Suomen pystyttämässä Berliinin muurissa 2.0 puhaltavat maailmanpolitiikan uudet tuulet

Politiikassa käytetyt vasemmiston ja oikeiston käsitteet ovat peräisin parlamentaarisesta demokratiasta ja parlamentin istumajärjestyksestä. Parlamentaarinen demokratia ei enää vastaa kansan tarpeita, vaan se on valjastettu valtaeliitin palvelukseen. Monessa maassa kansansuosiota ovat keränneet valtamedian ”äärioikeistoksi” kutsumat poliittiset puolueet ja tahot. Perinteinen parlamentaarinen vasemmisto on hukannut identiteettinsä ja pitkälti mukautunut uusliberalistiseen komentoon, sekä tämän seurauksena menettänyt merkittävästi kannatustaan. (Kuva: Marx-Engels Forum Berliinissä, Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 24.11.2023

Jukka Savolainen hybridiosaamiskeskuksesta on taas päässyt loistamaan. Edellinen kerta oli vuoden 2020 lopulla, kun hän ennusti Valko-Venäjän Puolan-vastaiselle rajalle kasaantuneiden pakolaisten olevan osa laajempaa (Putinin) juonta. Jo parisen viikkoa ennen, kuin Savolainen tuli TV:seen, oli Suomen mediassa ollut kertomusta siitä, miten Putin nyt käytti turvapaikanhakijoita Suomen painostamiseen, ellei peräti valmisteluna hyökkäykseen. Täysin selväksi tuo hädän taustalla oleva järkeily ei missään vaiheessa tullut.

Eikä Savolaisen taannoinen esiintyminen mitenkään sitä selvittänyt, päinvastoin. Kaveri on vielä kahjumpi, kuin ennestään olisi saattanut aavistaa. Hän vihjaili, että muutaman kymmenen ihmisen tuloyritykset rajan yli Suomeen olisi sellainen hätätila, jonka perusteella Suomi voisi purkaa kansainväliset sopimuksensa. Nähtävästi Savolainen tarkoitti yksinomaan pakolaisia koskevia sopimuksia, ei niinkään mitään (mahdollista) sopimusta, jonka perusteella tuo ”hybridiosaamiskeskus” on Suomeen saatu. Mitenkäänhän se ei Suomen etuja aja, mistä on paras näyttö tämä koko vouhotus jostakin hätätilasta muka pakolaisvirran (ja tuo ”virtakin” pitäisi laittaa lainausmerkkeihin, vaikka ei sitä keskellä yhdyssanaa raaski) takia.

Näin tulee Suomen kansa on tullut lapseksi jälleen

Jos ei sitä aikaisemmin olisi todeksi uskonut, niin Benjamin Button -ilmiö on täyttä totta. Kysehän on Scott Fitzgeraldin samannimisestä kertomuksesta, josta tehtiin taannoin elokuvakin. Homman nimi on se, että vanha mies rupeaakin ikääntymään ikään kuin taaksepäin, niin että hänestä tuleekin lopulta lapsi. Tähän asti olisi siis uskonut, että tuo on täyttä fiktiota, mutta nyt sen nähdään olevan täyttä totta Suomen tasolla, siis kollektiivisesti. Mikä pahinta, kaikki suomalaiset – ja muutkin – joiden kanssa tämä ”rajakriisi” tulee puheeksi, näyttävät ottavat kirjoittelun aivan tosissaan.

Se, missä se lapseksi tuleminen ilmenee, on paitsi tuo hämmentävä lapsenuskoisuus myös tuo ”meidän isä voittaa teidän isän”, vaikka tuokin patriarkaalinen puhe taitaa olla menneiden polvien perua (mikä selittäisi sen kohottamisen nyt kansalliselle ja peräti kansainväliselle tasolle). Meidän isä on tuo Sauli Niinistö ja ”teidän isä” tuo Putinin Vladimir. Kolmas asia taas on se, että tämä lapsikorpus ei millään muotoa suostu ottamaan vastuuta mistään. Osoituksena tästä on esimerkiksi muutaman päivän takainen otsikointi Suomen iltapäivälehdistössä, jossa arvuuteltiin, miten Venäjä tästä ”rajakriisistä” hyötyy.

