Eikö kolmatta maailmansotaa tulekaan?

Israelin massiivisten pommitusten tuhoja Gazassa lokakuussa 2023. Lapsia on kuollut Israelin iskuissa jo 4000. (kuva: Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 4.11.2023

Meidän kannattaa painaa kalloomme yksi periaate, joka on tässä useammankin sodan jyllätessä alkanut käydä yhä selvemmin esille. Venäjä kunnioittaa kansojen itsemääräämisen periaatetta. Tästä sai Suomikin alkunsa jo Neuvosto-Venäjän aikoina, kun Stalinit ja Leninit ja Trotskin tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Tätä on Suomen valtamediassa koetettu kiistää, mutta vastaheittoina ovat olleet Suomen itsenäisyysjulistukset ja niin edelleen, ikään kuin tämä ei olisi ollut jo muutenkin tiedossa.

Marxilaista näkökulmaa nykyiseen sotimiseen: ”raaka voimanilmaisu”

Sama on nähtävissä Ukrainassa, joten kootaan nämä vyyhdet nyt kerralla yhteen. Ne, jotka kärsivät marxilaisen teorian analysoimasta vieraantumisesta (Karl Marx mainitsi vieraantumisen jo Taloudellisfilosofisissa käsikirjoituksissa 1844), haluavat nähdä tuhoa. Ihan sama, kumman puolella he ovat esimerkiksi Ukrainan sodassa eli sotilaallisessa erityisoperaatiossa. Oire voi olla eri, mutta itse tauti on sama: vieraantuminen. Nämä käyvät omaa proxy-sotaansa mielessään joko Venäjän tai Ukrainan puolella antaakseen omalle systeemille opetuksen. Ne, jotka hurraavat Venäjää, näkevät sentään selvemmin sen, että ns. ”lännen arvoyhteisössä” on vikaa eikä arvoyhteisöstä puhuminen ole kuin sanahelinää, jolla luodaan ”tunnelmallinen verho” (jota ilmaisua Marx ja Engels käyttivät Kommunistisessa manifestissa puhuessaan toisesta asiasta, nimittäin perhesuhteista) peittämään “raaka voimanilmaisu” (heti seuraavassa lausessa).

Tuo raaka voimanilmaisu onkin nykyään – itse asiassa vasta aivan viime kuukausina – ollut selvästi näkyvillä. Siinä suhteessa Venäjän ihailijat ovat vain ”läntisen” ajattelutavan projektio. Pitäisi edetä, pitäisi edetä, sanovat nämä penkkisoturit Venäjälle. Samoin kuin läntisen arvoyhteisön penkkisoturit patistavat Ukrainaa etenemään – tai patistivat siihen asti, kunnes Ukrainan vastahyökkäys tyrehtyi kokonaan. Nyt tuota voimanilmaisua etsitään ”Pyhältä maalta”, vaikka sielläkin eteneminen on ollut tiukassa Israelin puolella (Palestiinasta nyt tietysti puhumattakaan, muuten kuin ehkä niitä kuuluisia tunneleita pitkin, joiden sisäänkäynnit tahtovat olla aina sairaaloiden kohdalla).

Itsemääräämisoikeudella on kuitenkin merkitystä

Tuohonkin tilanteeseen odotetaan jonkin – Venäjän tai Kiinan tai jonkin muun valtion – tulevan väliin, niin että edes joku osapuoli pääsee etenemään. Tämä nyt ei selvästikään ole Venäjän mielestä sen oman arvojärjestelmän mukaista, vaikka tätä viisasta politiikkaa leimataan nyt vahingoniloisesti heikkouden merkiksi. Kuten hyvin tiedetään, Neuvostoliitto aikoinaan oli ensimmäinen valtio, joka tunnusti Israelin (vaikka se sitten vuonna 1967 katkaisi siihen suhteensa – ja syynkin pitäisi muuten olla selvä). Samoin Venäjä on tunnustanut myös Palestiinan valtion, kuten itse asiassa suurin osa maailman maista (vaikka tätä ei ikinä mainita lännen arvoyhteisössä) – jopa Ruotsi vuonna 2014.

