin somistetun Ukrainan lipunkin.
Toisin kävi. Narratiivinahan tuo kertomus lippuineen on mahtava. Tosiasiat kuitenkin polkevat
jatkuvasti vastaan, mikä sodassa – tai no, sotilaallisessa erityisoperaatiossa – on kuitenkin
se, mikä loppujen lopuksi ratkaisee. Nyt viimeiset tiedot kertovat, että Venäjä ei sitten
pysähtynyt Artjomovskiin vaan nappailee nyt enemmän tai vähemmän lähiympäristössä
olevia keskuksia. Nyt käynnissä olisi Avdijivkan valtaus.

Oikeiston ja vasemmiston jako on klisee

Ja tässä pelissä Suomi on nyt huonossa paikassa. Sen sijaan, että taittaisimme peistä
jokaisesta yksityiskohdasta, on parempi panna merkille, miten pääsemme sen kallisarvoisen
asian – eli totuuden – jäljille. Ja se on – yksinkertaisesti sanottuna – oikea analyysi historiasta
ja nykyisesti maailman menosta.
Ja se kehys tuolle on historiallinen materialismi, josta on Kansan äänestä kirjoitettu
ansiokkaasti ja suorastaan uraauurtavasti. Kun tämä on hallinnassa – tai ainakin
ymmärretään, mistä todellisuutta on etsittävä, ollaan jo askel pidemmällä. Sen varaan
voidaan sitten laskea se seuraava asia eli kansanrintama.
Tässä ei vanha oikeisto- ja vasemmisto-jako enää pelaa. Se se vasta muuten klisee onkin. Ja
stereotypia. Ei sen varaan saa mitään narrativia rakentaa, jos mieli saada jotakin
kestävämpää aikaan.
Ja toki oikeistolaisillakin tyypeillä on ansionsa. Kun suomut putoavat silmiltä, on havahduttava
siihenkin, että esim. Donald Trump ei ole niin paha kuin maineensa. Itse asiassa tuo maine,
joka on kaikkien tiedossa, on hyvä vakuus hänen ansioistaan, kun otetaan huomioon, mitä
juuri tässä edellä on sanottu. Mutta tässä on se paha puoli, että hän on vaistojensa varassa
eikä hänestä tiedä, mitä hän seuraavaksi saa päähänsä. Eli tuo teoriapuoli olisi hyvä saada
jonkinlaiseen jamaan. Muut oikeistohahmot eivät ole Trumpinkaan arvoisia. Esimerkiksi
Melonista povattiin jonkinlaista tavallisen kansan pelastajaa. Nyt saamme toistamiseen lukea,
miten hän on Ukrainan sotatoimien kannalla. Ja näin pois päin.
Mutta kuten sanotaan, pimeintä on juuri ennen päivänkoittoa. Vai lieneekö klisee sekin? No oli
miten oli, kotitehtävänä on nyt pohtia uuden SISU-elokuvan paikkaa maailmanhistoriassa juuri
edellä mainitulta kannalta. Siinä Suomen leijona pannaan Saksan natseja vastaan. Mitä jää
kertomatta? Miksi kerrotaan se, mitä kerrotaan? Ja vielä banaalimmalla tasolla täytyy palata
viimekertaiseen loppukaneettiimme: onko sattumaa, että tämän vuoden Euroviisuit
huipentuivat kisaan kahden entisen Nato-ehdokkaan välille, joista toinen on edelleen ehdokas
ja toinen – Suomi – jo klubissa? Ja sekös kismittää, että Natoon lopuksi suoriutuneelle maalle
ei muka löytynyt tarpeeksi ääniä raadeilta. Mitä peliä se semmoinen on?