Tuo Venäjän ”hyötyminen” on usein käytetty sanankäänne, jolla vihjataan, että Venäjä tässä onkin taas kaiken taustalla ja kaiken järjestänyt, ikään kuin tuo cui bono -ajattelu osoittaisi syyllisen. Paitsi tässä tapauksessa tuo järkeily ontuu parissakin kohdassa: paitsi siinä, että tuo järkeily itsessään on aika hölmö, myös siinä, ettei tässä Venäjä oikein mitenkään hyödy, ei sittenkään, vaikka Suomessa voitaiseenkin ajatella, että kyseessä on tietynlainen nollasummapeli, jossa Suomen vahinko on Venäjän hyöty – ja vahinkoahan tästä on Suomelle paljonkin.

Onko Suomen media hybridikeskuksen kätyri?

Mutta se, että Savolainen ilmestyi taas kuvioihin muutama viikko sen jälkeen, kun ”rajakriisi” oli Suomessa noussut tietoisuuteen, viittaa siihen, että ehkä hybridikeskus oli masinoinut koko jutun jo alusta pitäen. Tämä on vielä sitäkin todennäköisempää jo siitäkin syystä, että samainen Savolainen oli Suomen lehdissä käynyt valittamassa rajakriisistä jo melko tarkalleen kaksi vuotta aikaisemmin.

Se taas, että Savolainen rupeaa vaatimaan kansainvälisten sopimusten purkamista, osoittaa, että häneltä on laillisuuskuviot kadonneet näkyvistä kokonaan. Sanotaanhan, että hybridikeskus on Suomen lakien yläpuolella.

Oli tämän asian laita niin tai näin, on merkille pantavaa, että sama keskustelu on ollut käynnissä Iso-Britanniassa. Nimittäin siitä, onko Englannissa ruvettava purkamaan yksipuolisesti joitakin pakolaisia koskevia sopimuksia ainakin osittain, koska turvapaikanhakijoita tulee Kanaalin yli nyt hälyttävissä määrin. Englannin lehdistössä oli tällä viikolla juttu, että maahantulijoiden määrä saavutti ennätysluvut. (Mikä muuten tekee Brexitin tyhjäksi sikäli, että suuri syy monien äänestäjien mielessä oli siinä vaiheessa se, että maahantulijoille saadaan stoppi.)

Tuossa on joka tapauksessa väkevää vihjettä siitä, että hybridikeskuksessa tanssitaan vieraiden pillien mukaan. Yhteys Englannin kirjoittelun ja Suomen kirjoittelun välillä on ollut melkein ilmiselvä jo kauan. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun Boris Johnson kutsui omikron-varianttia ”tsunamiksi” ja kohta sitä kutsuttiin ”tsunamiksi” myös suomalaisministerin suulla.

Se, että tässä ollaan jo ristiriidassa Suomen kansallisten etujen kanssa, käy ilmi siitä, että Savolaisen puheille tuli – epäsuorasti tosin – vastaväitteitä apulaisoikeuskanslerin virastosta, josta todettiin, ettei noita raja-asemia yhtä helposti suljeta, kuin Savolainen kuvittelee. Se ei myöskään jäänyt ainoaksi samansuuntaiseksi lausunnoksi.

Äärioikeiston nousu Euroopassa: Geert Wilders jne.

Tästä pääsemmekin suorittamaan aimo loikan kansainvälisiin kuvioihin. Väliaikaisena johtopäätöksenä siis olkoon, että Savolainen ajaa Suomessa kansainvälisen yhteisön etuja. Mitähän ne ovat?

Tämä on antoisa spekuloinnin aihe, johon ei voi olla sanomatta mitään, mikä tuntuisi olevan päällisin puolin väärin. Tässä on siis kyse varsin demokraattisesta aiheesta, jonka suhteen kukin voi olla oikeassa. Tällä mielellä sanottakoon asiasta nyt seuraavaa.