Onko tässä tilanteessa odotettava, että Venäjä yhtäkkiä kieltää jommankumman valtion olemassaolonoikeuden? Tuskin, muuten kuin joidenkin hourupäiden kuvitelmissa. Periaatteena tässä taustalla on kansojen itsemääräämisoikeus. Se, että Venäjää nyt kutsutaan terroristin tukijaksi, on puuta heinää. Tietysti valtiolla, jonka se on tunnustanut, on oltava hallitus, ja sellaiseksi hallitukseksi se katsoo Hamasin. Jotkut menisivät vielä pidemmälle ja sanoisivat, että viimeisissä vaaleissa Hamas valittiin koko Palestiinan – siis myös Länsirannan – demokraattisesti valituksi hallitukseksi.

Vaikka molemmat valtiot on siis tunnustettu, ei tämä tarkoita, että Venäjällä ei olisi oikeutta sitten arvostella kummankin valtion toimia. Itse varsinainen periaate – kansallinen itsemääräämisoikeus – ei tässä kuitenkaan ole kyseenalaistettuna.

Se, että valtiot ovat tunnustaneet – tai jättäneet tunnustamatta – Palestiinan ja Israelin varsin epätasaisesti ja epäsymmetrisesti, vääristää nyt havaintoja molempien valtioiden toimista. Hallituksen leimaamista terroristijärjestöksi viskellään tässä tilanteessa sitten puolin ja toisin, jos jokin maa on esimerkiksi tunnustanut Israelin mutta ei Palestiinan. Tai sitten päinvastoin tunnustanut Palestiinan mutta ei Israelia. Näitäkin on islamilaisessa maailmassa koko joukko.

Hamasin iskun todellinen tausta

Jos katsotaan, mistä Hamasin iskussa oli itse asiassa kyse, on lähdettävä siitä, että sen operaatio lokakuun 7. päivä on nimeltään Al-Aqsan tulva. Aiheena siihen olikin se, että Israel oli sallinut kiihkojuutalaisten valtaavan Al-Aqsan moskeijan, joka – kuten pitäisi olla hyvin tiedossa – on islamin kolmanneksi pyhin paikka Mekan ja Medinan jälkeen. Tässä ei muuten ole eroa shiia- ja sunnimuslimien välillä, mikä ei osoita tietenkään sitä, että Iran nyt tässä olisi jotenkin ollut tätä suunnittelemassa. Pitäisikö muslimien nyt valloittaa Vatikaani, että oppi menisi perille ja lännen arvoyhteisössä tajuttaisiin, kuinka syvä loukkaus tuo on toisen uskontoa kohtaan?

Toinen asia, johon Hamas iskullaan pyrki, oli palestiinalaisvankien vapauttaminen Israelin vankiloista. Sitä varten ne panttivangit otettiin. Se, mihin Israel on nyt neuvottelujen sijasta ryhtynyt, on aika ennenkuulumatonta. Panttivangit alkavat melkeinpä näyttää tekosyyltä käydä Gazan kimppuun. Eihän panttivankitilanteissa normaalisti näin toimita, että pannaan koko maa maan tasalle. Alkaa Israelilla käydä vähiin perusteet kutsua itseään Lähi-Idän sivistysvaltioksi.

Näitä perusteita Hizbollahin johtaja Hassan Nasrallah kävi perjantaisessa puheessaan läpi. Hän lisäsi tuohon luetteloon vielä ne tunnetummat, joista ei kuitenkaan ole juuri muuta hyötyä kuin se, että ne jakavat ihmisiä. Kolmas kohta siinä – edellisten kahden, siis moskeijan ja vankien, lisäksi – oli se, että Gazaa on pidetty keskitysleirinä jo yli 17 vuotta. Norman Finkelstein on tästä muuten samaa mieltä – ja hänellä on sentään kokemusta paitsi Gazasta perheensä kautta myös keskitysleireistä.

