Yrjö Kallinen rauhanneuvottelija
Yrjö Henrik Kallinen (1886-1976), oli toisinajattelija, Mauno Pekkalan hallituksen pasifistinen sotaministeri 1946. Kallisen elämä ja ajatukset luovat Suomesta ja maailmasta aivan toisenlaisen kuvan kuin perinteinen historiankirjoitus. Tästä kertoo Matti Salminen kirjassaan ”Yrjö Kallisen elämä ja totuus”. Kallinen ehti elinaikanaan kokea Suomen historian keskeiset tapahtumat henkilökohtaisesti. Salmisen kirjoittamasta elämäkerrasta selviää, miten hän yritti estää sisällissodan syttymisen ja toimi rauhanneuvottelijana.
Yrjö Kallinen oli työläisperheen poika, jonka tiedonhalu oli pohjaton. Sosialistiset ajatukset hän sai isänperintönä, mutta laajan yleissivistyksen hän hankki itse opiskellen. Vahvistusta hankkimilleen tiedoille hän haki sosiaalidemokraattisesta nuorisoliitosta ja työväenopistosta, jotka olivat syntyneet Ouluun suurlakon 1905 jälkeen. Kallinen joutui sisällissodan pyörteisiin vahingossa. Ouluun perustettiin vuonna 1917 työväenneuvosto Venäjän maaliskuun vallankumouksen yhtenä seurauksena. Sen tehtävänä oli valvoa järjestystä kaupungissa ja pitää huolta työväestön eduista levottomina aikoina. Kallinen valittiin ensin työväenneuvostoon ja sitten poliisivoimien tarkastajaksi. Rautatieläisten edusmiehenä hän ei voinut tehtävistä kieltäytyä. Pahimmilta levottomuuksilta Oulussa säästyttiin Kallisen ansiosta. Kunnallinen äänioikeus perustui tulotasoon. Kun tämä vaikutusvalta oli uhattuna, porvarit olivat valmiita tappamaan. Tämä on perimmäinen syy siihen, miksi Yrjö Kallinen sai peräti neljä kuolemantuomiota. Edes jotenkin tämän olisi voinut käsittää, jos Kallinen olisi tarttunut aseeseen. Sitä hän ei kuitenkaan missään vaiheessa edes harkinnut. Kallinen yritti toimia rauhanvälittäjänä punaisten ja valkoisten välillä.
Tammikuun lopulla 1918 Kallinen sai Oulun työväestön vakuuttuneeksi, että verenvuodatus on turhaa ja että hän voi lähteä sopimaan asiasta Oulua kohti etelästä tulevan valkoisten sotajoukon kanssa. Kallinen meni pokkana junalla valkoisia vastaan Ruukin asemalle ja sai sovinon aikaiseksi valkoisten edustajien kanssa. Oulun työväenneuvosto, punakaarti ja jopa venäläinen varuskunta hyväksyivät sopimuksen. Kallisen sovitteluyritys kuitenkin mitätöityi. Siitä kertoo Kustaa Hautala Oulun kaupungin historia -teoksessa: ”Kallinen palasi 1.2. Ruukkiin, jolloin hän sai tietää, että vaatimukset olivat muuttuneet. Punakaartia vaadittiin ehdoitta antautumaan. Mannerheim oli saanut Oulusta mm. sellaisia tietoja, että Oulu oli vallattu. Sen mukaisesti hän antoi tiedot lehdistölle 30.1. Kun ne osoittautuivat vääriksi, Mannerheim antoi käskyn, että tilanne oli saatava Oulussa annetun tiedon mukaiseksi ja Oulu oli vallattava viivyttelemättä.” Seurauksena oli Oulun taistelu. Se päättyi valkoisten voittoon 3.2. Kallinen oli jo tuolloin vangittu. Punaisille ei ideologisista syistä haluttu antaa rauhantekijän mainetta.