Se on merkillinen asia, miten Savolainen aukoo päätään siihen malliin, ikään kuin hänestä olisi ns. äärioikeiston kipuaminen valtaan muslimeja vastaan jotenkin hyvä asia. Muslimeitahan nuo Suomen rajan yli yrittävät pääasiassa ovat.

Nämä rivit luetkin nyt päivä sen jälkeen, kun Geert Wilders rynni Hollannin parlamenttivaalien ykköseksi ja nosti PVV-puolueensa nyt arvoon arvaamattomaan. Wildersin valttikortti on ollut sumeilematon maahanmuuttovastaisuus – nimenomaan muslimeja vastaan. Eikä tämä välttämättä ole ollut turha huoli, kun muistetaan, miten marokkolaiset jalkapallofanit panivat tuulemaan Hollannissa joukkueensa voiton kunniaksi – jos kohta aina ei maahanmuuttajien osuus hollantilaisten elämässä ole ollut yhtä räikeää.

Jotta Savolainen ei nyt pahoittaisi mieltään, yksi ero Wildersin ja Savolaisen välillä kuitenkin on. Nimittäin se, että Savolainen on myös Venäjän-vastainen, kun taas Wilders ei sitä ainakaan selvästi ole. Päinvastoin hän on vaatinut Ukrainalle annettavan ”avun” lakkauttamista tai ainakin rajoittamista. Valtamediassa häntä onkin kutsuttu Putinin myötäilijäksi. Sitähän ei Savolainen ei mitenkään ole. Eikä Savolainen varmaan maahanmuuttajiakaan vastaan ole, kunhan eivät tule Venäjältä, mikä puolestaan antaa hänelle jonkinlaisen huonosti istuvan kaavun taikoa Venäjän-vastaisuutensa muka näkymättömiin.

Äärioikeisto ja Israel

Mutta Wilders tarjoaa meille aasinsillan toisiinkin ulottuvuuksiin, nimittäin Israeliin. Tätä kirjoitettaessa Hamasin ja Israelin välinen muutaman päivän mittaiseksi kaavailtu tulitauko on tullut voimaan. Benjamin Netanjahu on kaikesta hulluudestaan huolimatta kuitenkin sen verran realisti, että taipuu tulitaukoon liittolaistensa painostuksesta parin kuukauden taistelujen sisällä, kun taas Volodymyr Zelenskyi Ukrainassa ei ole sitä myönnytystä parin vuoden sisällä tehnyt. Tosin Zelenskyillä ovatkin liittolaiset kokonaan vastakkaisilla linjoille Israelin-politiikkaansa nähden.

Wildersiin – ja siten Eurooppaan – tämä koko juttu liittyy joka tapauksessa siten, että nämä ns. äärioikeistolaiset ovat usein Israelin myötäilijöitä. Samaahan voi sanoa hänen englantilaisesta kaveristaan Tommy Robinsonista, joka on myös omien puheidensa mukaan sionisti, mikä antaa hänelle jonkinlaisen puolustuksen olla muslimeja vastaan. Selvimmin tämä peittely tuli kuitenkin esiin juuri Hollannin vaaleissa, missä PVV:n kannatus suunnilleen tuplaantui kuukaudessa juuri ennen vaaleja, mihin on katsottu syyksi se, että palestiinalaisten puolesta järjestetyt mielenilmaukset kävivät kansan hermoille (mihin ”kansaan” on luettava mukaan myös monia muslimeja, se todettakoon).

