Hämärtääkö sijoittaminen työväestön luokkatietoisuuden?

Laman puhjetessa 30-luvulla kesällä ihmiset ryntäsivät nostamaan pankeista ja säästökassoista talletuksiaan. Kuvassa berliiniläiset yrittävät
epätoivoisesti 13.7.1931 saada säästökassasta ulos säästöjään.

Juha Kieksi 26.2.2026; Kansan ääni 1/2026, 2.3.2026

Tänään kaikki pankit ja muut rahoituslaitokset tuputtavat sijoittamista jokaiselle, jolle vähänkin jää ylimääräistä rahaa välttämättömien elinkustannusten jälkeen. S-bonusrahat pitäisi sijoittaa rahastoihin. Lehtijutut kertovat, paljonko pitäisi sijoittaa, jotta 40 vuoden kuluttua olisi koossa miljoona. Yhä useampi palkansaaja sijoittaa rahastoihin tai omistaa osakkeita. Miten tätä kysymystä pitäisi lähestyä palkansaajana?

Miten kapitalismi toimii?

Kapitalistisessa tuotantotavassa työväenluokka on vapaa myymään työvoimaansa pääoman omistajalle ja vastaavasti vapaa tuotantovälineistä, eli ei omista tuotantovälineitä. Arvolain mukaisesti tavaroiden arvo määräytyy niiden tuottamiseen tarvittavan yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan perusteella.

Arvo ei ole luonnollinen ominaisuus, vaan ilmaisee tietyn määrän abstraktia, yhteiskunnallista työtä. Markkinoilla hinnat vaihtelevat, mutta pitkällä aikavälillä sijoittuvat kuitenkin lähelle arvoa. Kilpailu pakottaa tavaran tai palvelun tuottajan tuottajat lähemmäs keskimääräistä tuottavuutta, jolloin tehottomat putoavat pois markkinoilta. Lisäarvo syntyy siitä, että työvoima tuottaa enemmän arvoa kuin sen oma arvo (palkka) on. Olennaista on, että lisäarvo syntyy tuotannossa, ei markkinoilla.

Arvolaki ja fiktiivinen pääoma

Marxin mukaan korkoa tuottava pääoma ja osakkeet ovat fiktiivistä pääomaa. Osake on pääomitetun tulevan tulovirran omistusoikeus. Se ei itsessään ole tuotantopääomaa, vaan arvopaperi, joka antaa oikeuden osuuteen voitosta. Marx kirjoittaa, että tällaisessa muodossa pääoma näyttäytyy automaattisena subjektina, joka näyttää tuottavan arvoa itsestään.

Marxin kuvaama tavarafetisismi (arvo näyttää esineen ominaisuudelta) saa finanssikapitalismissa uuden muodon. Osake näyttää tuottavan arvoa itsenäisesti. Palkkatyötä tekevä sijoittaja voi kokea olevansa pääoman puolella, vaikka hänen tulonsa ovat marginaalisia suhteessa suurpääoman voittoihin.

Korko ja osinko ovat siis lisäarvon muotoja. Sijoittaja saa tulonsa siitä lisäarvosta, joka on tuotettu työprosessissa. Kun palkkatyöläinen sijoittaa, hän ei lakkaa olemasta työvoiman myyjä (lisäarvon tuottaja), mutta hänestä tulee samalla lisäarvon jakoon osallistuja. Hänen toimeentulonsa riippuu edelleen työvoiman myynnistä, eikä hänen luokka-asemansa muutu. Hän ei hallitse tuotantoprosessia eikä määrää lisäarvon käytöstä. Hän hyötyy samasta mekanismista, joka alistaa häntä.

Finanssikapitalismi ja vallan keskittyminen

Vaikka omistus hajautuu, kontrolli ei hajaannu. Marx huomauttaa, että osakeyhtiömuoto erottaa omistuksen ja hallinnan, mutta ei kumoa pääomasuhdetta. Modernissa finanssikapitalismissa päätösvalta keskittyy suursijoittajille, vaikka omistus olisi nimellisesti laajaa.

Pienosakkeenomistaja ei päätä investoinneista, tuotannon sijainnista tai työehdoista. Hänen asemansa tuotantosuhteissa ei muutu, vaikka hän omistaisi murto-osan yrityksestä.

Hämärtyykö luokkatietoisuus

Marx kirjoitti: “Ei ihmisten tajunta määrää heidän olemistaan, vaan heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa (tietoisuuden).” (Marx, Kansantaloustieteen arvostelua, 1859).

Tämä tarkoittaa, että luokkatietoisuus on viime kädessä sidoksissa materiaaliseen asemaan. Pienimuotoinen finanssiomistus ei muuta palkkatyöläisen yhteiskunnallista olemista, mikäli hän on edelleen riippuvainen työvoimansa myynnistä.

Työväenluokka voi kuitenkin omaksua hallitsevan luokan maailmankuvan. Finanssikapitalismi ja monet päällysrakenteen ilmiöt, kuten media vahvistavat tällaista ristiriitaa. Kun työntekijä omistaa osakkeita, yritysten voitot ja pörssikurssien nousu näyttäytyvät hänen omana etunaan. Tällöin kapitalismin perusristiriita, työn ja pääoman välinen antagonismi, voi hämärtyä. Tähän porvari pyrkiikin esittämällä pääoman kasvun yleisenä etuna.

Luokkasolidaarisuus hämärtyy

Sijoittaminen voi heikentää luokkasolidaarisuutta, jos työntekijä alkaa nähdä palkkojen nousun uhkana markkinoille, työtaistelut riskinä omalle salkulle ja yritysverotuksen kiristämisen osinkotulojen vastaisena. Luokkasolidaarisuuden hiipuminen näkyy konkreettisesti vaikkapa perussuomalaisten kannatuksena työväenluokan parissa.

Tällainen samaistuminen ei muuta tuotantosuhdetta, mutta voi muuttaa työläisen poliittista suuntautumista. Itse asiassa sijoittava työläinen saattaa kantaa kahden tasoisen riskin. Riskin siitä, että hän menettää sijoittamansa säästöt pörssiromahduksen tai yksittäisen yrityksen konkurssin myötä, tai hän voi menettää työpaikkansa.

Marxin ja Engelsin patsas Marx-Engels-Forumilla Berliinissä. Nämä herrat olivat ne, jotka ensimmäisinä maailmassa selvittivät tieteellisesti yhteiskuntakehityksen ja yhteiskunnallisten ilmiöiden lainalaisuudet. He itse osallistuivat työväenliikkeen toimintaan ja osoittivat sen, että tieteellinen tieto yhteiskunnan kehityksestä voi palvella vain työväenluokan etuja.

Työväenluokan jäsen ei lakkaa olemasta proletaaria siksi, että hän käyttää hyväkseen kapitalistisen järjestelmän tarjoamia keinoja. Sijoittaminen ei muuta luokka-asemaa, mutta voi muokata luokkatietoisuutta. Työväestön sijoittamisen mielekkyys ei yksinomaan ole yksilöllinen moraalikysymys, vaan osoitus kapitalismin historiallisesta vaiheesta, jossa työväenluokan uusintaminen on alistettu finanssipääoman logiikalle. Sijoittaminen voi olla rationaalista yksilölle, mikä paljastaa sen: elääkseen turvallisesti työntekijän on tultava riippuvaiseksi samasta pääomasta, joka perustuu hänen työnsä anastukseen.