Ahtisaaren Nobel – rauhan- vai sodanpalkinto

Kuvassa mm. Martti Ahtisaari ja Paavo Lipponen v. 1994 HTY:n talolla vaalivalvojaisissa juhlimassa ainakin kolminkertaista petosta, jossa Ahtisaari näytteli demaria, Lipponen ja SDP pettivät puoluetoverinsa ja oikeutetun presidenttiehdokkaansa Kalevi Sorsan ja vetivät kadulta porvarien kannattajat SDP:n puolueäänestykseen äänestämään, äärioikeistolaisen Ahtisaaren, SDP:n presidenttiehdokkaaksi (kuva: Wikimedia commons).

Kirj. Juhani Tanski 24.10.2023. Julkaistu aiemmin 30.10.2023 Kansan ääni 5/2023

Ahtisaaren poistuttua ”neuvottelupöydästä”, lehdissä on ollut ylistäviä juttuja rauhanneuvottelijasta, politiikan ulkopuolelta tulleesta presidentistä, Nobelin rauhanpalkinnon saajasta, uuden aikakauden airuesta, Suomen johdattajasta Naton portille jne. Lienee syytä tarkastella hänen toimiaan hieman tarkemmin.

Miten Ahtisaaresta tuli presidenttiehdokas?

Ahtisaari varttui Kuopiossa varuskunnan kasarmilla, jossa hänen isänsä toimi aliupseerina. Opintojen jälkeen Ahtisaari toimi kansakoulunopettajana Oulussa. Karachissa Pakistanissa ruotsalaisen liikuntakasvatusopiston oppilaskodin johtajana. Ylioppilaiden Kansainvälisen Avun toiminnanjohtajana. 1965 hän siirtyi ulkoministeriön tehtäviin.

Ahtisaari liittyi Sdp:n jäseneksi 1968 ja diplomaatin ura urkeni. Hänestä tuli vuonna 1973 lähetysneuvos ja hänet nimitettiin suurlähettilääksi Tansaniaan, Sambiaan ja Somaliaan ja vuodesta 1975 lähtien myös Mosambikiin. Ahtisaari nimitettiin YK:n Namibia-valtuutetuksi, jona hän toimi vuosina 1977–1981. Tehtävässä hän valvoi namibialaisten etua New Yorkissa, missä maailmanjärjestö suunnitteli Namibian itsenäistymistä. Ahtisaari piti yllä keskusteluyhteyttä Swapon, Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), maailmanpolitiikan keskeisten valtioiden ja YK:n ylimmän johdon välillä. YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti hänet 1978 erikoisedustajakseen Namibiaan. Kylmän sodan vuosina 1980-luvun alkupuolella Namibian itsenäistymisprosessi ei edennyt ja Ahtisaari palasi Suomeen. Ahtisaari mietti siirtymistä diplomaatin uralta politiikkaan. Oulun kaupunginjohtajan paikkakin oli mietintämyssyssä, mutta rouva Eeva Ahtisaari vierasti lumitöitä, joita virka-asunto rivitalossa olisi teettänyt.

Kuka oikein keksi Ahtisaaren?

Hänen elämäkertansa kirjoittaja Tapani Ruokanen vastaa: ”Ahtisaari itse”. Ilmeisesti presidenttiajatus siinteli jo vuosia ennen kuin tilaisuus tuli kohdalle. Rouva Ahtisaari arvelee, että Ahtisaari oli päättänyt asiasta jo Tansanian suurlähettiläsaikoinaan.

Ensimmäisenä Ahtisaarta ehdotti presidentiksi Kerimäen kirkkoherra Pentti Liukkonen jo 1989, 4 vuotta ennen vaaleja. Vuoden 1994 vaaleissa Kalevi Sorsaa pidettiin itsestään selvänä demarien ehdokkaana SDP:n monivuotisena puheenjohtajana ja pääministerinä. Eduskunnan puhemiehenä ja Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä hän oli maan vaikutusvaltaisin poliitikko, joskaan ei edes kaikkien puoluetoveriensa rakastama. Sorsa arveli itsekin tulevansa presidentiksi Mauno Koiviston. jälkeen.