Tammisaaren yliopistossa Kallinen tutustui moneen suomalaiseen tulevien vuosikymmenien vaikuttajaan. Yrjö Mäkelinin kanssa hän oli ystävystynyt jo Oulussa. Mäkelin oli vuoden 1905 aikaisen Tampereen Punaisen julistuksen kirjoittaja, joka muotoili kesän 1917 Valtalain. Se olisi ollut jo riittävä perusta Suomen itsenäisyydelle. Yrjö Kallinen vapautui lähes neljä vuotta kestäneestä vankeudesta joulukuussa 1921. Mäkelinin kohtaloksi koitui uusi vangitseminen 1923, sitä hän ei enää kestänyt. Kallinen sanoi hautajaispuheessaan Mäkelinin nimen kulkevan työväenvapautuksen historiassa suurten nimien joukossa.
Vankilasta vapauduttuaan Kallinen oli 35-vuotias työtön mies. Osallistuminen punaisten toimintaan oli hirmuinen miinus ihmisen kohdalla. Kallinen siirtyi Helsinkiin Teosofisen Seuran tehtäviin. Vakaumuksestaan hän kirjoitti Veljeys-nimisen kirjan. Kallinen kertoi antaneensa itselleen lupauksen olla milloinkaan tottelematta yhtään käskyä, ellei tajua sitä oikeaksi tai ainakin lähes oikeaksi. Sosialistisen työväenpuolueen johdon taholla oli pidetty avoinna Kallista varten kunnallispolitiikan neuvojan ja ohjaajan tointa. Kallinen halusi vakuuden, että hänen on kunnioitettava vain niitä päätöksiä, joiden muodostamisessa on itse ollut mukana järjestödemokratian menettelytapojen mukaisesti. Vastauksena oli sanottu, että taistelussa tarvitaan keskusjohto, jonka antamia käskyjä ja ohjeita on noudatettava. Tämä ratkaisi asian. Kallinen oli sitä mieltä, että ”palvelen parhaintakin asiaa vain ehdolla, että saan tehdä kaikki suuret erehdykset omaan laskuuni”.
Sitten eräänä päivänä Kulutusosuuskuntien Keskusliiton silloinen toimitusjohtaja Väinö Hupli soitti Kalliselle ja pyysi puheille. Hupli kertoi asian: Tarvitsemme tänne kolmannen matkapuhujan. Oli vuoden 1924 tammikuu. Kallinen oli tyytyväinen valintaansa ja siirtymisestään osuustoimintaliikkeen palvelukseen. Jo hänen isänsä oli osuustoimintamiehiä vuosisadan vaihteessa Oulussa. ”Osuuskauppaliike on vapaaehtoista yhteistoimintaa yhteisen tarpeen pohjalla yhteiseksi hyväksi. Sen vuoksi se täyttää korkeimman aatteellisuuden ehdot”, arvioi Kallinen.
Oleellisinta Yrjö Kallisen toiminnalle 1930-luvulla oli ehkä se, että hänen teosofinen ajattelunsa oli hänen käytännön elämäänsä. Hän todellakin eli niin kuin opetti. Teosofian yleinen veljeys tarkoitti sekä työtä maailmanrauhan hyväksi, että osuustoiminnallista työtä kaikkien yhteiseksi hyväksi.
Kallinen erosi kirkosta 30-luvun alussa. Häntä puistatti etenkin se, että monet pappismiehet, kärkinimenään Lapuan kirkkoherra K.R.Kares, esiintyivät selkeästi fasistisen liikkeen johdossa. Kallinen oli 1936 perustamassa siviilirekisteriin kuuluvien yhdistystä, josta myöhemmin syntyi Helsingin Vapaa-ajattelijat ry.
Kallinen varoitti toistuvasti suomalaisia fasismin ja natsismin uhasta. Talvisodassa tulimme selvän hyökkäyksen alaiseksi. Mutta me olimme provosoineet sen hyökkäyksen, sitä varten meillä oli AKS ja IKL. Talvisota meni niin kuin meni ja päättyi raskaaseen rauhaan. Sitten tuli toinen vaihe, levoton välikausi ja sitten 1941 alkanut meidän selvä hyökkäyssotamme, sitä on turha kaunistella. Maamme johdossa ja johdon ympärillä oli miehiä ja naisia, jotka uskoivat Saksan voittoon Hitlerin johdolla. Loviisassa oli vanha raatimies Ringström, joka ennusti, että Saksa tulee voittamaan sodan ja hänen ennustuksiaan kävi kuulemassa mm. rouva Ryti, jolla saattoi olla vaikutusta presidentti Rytiinkin.