Äärioikeistoksi nimittely ei kerro koko totuutta

Tässä kohtaa palataankin Savolaiseen. Kaikki muslimien vihaajat eivät Venäjän ystäviä, eli ”Putinin myötäilijöitä”. Ei Savolainen ainakaan. Wilders taas on – ainakin valtamedian retoriikassa. Ja on myös saksalainen suurin piirtein samaa linjaa vetävä Alternativ für Deutschland eli AfD. Sen sijaan Italian nykyinen pääministeri Georgia Meloni, joka on myös maahanmuuttovastainen, ei sitä ole: hänhän käänsi takkinsa Venäjän suhteen juuri ennen valtaantuloaan ja julisti vankkumatonta tukea Ukrainalle. Näistä pääministereistä puhuttaessa Viktor Orban, joka myös on maahanmuuttovastainen tai -kriittinen, taas on siinä määrin ”Putinin myötäilijä”, että kävi vastikään kuukausi sitten Pekingissä moikkaamassa Putinia – ns. läntiseen arvoyhteisöön Putinilla ei ole asiaa, ellei mieli tulla pidätetyksi ja viedyksi Kansainväliseen rikostuomioistuimeen, joka suuressa viisaudessaan langetti hänen päänsä menoksi pidätysmääräyksen.

Se, miten tämä kenttä kartoittuu sitten Israelin suhteen, onkin vähän monimutkaisempi asia. Kun AfD:n edustaja kävi Kanadassa, tutuista piireistä kävi poru, että ei tuota natsia – Christine Andersonia – olisi pitänyt Kanadaan päästää ollenkaan. Hän oli siis natsi, mikä läntisessä arvoyhteisössä tarkoittaa nykyään käytännössä sitä, että hän ei pidä Israelista. Sen sijaan Orban on taas ollut aika hyvää pataa Netanjahun kanssa, mikä taas ei ole estänyt sitä, että häntä on kutsuttu natsiksi. Unkarilainen juutalaispianisti András Schiff lupasi olla enää Unkariin astumatta jalallaankaan, ja vastaavasta syystä hän myös luopui Itävallan kansalaisuudestaan ja vaihtoi sen Ison-Britannian kansalaisuuteen.

Oikeiston ja vasemmiston käsitteet muuttuvat peilikuvikseen

Johtopäätöksenä tästä nyt olkoon se, että enää ei näitä trendejä voi – eikä kannata – kartoittaa vanhalle vasemmisto-oikeisto-janalle ollenkaan. Jos näitä asioita taktisesti – suoraan sanottuna opportunistisesti – tarkastelee, voi esimerkiksi Anderson, Wilders ja Orban ollakin monen itseään vasemmistolaisena pitävän mieleen juuri sen takia, että näillä on järkevämpi asenne Venäjään, joka edelleenkin on Neuvostoliiton menneisyyden varjossa. Toisaalta ainakin Wilders on asennoitunut Israeliin hyvin myönteisesti, mikä ei taas ole monelle kyseiselle ihmiselle mieleen – tai ainakaan se ei vastaa kyseisen henkilön omakuvaa, joka pitää sijoittaa jonnekin vasemmisto-oikeisto-jatkumolle.

Eikä tätä asiakokonaisuutta pysty täysin sijoittamaan vanhalle edistys-taantumus-janalle. Kun nyt puhumme esimerkiksi Karl Marxista tai V.I. Leninistä, emmekö silloin katso taaksepäin kuin mikäkin taantumuksellinen? Eivätkö samaten ne kapitalistit, jotka tuon historian haluavat pyyhkiä kokonaan pois, niin ettei jäljelle jää kuin ”historian loppu”, ole puolestaan noita ”edistyksellisiä”?

Tätä vyyhteä on hyvin ansiokkaasti tarkastellut ranskalainen nykyfilosofi Jean-Claude Michéa, jonka yksi teos on nimeltään ”Orfeus-kompleksi”. Tällä hän viittaa kreikkalaiseen myyttiin Orfeuksesta, joka ei saanut tuonelaan vaimoaan pelastamaan mennessään katso taakseen. Tämä kuvaa hänen mielestään nykyistä ”edistyksellisten” mielenlaatua, minkä vastapainoksi hän asettaa sitten George Orwellin, joka nimenomaan katsoi yhtä lailla taakseen kuin eteenkin. Michéa ei näytä itsekään täysin tajuavan, kuin oikeassa hän on ihan marxilaisestakin näkökulmasta. Nykyään marxilainen suhtautuminen nimenomaan edellyttää katsomista taakse, sillä sinne Marx, Engels, Lenin jne. sijoittuvat. Eikö historiallinen materialismi itsekin kehota nimenomaan katsomaan taakse, sen sijaan että se kapitalismin Marxin suuhun panemien sanojen mukaan katsoisi yksinomaan eteensä ja pyyhkisi historian tyyten pois?