Neljäs kohta on sitten se jo vähän vanhempi juttu, että Israel levittää siirtokuntiaan Länsirannalle. Nekin siirtokunnat, jotka aikoinaan evakuoitiin Gazasta, siirrettiin sitten Länsirannalle. Tuo siirtokuntien leviäminen sitten merkitsee sitä, että Palestiina, joka on maailman valtioiden suuren osan tunnustama valtio, on käytännössä kuin kampa, kun sitä halkovat useasta kohtaa siirtokuntaan johtavat käytävät, jotka katkovat niiden poikki kulkevat yhteyden Länsirannan sisällä. Kumma on tuo kahden vision yhteentörmäys – joista toinen on siis se, että Palestiina ei ole valtio ollenkaan, kun sitä ei Yhdysvallat sylikoirineen ole tunnustanut. Tätä muuten hoetaan niin perusteellisen johdonmukaisesti, että tuntuu oikein epifanialta muistuttaa ihmisille, miten nämä asiat oikeasti ovat.

Ulkopolitiikka sisäpolitiikan kahleissa

Tämä USA:n johtama ulkopolitiikka alkaa nyt olla kuitenkin tulessa yllättävältä taholta. Nimittäin sisäpolitiikasta. Demokraatithan eivät olleet alkujaankaan ihastuksissa Benjamin Netanjahuun. Nyt on kuitenkin demokraattipuolue mennyt vieläkin pidemmälle vastustuksessaan. Sen yksi edustaja kongressissa, Rashida Tlaib (Michiganista), on itse taustaltaan palestiinalainen ja on saanut nähtävästi suuren osa omaa puoluettaan ”villityksi” Israelia vastaan.

Tämän peilikuvana republikaanien leiri on sitä vastoin yhtenäistynyt. Se oli tähän mennessä jakautunut MAGAn ja RINOjen välillä. MAGA suurelta osin – vaikkakaan ei suinkaan kokonaan – vastusti Ukrainan sotaa ja kannatti Israelia. Nyt kun pallo on siirtynyt enemmän Israelin suuntaan, tuota repeämää ei niin kovin enää ainakaan näe. Trump on päinvastoin mennyt entistäkin pitemmälle Israelin tukemisessaan, mikä näkyy ennen kaikkea hänen kampanjansa henkilöstövaihdoksissa, jotka viittaavat entistä vahvemmin Israelin tukemiseen. Samalla Trumpin kuuluisa rauhanruhtinuus, jolla hän ja hänen kannattajansa ovat toistaiseksi koettaneet esiintyä edukseen, alkaa olla koko lailla olematonta tai ainakin merkityksetöntä.

Sen sijaan Israelissa itsessään rivit ovat kovin hajallaan. Mossadin entinen pomo Efraim Halevy puhui tämän viikon torstaina amerikkalaisella PBS Newshourissa, että Netanjahun oman puolueen rivit ovat jakautuneet Netanjahun puolesta ja Netanjahua vastaan. Hänen päätelmänsä oli, että Netanjahun päivät ovat luetut. Seuraavana päivänä sitten Financial Times uskalsi panna lehteen, että Netanjahun päivät ovat luetellut, tai jotakin siihen malliin. Tuo jakautuminen kyllä on varmasti tosiasia. Muusta, kuten päivien luettuudesta, on paha tietää mitään, sillä se, että Mossadin ex-pomo sitä sanoo, tuoksahtaa omituiselta. Varsinkin kun muistetaan ne muutaman kuukauden takaiset väitteet, että Mossad oli Netanjahun vastaisten laajamittaisten protestien takana.

Ei vieraantumiselle

Tässä on nyt vain pointtina se, että puhe ”eliiteistä” sillä tapaa, että tavallisella ihmisellä ei ole enää mitään merkitystä, on itsensä toteuttava profetia. Tarkemmin sanottuna se on sitä vieraantumista. Yhdysvaltain kangertelu Israelin suhteen on hyvin todennäköisesti lähtöisin sisäpoliittisista paineista, joten kyllä yleisellä mielipiteellä on sittenkin merkitystä. Katsotaan, miten tästä pitää jatkaa. Vieraantumatta.