Sorsalla oli muutamia katkeria vihamiehiä. Demaripoliitikot, jotka olivat joutuneet Sorsan kaudella sivuraiteille tai hänen epäsuosioonsa, etsivät hänelle kilpailijaa. Toimittaja ja entinen kansanedustaja Lasse Lehtinen oli yksi Ahtisaaren ”keksijöistä”. Ahtisaaren nimi mahdollisena presidenttiehdokkaana vilahti Lehtisen ja Aarno ”Loka”-Laitisen käsikirjoittamassa Hyvät herrat -tv-ohjelmassa. Laitinen heitti lisää löylyä Iltalehden pakinassa, jonka otsikko oli ”Voisiko se olla Martti Ahtisaari?” SDP:n oikeaan laitaan lukeutunut Lehtinen ja puolueen vasenta laitaa edustanut Erkki Tuomioja olivat huonoissa väleissä Sorsan kanssa. Sorsan eduskunnan puhemiehen paikalta syrjäyttämä Matti Ahde liittyi joukkoon tummaan. SDP:n varapuheenjohtaja Tarja Tenkula pyysi Ahtisaaren mukaan puolueen esivaaliin.

Vuonna 1992 Ahtisaari siirtyi Geneveen avustamaan Jugoslavian rauhanteossa. Mm, puoluesihteeri Markku Hyvärinen, Ahde, Lehtinen ja Tuomioja jututtivat Ahtisaarta.   Samoihin aikoihin käynnistyi medialobbaus, jossa maestrona hääri Lehtinen. Kuin yllättäen Ahtisaari nimi putkahti esiin 1.9.1992 Hyvät herrat -ohjelmassa, jota Lehtinen ja Aarno ”Loka” Laitinen sepittivät.  Media tarttui hanakasti täkyyn. Sorsan kampanjan johtohahmo Eero Heinäluoma kiteytti Ahtisaari elämäkerrassa: ”Göbbelsiäkin taitavampi propagandisti Lehtinen lähti ajamaan Ahtisaarta presidentiksi koko mediaa hyväksi käyttäen.”

SDP:n järjestämä esivaali ratkaisi Sorsan kohtalon. SDP:n valtuuston päätös kaikille avoimesta esivaalista syntyi ehkä vahingossa, sillä puolueella oli samaan aikaan paljon vakavampiakin ongelmia, kun puheenjohtaja Ulf Sundqvist joutui väistymään pankkikriisin jälkimainingeissa. Ahtisaaren EU- ja Nato-mielisyys oli jo tiedossa – ainakin minä tiesin. Kokoomuslaiset, kepulaiset ja muut oikeistovoimat masinoivat väkeään äänestykseen Sorsaa vastaan. Sorsa tiedetiin puolueettoman ja sotilaallisesti riippumattoman Suomen kannattajaksi. Esivaalin ratkettua Heinäluomakin asettui Ahtisaaren tueksi. Myös Ahtisaari yhteistyö uuden puheenjohtajan Paavo Lipposen kanssa toimi alusta alkaen mainiosti.

Ahtisaaren sielunmaisema on Katajanokalla sijaitseva Merikasarmi. Hän ei koskaan saanut luontevaa yhteyttä Pitkänsillan taakse SDP:n puoluetoimistoon.