Tuo dialektiikka, joka tuon historiallisen materialismin takaa pilkottaa, ulottuukin nykyään yhtä lailla menneisyyden ja tulevaisuuden välille kuin pelkästään sortajien ja sorrettujen välille. Sen takia myös vasemmistosta ja oikeistostakin on nykyään paha puhua, sillä ne eivät enää vastaa samaa suhdetta kuin silloin, kun kyseiset käsitteet olivat vielä tuoreita. Tässäkin kohtaa voi taas tuoda esiin Orwellin, jonka puhe siitä, että käsitteet sekoitetaan niin, että ”sota on rauhaa ja tietämättömyys on tietoa” ovatkin varsin tehoavia iskulauseita.

Se, miten ihmiset voivat olla niin sekaisin lähes kaikesta, selittyy taasen juuri tuolla Orwellin havainnolla sanojen voimasta – ja erityisesti sanojen merkityksen päälaelleen kääntämisen voimasta. Voimmeko olla varmoja, ettemme itsekin ole menneet tuohon lankaan, esimerkiksi jaotellessamme todellisuuttamme ”manikealaiseen” tapaan vasemmistoon ja oikeistoon, niin että edellinen on aina hyvää ja jälkimmäinen edustaa aina pahaa?

Raamatussa Joonan kirjassa sanotaan Niiniven kaupungista: ”Siellä on enemmän kuin satakaksikymmentätuhatta ihmistä, jotka eivät pysty edes tekemään eroa oikean ja vasemman käden välillä.” Eiköhän tämä ole profetia Euroopan unionista vuonna 2023? Tuo ilmaisu oikeasta ja vasemmasta tarkoittaa lapsia, ja niitähän Suomessa – ja läntisessä arvoyhteisössä yleisemminkin –on nyt väestöstä valtaosa, kuuten tämä kirjoituksen alussa totesimme.

Eikä se ole pelkästään Jukka Savolaisen vika. Eikä joulun, vaikka laulussakin sanotaankin, että ”vanhakin nyt nuortuu, kuin lapsi leikkimään”.

Mistä puheen ollen: Suomelle tulee lahjaksi menneisyyskin kummittelemaan, kun on ilmestynyt tuo Berliinin muuri nyt Suomeen itärajalle. Tähän voi joku viisas väittää, että ei tuo mikään Berliinin muurin toisinto ole, kun tällä pystytyksellä nimenomaan pyritään pitämään nuo toisella puolella olevat tulemasta tänne puolelle. Vaan miten on? Kun läntinen arvoyhteisö on sulkenut Venäjän ilmatilan, niin ettei sinne pääse lentämälläkään, ja nyt on maantieliikennekin käytännössä poikki, niin eikö tässä ole seurauksena sekin Berliinin muurin kaltainen ilmiö, ettei ihmisiä päästetä karkaamaan tuonne toiselle puolelle. Varsinkin mitä tulee liiketoimintaan.

Vasemmistosta ja oikeistosta ja sen vastakkainasettelun rajat

Se, että vanha ja uusi ovat nyt lähinnä toistensa peilikuvia, ilmenee siitä, että tuo muuri – sekä kirjaimellisessa että kuvaannollisessa mielessä – on nyt kokonaan läntisen arvoyhteisön pystyttämä. Olkoon se nyt konkreettisena muistutuksena siitä, mitä tässä on kaiken kaikkiaan nyt tapahtumassa.

Se, että vasemmiston ja oikeiston rajaa nyt tällä tavalla sotketaan vasemmistolaiseksi tunnustautuvassa julkaisussa, voi tuntua vähän oudolta. Mutta ei niinkään. Muistetaan, mitä aikaisemmin olemme jo tässä samaisessa julkaisussa kertoneet esim. Rosa Luxemburgin ja vaikkapa Leninin suhtautumisesta parlamentaariseen demokratiaan. Siitähän nuo käsitteet oikea ja vasen ovat peräisin: vasemmisto istuu puheenjohtajasta katsottuna vasemmalla ja oikeisto oikealla.