Kallinen kertoo tulostaan KK:hon ja hallintoneuvoston puheenjohtaja Väinö Tannerista, jolla oli voimakkaita sympatioita Saksaa kohtaan. Tanner uskoi, että kun Hitler on saanut Saksan kansan liikkeelle, se tekee Neuvostoliitosta selvän. Kallinen kertoo olleensa toista mieltä.
Sosialidemokraattisessa puolueessa muodostui jatkosodan aikana oppositioryhmä, jossa oli muutamia kymmeniä ihmisiä. Tannerille ”selvisi vähän liian myöhään, että Hitler olikin hullu, mutta hän ei uskonut, että se aivan hullu on”. Puoluejohdon ja Kallisen välit olivat tästä oppositiokaudesta lähtien usein hyvinkin viileät, eikä Kallinen sitä peitellyt.
Maaliskuussa 1946 Yrjö Kallinen nimitettiin kansliaministeriksi Mauno Pekkalan hallitukseen. Pekkalan piti alun perin ottaa myös puolustusministerin salkku, mutta oikeuskansleri puuttui asiaan. Kallisen tulisi ottaa myös puolustusministerin tehtävät. Tasavallan presidentti Paasikivi ilmaisi mielipiteenään: Maa on vasta välirauhan tilassa, nyt on saatava puolustusministerin paikalle mies, joka tunnetaan rauhanmiehenä ja joka siis siinä asemassa kelpaa symbolisoimaan hallituksen tahtoa päästä rauhansopimukseen. Kallinen ilmoitti pääministerille, ettei tiedä, mitä puolustusministerin tehtäviin kuuluu, mutta aseiden hankintaan, upseerien nimittämiseen ja sotapotentiaalin lisäämiseen hän ei osallistu. Siitä on tehtävä kirjallinen sopimus. Tehtävät jaettiin ja Pekkala otti ne tehtävät, joista Kallinen halusi vapautua.
Asevelijuntta oli ottanut sosialidemokraattisessa ryhmässä vallan. He olivat olleet sodan kannalla ja tiesivät, että Kallinen oli oppositiomies. Emil Skog oli nostettu puolueen puheenjohtajaksi vain sen takia, että tarvittiin proletaarinen keulakuva. Kallinen oli nähty Helsingissä tilaisuuksissa, joissa työväenliikkeen eri puolet neuvottelivat mahdollisen yhteistyön aloittamisesta. Kallista epäiltiin kaveeraamisesta kommunistien kanssa. Vielä 30-luvulla Väinö Tanner tunnusti
Kallisen kyvyt ja käytti häntä ”harmaana eminenssinä” aina silloin, kun tarvittiin osaavaa puheitten kirjoittajaa. Ministerinpostilta Kallinen palasi Kulutusosuuskuntien Keskusliiton valistusosaston johtoon vuonna 1948, jossa toimessa hän työskenteli eläköitymiseensä vuoteen 1955 saakka.
Kallisen aikana osuustoimintaliike oli erittäin voimakas, 1950-luvun puolivälissä jäseniä oli jo puoli miljoonaa. Kansa perusti laajan osuustoimintaverkoston, johon kuului muun muassa pankki, vakuutuslaitos ja rakennusliike. Myöhempien aikojen suomalaiset osuustoimintamiehet tuhosivat liikkeen, joka oli monen sukupolven yhteistoiminnan tulos. Yrjö Kallinen sai vuonna 1957 tasavallan presidentin Urho Kekkosen myöntämän opetusneuvoksen nimen ja arvon ”Miehen iän kestänyt menestyksellinen työskentely vapaan kansansivistystyön saralla ansaitsee yhteiskunnan taholta tunnustuksen.”
Elina Tala