Ahtisaaren taustavoimille tuli ”hätä housuihin”, kun alkoi selvitä, että Paavo Väyrynen tulee valituksi Ahtisaaren kanssa presidentinvaalien 1994 toiselle kierrokselle. Tiedettiin, että julkisessa väittelyssä Mara ei Paavolle pärjää. Asia junailtiin siten, että tiedotusvälineet laskivat liikkeelle huhun, että nyt Elisabeth Rehn on menossa niukasti toiselle kierrokselle, mutta tarvitsee lisää ääniä. Oikeistovoimat riensivätkin äänestämään Rehniä ja Paavo saatiin syrjäytettyä. Tämän jälkeen vaalikeskusteluissa puhuttiinkin vain ”kahvikupin hinnasta”. Tämä on hyvä osoitus siitä, miten pelkän juonittelun voimin ohjaillaan ihmisten käyttäytymistä. Se on suurpääoman demokratiaa. (kuva: Heikki Männikkö)

Presidentinvaalit 1994

1990-luvun alussa näytti selvältä, että presidentinvaali 1994 ratkaistaan Kalevi Sorsan ja Paavo Väyrysen kesken. Sorsa vetäytyi v. 1991 päivän­politiikasta ja asettui Suomen Pankkiin ”korkoa kasvamaan”, odottamaan nousua presidentiksi. Sorsa putosi kuvioista demarien oikeistosiiven sekä Ahteen ja Tuomiojan juonittelujen ja SDP:n sekavan tilan seurauksena.

Kepun tilanne oli yhtä kinkkinen. Kepun 1991 eduskuntavaalivoiton jälkeen Esko Aho ja Väyrynen kiersivät Kepun kekkereissä ja tupailloissa vakuuttaen, että piru meidät perii, jos emme nyt hae jäsenyyttä, kun Ruotsi ja Norjakin hakevat. Ahon hallitus lähettikin vastoin vaalilupauksiaan EU-jäsenhakemuksen Brysseliin. Väyrynen jätti keväällä 1993 ulkoministerin postin voidakseen keskittyä presidentin­vaaleihin. Hän käänsi takkiansa alkaen vastustaa jäsenyyttä vielä 1994 äänestyksessä.

Keskustalta tuli kaksi muutakin ehdokasta, Eeva Kuuskoski ja Keijo Korhonen. Politiikan tutkijat pitivät 1993 Kuuskoskea ainoana ehdokkaana, joka kykenisi lyömään Ahtisaaren. Korhonen oli EU-vastainen ehdokas, mutta Väyrysen siksakpolitikointi heikensi hänen mahdollisuuksiaan.

Vaalikampanjassa kierrettiin keskustelua talous- ja sisäpolitiikasta, koska Ahtisaaren tietämättömyys olisi paljastunut. Vaikeaksi tilanne syntyisi, jos Ahtisaaren vastustajaksi 2. kierroksella tulisi kepun ehdokas. Uhka oli, että Ahtisaari joutuu väittelyyn Kuuskosken tai Väyrysen kanssa. Ennen vaaleja oli yksi pitkä tovi, jolloin gallupeja ei julkaistu. Vihreiden Soininvaara kertoi vaalien jälkeen saaneensa joltain tutkimusfirmalta sisäpiiritietoa, että Kuuskoski oli johtanut kyselyissä. Hesari ja muutkin lehdet aloittivat Kuuskosken parjauskampanjan, jonka mukaan hän on hirveä nipottaja. Olin hänen Pohjois-Savon vaaliorganisaationsa sihteeri. Seuraavissa kannatuskyselyissä Kuuskosken suosio olikin laskenut. Politiikan ennustajien mukaan jatkoon pääsevät Ahtisaari ja Väyrynen. Niinpä medialle syötettiin valheellinen tieto, jonka mukaan Ahtisaari ja Elisabeth Rehn menevät jatkoon. Osa äänestäjiä saatiinkin äänestämään Rehniä. Ilveily oli välttämätön ”Suomen niskuroivan kansan” taivuttamiseksi suopeaksi EU-jäsenyyteen.