Tähän asetteluun Luxemburg aikaisemmassa jutussa lainailemassamme teoksessaan suhtautuu varauksellisesti – asettautuen avoimesti vastakkain Eduard Bernsteinin kanssa, kuten muistamme. Bernstein kannatti yhteiskunnan instituutioiden, kuten kansanedustuksen, käyttämistä sosialismin edistämisen tarkoitusperiin. Luxemburg tähän – aivan oikein – että tämä jättää sosialismin nykyisen maailmanjärjestyksen pauloihin. Eikä tästä voi parempaa esimerkkiä esittääkään kuin juuri se, että nyt vasemmisto-oikeisto-linjalle sijoittuessamme alkavat nuokin käsitteet olla palttua, niin että oikeasta tulee vasen ja vasemmasta oikea. Toki muistetaan, että poliittinen aktivismi nykyistenkin instituutioiden puitteissa voi viedä asiaa eteenpäin, kunhan muistetaan, että siinäkin toiminnassa on rajat vastassa.

Vielä syvällisempi syy on se, että vasemmiston ja oikeiston jaottelun lumoihin joutuessamme alamme huomaamattammekin olla osa sitä ilmiötä, jota Friedrich Nietzschen sanotaan luonnehtineen perspektivismiksi: jokainen tosiasia on totta tai epätotta sen mukaan, mistä perspektiivistä sitä tutkaillaan. Näin myös hyvä ja paha ovat suhteellisia käsitteitä.

Koska marxismi-leninismi katsoo itsensä objektiiviseksi maailmankatsomukseksi, tuollaista subjektivismia – olkoonpa nimeltään sitten vaikka perspektivismiä – ei voi mitenkään suvaita. Tämä taas ei ole mitenkään mitätön näkökohta, sillä nykyisin ei enää ole enää intelligentsiaa sanan perinteisessä merkityksessä. Ne vähät intellektuellit, jotka ovat vielä jäljellä, ovat lähinnä ”vasemmistolaisia”, jos ei nyt oteta huomioon jotakin Roger Scrutonia. Käänteisesti: se vähä perinteinen vasemmisto, joka on vielä jäljellä, vaikuttaa lähinnä enää teoreettisen työnsä ansiosta – käytännön toiminta sen sijaan on koko lailla kuivunut kokoon.

Tuota vaikutusta voi kasvattaa täyteen mittaansa vain olemalla selvä omista teoreettisista lähtökohdistaan. Sen sijaan on väärin sijoittaa itseänsä väkipakolla vasemmistoon, kun objektiivinen totuus, jota marxismi pyrkii tavoittamaan, on nimenomaan minkään tietynsuuntaisen perpektiivin tuolla puolen, mukaan luettuna siis oikea ja vasen.

Se, miten itsensä sijoittaa mihinkään skeemaan, onkin sitten toinen juttu. Tähän loppuun voisi tähän yrittää jotenkin vastata heittämällä kehiin jotakin sellaista hämärää kuin Jacques Lacanin subjekti, joka ei ikinä tajua itseään kokonaan mutta joka kuitenkin pyrkii ymmärtämään itseään omasta menneisyydestään käsin ja punomaan siltä kantilta ns. symbolista rekisteriä, aina kuitenkin joutuen korjaamaan itseään läpi elämänsä, niin että oma käsitteistö kuvastaisi paremmin todellisuutta.

Eiköhän tässä työsarkaa riitä. Ja tätä ajattelutyötä se marxismin peruspilari, nimittäin työ, nykyään lähinnä onkin. Lacan marssittaa tähän mahdottomalta vaikuttavaan työhön sen pienen lohdun, että asioilla on taipumus mennä sekaisin juuri sen takia, että ihminen kääntää aikojen saatossa asiat yksinkertaisesti peilikuvikseen. Tosin se peilikin voi olla kovera tai sitten kupera. Tai sitten ei.