Ja lisäksi tulee vielä ulkopoliittinen paine. Se Yhdysvaltain alkuperäinen suunnitelma (ainakin joidenkin mukaan), että Gaza tyhjennettäisiin Egyptiin, Siinaille, kaatui siihen, että Egypti pani tietysti tähän kovasti vastaan. Samoin Saudi Arabia. Ovatko siis arabihallitukset niin voimattomia, kuin näyttävät? Yhdysvallat ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä, kun alkuperäinen etninen puhdistus ei etenekään. Nyt on väläytetty sitä mahdollisuutta, että 2 miljoonaa ihmistä siirrettäisiin Irakiin.

Kun tuo alkuperäinen suunnitelma siis kangertelee, miten Gazaan suunnatun invaasionkaan pitäisi edetä? Koska Hamasin tuhoaminen oli alun perinkin lähinnä tekosyy panna suunnitelma alulle, vuorossa on nyt sen ihmettely, miten Hamas ylipäänsä tuhoaa, kun sillä on 2 miljoonaa ihmistä ihmiskilpinä, ilman että sen tarvitsee edes tehdä mitään. Jopa Suomen YLE:n uutisiin on päästetty tällä viikolla amerikkalainen asiantuntija tunnustamaan, että Amerikka ei tiedä, mikä tässä vaiheessa invaasion tarkoitus voi olla, kun Hamas ei tuhoudu ainakaan vuoden sisällä, jos jokin ei perusteellisesti muutu.

Talouden perikato sotaisuuden taustalla

Lännen sotaisuus on puhjennut aika yhtäkkiä. Tähän on vaikea keksiä syytä, ellei lähdetä nyt siitä oletuksesta, että kaiken takana tässä maailmassa on talous. Tässä ei tarvitse olla edes marxilainen.

Yhdysvaltain velka on nyt siinä mitassa, että sen takaisin maksuun ei enää auta keinoksi kuin painaa lisää rahaa, jolla otetaan lisää velkaa. Jokainen pystyy kuvittelemaan tilanteen, jos vain miettii, mitä omalle luottokortille tapahtuu, kun se on maksimissaan. On näytettävä jotenkin olevansa tilanteen tasalla. Velkaa otetaan velkojen maksuun, eikä se tietyssä pisteessä enää onnistu kuin näyttämällä juuri tuota Marxin ja Engelsin mainitsemaa ”raakaa voimanilmaisua”. Jos se saadaan vielä kohdistettua alueille, joilla on luonnonvaroja – mieluiten tietysti fossiilisia polttoaineita – sen ”parempi”, sillä velalle saadaan siten vakuuksia, jotakin konkretiaa.

Entä nyt? Mitä huonommin tuo suunnitelma menee, sitä suurempi hätä lännen arvoyhteisöön iskee. Venäjän luonnonrikkaudet taitavat jäädä nyt pitkäksi aikaa lännen tavoittamattomiin. Sitä varten tarvitaan kipeästi Lähi-Idässä nyt kurinpalautus. Joka tosin menee mönkään tuon etnisen puhdistuksen mennessä entistä pahemmin myttyyn, kun sen tilalle ei ole oikein mitään toteutuskelpoista ideaa. Arvovaltakin alkaa mennä, kun Biden rukoilee tulitaukoa ja Netanjahu vastaa koko maailman nähden, että painu sinä äijä kuuseen.

Meidän lännessä olevien ei tarvitse tervehtiä tätä ilolla, sillä me olemme siinä rytäkässä mukana. Pelkkä vahingonilo ei riitä perusteeksi sille, ettemme osaisi ajatella omaakin etuamme.

Kylmästi marxilaisittain analysoituna asiat alkavat kuitenkin mennä huonoon suuntaan, ja juuri tuon marxilaisen ymmärryksemme valossa pystymme hahmottamaan tulevaa pari askelta muiden edellä. Kaikista huonoin ajattelutapa on se vieraantumisen turruttama aivoitus, että mitään ei ole tehtävissä. Eikö Leninillä ole sellainen kirjakin, jossa kysyttiin jo otsikossa, mitä on tehtävä? Kolmas maailmansotakaan ei vaikuta tähän kysymykseen tyydyttävältä vastaukselta.