Presidentinvaalit 2000

Demarit pyysivät useita kertoja Antisaarta ehdokkaaksi vuoden 2000 vaaliin, mutta tämä ilmoitti joka kerta uuden päivämäärän, johon mennessä hän ilmoittaa ehdokkuudestaan. Demarit eivät halunneet esivaalia. Kun vaalipäivä lähestyi eikä vastausta kuulunut, Sdp ilmoitti, että ehdokkuutta voi hakea ja Tarja Halonen ilmoittautui. Ahtisaari ilmoitti, ettei ole käytettävissä. Jälkeenpäin Ahtisaari on antanut ymmärtää, että hän olisi saattanut suostuakin, ellei esivaalia olisi järjestetty.

Ahtisaari ilmeisesti halusi, että Sdp (ja mahdollisesti jotkut muutkin puolueet) olisivat tv-kameroiden loisteessa ja median kuvatessa heittäytyneet maahan, nuolleet hänen kenkiään ja kerjänneet isänmaan edun nimessä häntä uhrautumaan.

Lehdissä esitetty väite, ettei Ahtisaarta pyydetty ehdokkaaksi, on 100 % vale. Ahtisaaren vastaukset pyyntöihin uutisoitiin mediassa näkyvästi.

Martti Ahtisaari ”rauhanneuvottelijana”

Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari toimi kansainvälisissä tehtävissä. Hän toimi suursijoittaja George Sorosin perustaman ja Bilderberg- ryhmän vaikuttajan ja sotateollisuudessa aktiivisesti toimivan liikemies David Rockefellerin rahoittamassa ”konfliktienratkaisujärjestössä” Crisis Management Initiative.’

Nobelin rauhanpalkinnot on jaettu pääsääntöisesti poliittisin perustein niille, jotka sitä eivät alkuunkaan olisi ansainneet, josta esimerkkeinä juuri Ahtisaari sekä esim. Barack Obama, EU ja Henry Kissinger. Nobel-komitean mukaan Ahtisaari edisti mm. Namibian itsenäisyyttä, mutta Namibian presidentiksi valittu Sam Nujoma mainitsi Ahtisaaren lännen yhteistoimintamieheksi. Ahtisaari kannatti USA:n sotaa Irakia vastaan ja esiintyi Tony Blairin kanssa samassa rintamassa. Kosovo-neuvotteluissa hän uhkasi Serbiaa mattopommituksilla ja puolella miljoonalla vainajalla. Ahtisaaren rauhanneuvottelut perustuivat pelkästään Naton taustatukeen. (kuva Wikimedia commons)

Autuaita ovat rahantekijät

“Rauhantekijä” Ahtisaari ei ollut puolueeton, tasapuolinen eikä oikeudenmukainen – päinvastoin. Hän totesi Ylelle 11.10.2008 Nobelin rauhanpalkinnon julkistuksen jälkeen: ”Uskon siihen, että Suomen täytyy olla mukana Natossa”, Juttu on julkaistu Voima-lehdessä 9/2008. Nobel-komitean mukaan Ahtisaari edisti Namibian itsenäistymistä 1989–1990, rauhaa Indonesian Acehissa v 2005, Kosovossa v 1999 ja jälleen 2005–2007 Kosovon itsenäistyessä sekä 2008 Ahtisaari auttoi Irakin ”ongelmien ratkaisemisessa”.   Acehissa apuna rauhaan pakottamisessa oli tsunami ja Kosovossa Naton pommitukset. Ahtisaari edisti USA:n intressejä.

“Lännen yhteistoimintamies”

Ahtisaari luotsasi v. 1989–1990 YK:n Namibian itsenäisyyteen johtavaa operaatio Untagia. Namibian presidentiksi tullut Sam Nujoma syyti Ahtisaarta lännen ”yhteistoimintamieheksi”. Namibian rauhanprosessin lopussa Ahtisaari antoi E-Afrikalle luvan hyökätä Swapon sissejä vastaan. Verisissä taisteluissa kuoli 100–300 Swapon sissiä. Tällä operaatiolla oli Reaganin ja Thatcherin täysi tuki.

Tukea USA:n tupakkateollisuudelta

1995 Ahtisaaren lehdistöpäällikkö Jussi Lähde kävi neuvotteluja ryhmäkanteesta Philip Morrisin pääkonttorissa. Heikki Hiilamon Voimassa 9/2002 julkaistun artikkelin mukaan ”reilu 2 kuukautta aiemmin Lähde oli ollut New Yorkissa tutustumassa Philip Morrisin toimintaan. Tupakkafirman sisäisen muistion mukaan yhtiön tavoitteena oli opastaa Lähdettä ryhmäkanteesta.” Lähde kertoo perehtyneensä myös yhtiön viestinnällisiin haasteisiin, ryhmäkanne mukaan lukien.” Amer-yhtymän tiedotuspäällikkö Lasse Lehtinen oli keskeinen hahmo Ahtisaaren vaalikampanjassa ja rahoituksen keräämisessä. Ahtisaari ei kommentoinut osallistuiko Philip Morris hänen vaalikampanjansa rahoittamiseen. Hän ei myöskään kertonut ajatuksiaan ryhmäkanteesta.

Ahtisaari kaveerasi diktaattorin kanssa

Ahtisaari otti tehtäväkseen viennin edistämisen: “Se on presidentin tärkein tehtävä”. Hän tuli erinomaisesti toimeen USA:n 1968 valtaan nostaman Indonesian diktaattorin, kenraali Suharton kanssa.   Tämä oli vastuussa satojentuhansien ihmisten kuolemasta.

Kanta yritysten optioihin muuttui

Ahtisaari arvosteli yritysjohdon optioita eettisesti sopimattomina: ”En voi hyväksyä sitä, että työläisiä vaaditaan tyytymään maltillisiin palkkaratkaisuihin, mutta samaan aikaan johdolle tehdään kaiken maailman optioratkaisuja, annetaan hirveät palkankorotukset ja kultaisia kädenpuristuksia.” Otettuaan heti presidenttikautensa päätyttyä vastaan Elcoteqin hallituspaikan hän sai satojentuhansien arvoisen optioedun. Toimittajille hän kertoi aiemmin tarkoittaneensa miljoonien optioita.

Ahtisaari puolusti sotaa

Porin prikaatissa järjestetyssä seminaarissa 2002 Ahtisaari ihmetteli suomalaisten haluttomuutta pysytellä kansainvälisten kriisien ulkopuolella. 3 viikkoa ennen Irakin sotaa, Ahtisaari moitti Hans Blixin johtamaa YK:n asetarkastusta siitä, että Irakin joukkotuhoaseita ei löydy. ”Blix ja hänen tarkastajiensa tehtävä oli valvoa, että ne tuhotaan.” Käytännössä hän kannatti USA:n sotaa Irakia vastaan ja vaati, että Blix valehtelisi Irakissa olevan joukkotuhoaseita – kuten Britannian pääministerikin Tony Blair.

Ahtisaari edusti valtaa ja rahaa

Ahtisaari sai Nobelin palkintonsa Naton tavoitteiden ajamisesta esimerkiksi Jugoslavian hajottamisessa.  Ahtisaaresta tuli jo 1999 USA:n luottomies. Slobodan Milosevicin liittolainen Ljubisa Ristic kertoo, että kun Ahtisaari tuli 2.2.1999 Kosovoon tuomaan Naton rauhanehdotusta, niin Serbian pommitusten lopettamisesta ei neuvoteltu.     Ahtisaari jyrisi. “Aloitamme välittömästi mattopommitukset. Puoli miljoonaa kuolee viikossa. Ei ole juurikaan väliä, onko Paraguay tunnustanut Kosovoa. Yli 65 % maailman varallisuudesta on tunnustanut Kosovon. Sillä on merkitystä”.

Hän ylisti Natoa ja tuki projekteja, joissa Natolla oli ratkaiseva rooli. V. 1999 Nato aloitti Jugoslavian pommitukset ilman YK:n valtuutusta. Pommitusten seurauksena Jugoslavia hajosi osiin. Pilkkominen jatkui edelleen, kun Naton tukema Kosovo yksipuolisesti julistautui itsenäiseksi. Balkanin kriisissä välittäjänä toiminut Ahtisaari ajoi voimakkaasti vain USA:n tavoitetta eli Kosovon itsenäistymistä. Kosovon yksipuolisen itsenäistymisjulistuksen jälkeen pääsihteeriksi nousi länsimaiden tukema Hashim Thaci, joka on nyt monien muiden Kosovon johtajien kanssa epäiltynä useista rikoksista, kuten murhista, huume- ja elinkaupasta. Sveitsiläinen senaattori Dick Marty julkisti raporttinsa rikoksista. Aiemmin YK:n sotarikostuomioistuimen entinen pääsyyttäjä Carla Del Ponte syytti kirjassaan ”Metsästys” Kosovon albaanijohtajia elinkaupasta. Ponte kuvailee kirjassaan, kuinka noin 300 Kosovon serbiä kuljetettiin Albaniaan, missä heidät tapettiin ja heidän elimensä myytiin eteenpäin ulkomaisille yksityisklinikoille. Kosovon vapautusarmeijan KLA:n johtajat tiesivät elinkaupasta ja myös osallistuivat siihen. Mm. Kosovon nykyinen pääministeri Hashim Thaci kuului 1990-luvulla KLA:n johtoon.” Voikin kysyä: olivatko USA, Nato ja Ahtisaari tukemassa rikollisia Kosovossa.

Arizonan yliopiston professori Keijo Korhonen totesi, että Ahtisaaren rauhanpalkinto on sodan palkinto. 2008 ulkomaisissa lehdissä puhuttiin myös sodan Nobelista ja verrattiin sitä sotarikoksista syytetttyjen Henry Kissingerin, Shimon Peresin ja Jizhad Rabinin “rauhanpalkintoihin”.

Ahtisaari ihannoi aina Natoa ja tuki niitä projekteja, joissa Natolla oli ratkaiseva rooli. Näin oli mm. silloin, kun Nato aloitti Jugoslavian pommitukset sekä Nobelin rauhanpalkintoa vastaanottaessaan, jolloin Ahtisaari jo vaati Suomen natojäsenyyttä. (kuva Voima-lehti)

“Jos Suomi ei liity Natoon, etsin turvapaikan Namibiasta”

Ennen vuoden 2008 presidentinvaaleja Ahtisaari kovisteli ehdokkaiden Nato-näkemyksiä. Ehdokkaat karttelevat avointa puhumista Suomen Nato-suhteesta. Suomen pitäisi liittyä Natoon, koska olemme läntinen demokratia. Tämä pitää uskaltaa sanoa ääneen.” Ahtisaari lupasi 2016 Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen kanssa kirjoittamassaan kirjassa Miten tästä eteenpäin? “Jos Suomi ei liity Natoon, etsin turvapaikan Namibiasta.” Tätä lupausta hän ei koskaan toteuttanut.

On Ahtisaari tehnyt ainakin yhden myönteisen teon

IL 25.10.2008 toteaa: “Ahtisaari suhtautuu myös arvostellen länsimaiden julistamaan boikottiin palestiinalaisten Hamas-järjestöä vastaan. Hamas voitti palestiinalaisten parlamenttivaalit 2006.  Kehotamme ihmisiä pitämään vaalit ja sitten kun ne järjestetään ja niitä voidaan pitää kohtuullisen vapaina ja demokraattisina, sanomme, että valitettavasti valituiksi tulikin väärät ihmiset”.

Hamas sai vaaleissa yli puolet parlamenttipaikoista. Vaalit hävinnyt Fatah-puolue hylkäsi vaalituloksen lännen ja Israelin tuella muualla paitsi Gazassa. Sen koommin Palestiinassa ei ole pidetty vaaleja.

Juhani Tanski

Kuopio